Piispa Teemu Laajasalon saarna Jukolan-viestin Metsäkirkossa Porvoossa 17.6.2023
Hyvät suunnistajat,
onpa hienoa nähdä tällainen suuri joukko yhteisellä, iloisella mielellä: etsimisen voimaa täynnä ja löytämisen iloa kaivaten.
Hyvät ystävät,
täällä metsän reunalla on tänään iso joukko väkeä, jolla on kokemusta paitsi etsimisestä myös eksymisestä. On olemassa kahdenlaista eksymistä. Kun autolla ajaa parin risteyksen ohi ja tajuaa kääntyneensä väärin, on eksymisen seurauksena lähinnä ärsyyntymistä, turhautumista tai harmitusta. Kiukku voi kasvaa, kun tajuaa hukanneensa aikaa tai myöhästyvänsä eksymisensä vuoksi joitakin minuutteja tärkeästä kokouksesta.
Taitaa olla niin, että tämän tason eksymistä tapahtuu tänäkin iltana. Polkuvalinta on väärä tai kartan tulkinnassa on klappia ja siksi eksytään hetkellisesti, aikaa palaa ja oma ja kaveriporukan suoritus meinaa pilaantua. Se sapettaa ja saattaa se vähän suututtaakin.
Me kuitenkin tiedämme, että tämän tason eksyminen on kovin vähäistä surua aiheuttavaa verrattuna toisen tasoiseen eksymiseen – siis sellaiseen eksymiseen, jossa huomaa olevansa oikeasti eksyksissä ja hukassa. Kiintopisteet ovat hävinneet, reitti on kadonnut. Vaikka kuinka yrittää palauttaa mieleen, mistä tuli ja miltä ympärillä näytti, ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämän tason eksymisestä ei seuraa ensisijaisesti harmitusta tai suuttumusta. Kunnolla eksyminen synnyttää ahdistuksen ja kauhun. Kokenutkin kävijä alkaa jossain vaiheessa pohtia, voiko tässä käydä oikeasti huonosti.
Kun ensimmäisen tason eksymisen pystyy aika helposti itse korjaamaan, siis oikaisemaan reitin kuntoon, on toisen tason eksymisessä muiden avun varassa. Kunnolla hukassa olevalla eivät oma kyky, taito tai koeteltukaan kansalaiskunto riitä. Eräilijöiden ohjeetkin pahasti eksyneelle kehottavat turvautumaan toisten apuun: yritä pysyä rauhallisena, älä hötkyile ja lähde paniikissa kulkemaan johonkin, vaan pysy paikalla ja yritä tehdä itsesi näkyväksi. Ohjeet viittaavat siihen, että pitää tajuta olevansa ulkopuolisen avun varassa. Ei pidä liikkua, jotta etsintäpiiri ei laajentuisi ja pitää tehdä itsensä näkyväksi, jotta auttaja voisi nähdä.
Joskus on niin, että ihminen kokee olevansa todella hukassa ja täydellisen eksyksissä, vaikka samanaikaisesti tietää oman sijaintinsa kartalla ja koordinaateissa täydellisen tarkasti. Ihminen voi siis kokea olevansa henkisesti hukassa tai hengellisesti kadoksissa. Epätoivo kasvaa erämaahan eksyneen lailla. Pelko herää. Usko selviytymiseen horjuu. Elämänsuunta on täydellisessä sumussa omassa terveydessä, perheessä ja ympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Voi tuntua, että avunhuudoista huolimatta kukaan ei kuule ja yksinäisyys musertaa, vaikka oma sijainti on keskellä kaupungin kirkasta ruutukaavaa. Hukassa oleminen voi olla myös sellaista syyllisyydestä syntyvää synkkyyttä tai katumuksesta koituvaa kadoksissa elämistä, että itse Jumalakin tuntuu etäiseltä ja minut – tai kiinnostuksensa minuun – kadottaneelta.
Rippikouluissa opetetaan pienoisevankeliumi rippilapsille. Se on ikään kuin tiivistys siitä, millainen Jumala on ja mitä hyvää Hän meille haluaa lahjoittaa.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3: 16). Vanha raamatunkäännös sopii suunnistajille. Se ei puhu kadotuksesta, vaan hukassa olemisesta, ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi.”
Pienoisevankeliumissa luvataan, että pahimpien eksymisten keskellä itse Jumala etsii ihmistä ja haluaa ja pystyy löytämään hänet. Ihminen ei voi olla millään tavalla eksyksissä niin, että Jumala ei häntä haluaisi ja pystyisi löytämään. Jumala ei lopeta etsimistä koskaan.
Jumala etsii, vaikka ihminen ei etsisi yhtään.
Jumala osaa, vaikka oma osaaminen puuttuisi kokonaan.
Jumala jaksaa, vaikka ihminen ei jaksaisi enää yhtään.
Mitä enemmän ihminen on hukassa, sitä lähempänä Jumala on.
Aamen.