Piispa Teemu Laajasalon puhe Holokaustin uhrien muistopäivän juhlassa Säätytalolla 26.1.2023

Arvoisa ministeri, hyvät kuulijat,

kävin 1980-luvun alussa juuri koulun aloittaneena tuossa Kampissa, juutalaisessa vanhainkodissa synagogan vieressä. Tapasimme siellä ystäväperheemme tuttavaa, vanhaa rouvaa. Hän oli pienen pojan silmissä kurttuisen ja kärsineen näköinen. Minulle kerrottiin, että se johtuu hänen rankasta elämästään. Hän oli ollut keskitysleirillä, kidutusten ja murhien keskellä; rakkaitaan menettänyt, mutta itse hengissä selvinnyt ja sen seurauksena mieleltään järkkynyt. Minulla on lapsuudesta hyvin harvoja muistikuvia, joissa olen jotenkin itse järkyttynyt ja kokenut ahdistusta. Tämä muisto on sellainen. Kenties tämä muisto selittää omaa suhdettani juutalaisuuteen.

***

Jotta voisimme tunnistaa tulevaisuuden vaarat, meidän on tunnustettava menneisyyden virheet. Kun sanomme, ”Ei enää koskaan”, katsomme sekä eteenpäin että taaksepäin. Maalaamme yhtäältä kuvan valoisasta hyvästä ja toisaalta katsomme aiemmin piirrettyä pimeyttä. On muistettava ja puhuttava, on varottava unohtamasta, jotta voisimme aloittaa uudestaan. On kerrottava ihmisen vihasta ja tuhosta, jotta voisimme kertoa ihmisen tehtävästä rakastaa ja rakentaa.

Juutalaisviha on vanhaa, kestävää ja valitettavan sopeutuvaa vihan lajia. Antisemitismin perusteet ja muodot vaihtelevat, mutta juutalaisten syyttäminen ja vastuuttaminen milloin mistäkin asiasta tuntuu pysyvän. Salaliittoteoriat, epäily ja suoranainen viha juutalaisia kohtaan ovat kulkeneet mukana valitettavan elävänä kristittyjen historiassa, myös luterilaisessa kirkossamme. Juutalaisvihan tunnistaminen on tärkeää myös siksi, että se on usein mittari muiden vähemmistöjen suuntaan, juutalaisen vähemmistön vihaaminen avaa mahdollisuuden muiden vähemmistöjen vihan todellisuudelle.

Juutalaisviha voi olla oikeiston tai vasemmiston piiristä nousevaa, se voi näyttäytyä islamistien tai kristittyjen julistuksessa, mutta olennaista on, että se yleensä aina yritetään verhota jotenkin hyveellisesti. Harva suostuu itseään määrittelemään juutalaisvihaajaksi. Harva suostuu nostamaan käden ylös ja sanomaan reippaasti: ”Minä vihaan juutalaisia. Minä olen antisemiitti!” Historia tuntee monta antisemiittiä, joka omissa puheissaan on esiintynyt totuuden paljastajana, tieteen edistäjänä tai heikkojen puolustajana.

Holokaustin kauhuista on seurannut se, että yhdenlainen juutalaisviha on muita helpommin tunnistettavissa. Äärioikeistolaisten uusnatsien juutalaisviha on helppo tunnistaa. Hyvä niin.

Mutta, olisiko kuitenkin niin, että tärkeintä on tunnistaa se viha, mikä meinaa olla piilossa. Viha, joka vasta kytee, viha, joka on salonkikelpoista ja viha, joka esiintyy hyvän puolustajana.

Juutalaisten historiaa tutkimalla, voi aika nopeasti huomata, että monet vainot ovat alkaneet vähitellen – aluksi piilossa. Vaino alkaa salaliittoteorioista, demonisoinnista, epäilyjen ruokkimisesta ja juutalaisten eristämisestä. Ei holokaustikaan alkanut lasten uuneissa polttamisella, vaan eristämällä ja epäilemällä, syyttämällä ja saartamalla. Mutta se loppui lasten uuneissa polttamiseen.

Jotta loput eivät olisi niin kauheita, on meidän etsittävä hiljaisia alkuja. Tässä ajassa meidän on kysyttävä, missä piileskelee vaikeammin tunnistettava antisemitismi. Missä piilee oppineesti argumentoitu, kielitaitoinen, akateeminen, taiteellinen ja hyveelliseksi parfymoitu juutalaisviha?

Oma huoleni on, että antisiionismi on useissa tapauksissa nykyään kauniisti muotoiltu synonyymi antisemitismille. Tällaista samanlaista – olen antisiionisti en antisemiitti – keskustelua näkyy enenevissä määrin. Termi antisiionismi näkyy paradoksaalisesti sekä äärivasemmistolaisessa, sosialistisessa juutalaisvihassa, islamistisessa juutalaisvihassa että äärioikeistolaisissa uusnatsipiireissä. Samaa termiä on käytetty äärivasemmistossa neuvostososialisteista lähtien ja toisaalta esimerkiksi uusnatsistisen jo lakkautetun Pohjoismaisen vastarintaliikkeen retoriikassa. Molemmissa vastustetaan siionismia. Ja kummassakaan päässä ei suostuta juutalaisvihaajiksi.

Israelin valtion perustaminen on ollut holokaustin jälkeen ehkäpä suurin juutalaisen kansan projekti – ei pelkästään hengellisesti luvattuna maana, vaan nimenomaisesti konkreettisesti pakopaikkana Hitlerin lopullisen ratkaisun jälkeen. Yhä edelleen, antisemitististen hyökkäysten kärjistyessä, juutalaiset lähtevät eri maista pakoon Israeliin. Paluumuutto ei ole pelkästään eikä aina ensisijaisesti hengellistä kotimatkaa, vaan esimerkiksi ranskalaisten ja myös joidenkin pohjoismaalaisten pakoa juutalaisvihan alta.

Tämän vuoksi on vaikeaa ymmärtää joidenkin kansainvälisten järjestöjen ja toimijoiden erityistä halua keskittyä Israelin arvioimiseen. Israelia pitää voida kritisoida ja tarkastella samoilla säännöillä kuin muitakin maita. Siltä saa ja pitää voida vaatia samoja asioita kuin muiltakin demokraattisilta mailta. Valitettavasti joskus käy niin, että Israelilta vaaditaan jotain muuta ja jotain enemmän ja silloin määritelmällisesti syyllistytään antisemitismiin. Israelia voi kritisoida, mutta esimerkiksi demokratian nimittelyssä apartheid-valtioksi piilee juutalaisviha.

Arvoisat kuulijat,

meidän tehtävämme on toimia sen puolesta, että juutalaisvihalle ei ole kasvualustaa. Ei oikealla eikä vasemmalla, ei minkään uskonnon tai minkään katsomuksen piirissä, ei akatemian eikä taideväen joukossa.

Rasismi on synti. Ihmisen tehtävä on rakastaa lähimmäisiään, iloita erilaisuudesta, sietää moninaisuutta ja rakentaa aina ja kaikkialla ihmisten yhteyttä.