Piispa Teemu Laajasalon saarna Kallion kirkkoherra Riikka Reinan virkaan asettamisessa sunnuntaina 19.8.2018.
Joh. 9: 1-7, 39-41
Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”
Rakkaat Kallion seurakuntalaiset, rakas valittu kirkkoherra Riikka, hyvät juhlavieraat,
hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten eräänä lauantai-iltana olin vasta vihittynä pappina tuossa naapurissa, Helsingin tuomiokirkossa, toimittamassa iltamessua. Messuväki oli kovin sekalainen seurakunta. Paikalla oli kulttuuriperinteistä kiinni pitäviä ehtookellojen kuuntelijoita, lauantain rippikirkosta puhuvia, perusseurakuntaväkeä, yliopisto-opiskelijoita ja satunnaisia turisteja.
Messun jälkeen sain keskikäytävällä erikoisen palautteen. Ihminen tuli luokseni ja sanoi: ”Miksi ihmeessä luet Isä meidän -rukousta niin kauhean synkällä ja surullisella äänellä?” Palautteen antaja oli eräs teologian ylioppilas Riikka Nisula, sittemmin Riikka Reina, joka tänään vihitään Kallion uudeksi kirkkoherraksi. Kiitos palautteesta.
Muistan tämän palautteen erityisen hyvin. En pelkästään palautteen valovoimaisen antajan vuoksi vaan siksi, että palautteen sisältö osui ytimeen. Kysymys oli terävä ja aiheellinen. ”Miksi olet synkeä?”
Kuinka monta kertaa ovatkaan papin synkeät kasvot kätkeneet sen tosiasian, että me julistamme ilosanomaa? Kuinka monta kertaa onkaan papin surullinen puhenuotti vaientanut sen, että me kuulutamme hyvää uutista kaikelle kansalle? Kuinka monta kertaa papin apaattisuus on meinannut peittää Jumalan paisteen?
Päivän evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. Mutta evankeliumiin sisältyy myös Jeesuksen ihmeellinen lupaus, joka meinaa tämän kertomuksen keskellä jäädä huomaamatta. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo.”
***
Jeesuksen valossa on ainakin kolme puolta: se on paljastavaa valoa, se on parantavaa valoa ja se on ikuista valoa. Siis paljastavaa, parantavaa ja ikuista valoa.
Aloitetaan paljastavasta valosta: Mitä Jeesuksen valo paljastaa?
Jeesus siis kohtaa miehen, joka on ollut syntymästään saakka sokea. Meidän huomiomme kiinnittyy helposti Jeesuksen tekemään parantamisihmiseen. On ihmeellistä, että sokea saa näkönsä takaisin. Mutta paljastavan valon kannalta ihmeellistä on jo se, että Jeesus ei sivuuta tien sivussa olevaa sokeaa miestä. Evankeliumit ovat täynnä tilanteita, joissa Jeesus näkee aikansa sorretut, sivuun sysätyt ja hyljeksityt. Toiminnallaan Jeesus paljastaa syrjäyttäviä rakenteita ja kylmiä ennakkoasenteita. Jeesus menee jatkuvasti paikkoihin, joihin muut eivät halua mennä. Hän kohtaa sellaisia, joita ei ole soveliasta kohdata. Hän hyväksyy seuraansa niitä, joiden paikka on yhteiskunnallisen arvostuksen ulkopuolella.
Tämä on tärkeä puoli maailman valona olemista myös tänään ja täällä. Kirkko on ollut Kallion seurakunnassa erityisen yhteiskunnallinen, joskus jopa poliittinen. Yhteiskunnallista epätasa-arvoa on haastettu välillä kuin miekan terällä kävellen. Täällä on pidetty Suomen ensimmäiset kirkkopäivät yhteiskunnan ja kirkon uudistamiseksi sata vuotta sitten. Tällä kirkon mäellä on keskusteltu ja taisteltu Suomen historian synkimmissä ja vaikeimmissa hetkissä. Seurakunnan toinen kirkko, Alppilan kirkko – vanhalta nimeltään Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus – on rakennettu nimenomaan paljastamaan eriarvoisuutta ja purkamaan huono-osaisuutta köyhällä ja vähän pahamaineisellakin alueella. Tässä seurakunnassa on järjestetty ensimmäiset säännölliset sateenkaarimessut, täällä on tehty ilmastokannanottoja.
Tällaista yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden paljastavaa valoa meidän on tässä ajassa helppo ymmärtää. Tällaista kirkon toimintaa ja julistusta arvostavat nekin, jotka eivät sen penkkejä kuluta. Mutta Kristuksen valo paljastaa vielä jotain paljon syvempää. Se paljastaa myös meidän oman sydämemme synnin, meidän omien tekojemme ja valintojemme itsekkyyden ja keskeneräisyyden. Usein paljastava valo saa aikaiseksi riittämättömyyden tunteen. Se osoittaa meidän kyvyttömyytemme syvälliseen muutokseen. Siis kyvyttömyytemme hyvään, hyvästä tahdostamme huolimatta.
Kristuksen valo paljastaa, että kukaan meistä ei kykene täyttämään Jumalan asettamaa lähimmäisenrakkauden lakia. Ei, vaikka järkemme vahvistaa sen totuuden. Ei, vaikka sydämemme tunnustaa sen hyvyyden. Ei, vaikka sielumme silmin tavoitamme sen ylivertaisen kauneuden.
***
Mutta onneksi Jeesuksen valo ei ole vain paljastavaa valoa, se on myös parantavaa valoa. Kun opetuslapset yrittävät pähkäillä, onko sokeus miehen itsensä vai tämän vanhempien syytä, sivuuttaa Jeesus tällaiset järkeilyt kokonaan. Jeesus ei etsi syyllistä, Jeesus ei syyllistä. Hän parantaa.
Näillä kulmilla on seurattu myös Jeesuksen parantavaa esimerkkiä. Viimeisen 150 vuoden aikana tänne on syntynyt monta kristillistä toimijaa, jotka ovat halunneet Jeesuksen valon innoittamina parantaa. Diakonissalaitos, Katulähetys, Pelastusarmeija, Setlementti, Hursti ja aivan erityisesti tämä seurakunta eri vaiheissaan. Tämä on seurakunta, jossa koko sen historian ajan on painotettu hädänalaisten löytämistä, kurjien kohtaamista ja eri tavoin kompastuneiden armahtamista.
”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Tämän Jeesuksen parannusta lupaavan sanan mukaan on nimetty tämän kirkon alttaritaulu, siis meidän edessämme oleva Hannes Autereen alttarireliefi. Kuinka monta ihmistä tässä kirkossa onkaan istunut ja tuijottanut näitä puisia ihmishahmoja? Kuinka moni onkaan etsinyt näistä ihmishahmoista sitä, joka jotenkin sopisi omaan elämään? Kuinka moni on kysynyt, voisinko minä olla tuo lapsi, tuo nainen, tuo mies, joka on pyrkimässä Jeesuksen syliin, Kristuksen parantavan valon piiriin? Kuinka moni on katsonut kirkonpenkistä tai kirkon ovelta Jeesusta ja kysynyt, voisiko tämä olla totta myös minun kohdallani? Olisiko minullakin lupa epäröinnistäni huolimatta, syitä miettimättä, syyllisyyttäni kysymättä, jättää huoleni ja pimeyteni tämän valon parannettavaksi?
Meidän on helppo tunnistaa, että parantaminen on eri tavoin sairaiden parantamista tai että se on erilaisessa hädässä olevien välitöntä auttamista – siis laupeuden työtä. Mutta Jeesuksen parantaminen on perimmältään parantamista, jossa ihminen saa kokonaan uuden alun. Siis jotain sellaista parantamista, missä ihminen on rakastettu sellaisena mitä hän on, eikä sellaisena mitä hän voisi olla. Golgatan puulta loistaa Kristuksen parantava valo. Se on valoa, jonka armollisessa lämmössä rikkomusten haavat kasvavat umpeen ja synnin runteleman sydämen viiltävä kipu hellittää.
***
Meitä kutsutaan olemaan maailmassa paljastavana ja parantavana valona. Kristuksen kirkko ei kuitenkaan ole koskaan vain yhteiskunnallisten epäkohtien paljastuslaitos, yhteinen omatunto tai hyväntekeväisyysjärjestö. Kirkon olemassaolon oikeutus on siinä, ettei valo tule viime kädessä ihmisistä. Kirkon olemassaolon oikeutus ei ole ihmisten hymyssä vaan Kristuksen valossa.
Senpä tähden, hyvät ystävät, kaikista tärkein puoli Kristuksen valoa on sittenkin se kolmas: Kristuksen valo on ikuista valoa. On aivan oleellista, että seurakunta paljastaa toiminnallaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja toimii tarvittaessa vastakulttuurina tässä maailmassa. On aivan oleellista, että seurakunta tekee hyviä asioita ja auttaa ihmisiä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Mutta oikeudenmukaisuutta tavoitellaan muuallakin, hyvää tehdään sielläkin, missä Jeesuksen nimeä ei mainita. Sielläkin, missä kirkkoon suhtaudutaan varauksella tai jopa vihamielisesti. Se asia, joka erottaa Kristuksen valon kaikista väliaikaisista valoista, hetkellisistä valoista, keinotekoisista valoista, syttyvistä ja sammuvista valoista, on valon ikuisuus.
Tämän alttarin äärellä on jo 106 vuoden ajan saateltu ihmisiä viimeiselle matkalleen. Vanhassa rukoushetken kaavassa pappi sanoo kuolleelle: ”Herra antakoon sinulle iankaikkisen levon. Ikuinen valo sinua valaiskoon.” Ikuinen valo sinua valaiskoon. Siinä on meidän lopullinen toivomme ja rohkaisumme. Sama valo, joka paljastaa vääryydet; sama valo, joka haluaa parantaa, on myös ikuista valoa. Se on valoa, joka on ollut olemassa jo ennen maailman luomista. Valoa, joka johtaa kuoleman pimeydestä taivaan kirkkauteen.
***
Hyvä Riikka, olet siis puhunut kaksikymmentä vuotta sitten valon puolesta, iloisen paisteen puolesta pimeää synkkyyttä vastaan. Mutta sinussa on silloin ollut myös parannussaarnaajan ja evankelistan vikaa. Kirjoitit ylioppilaskunnan koulutuspoliittisena vastuuhenkilönä tasan 20 vuotta sitten aikamoisella tempaantuneisuudella uusille opiskelijoille näin:
”Opetuksen taso ei nouse konsistorin hyvilläkään päätöksillä, vaan juuri sinun toiminnallasi. Älä jää valittamaan yliopistomme jäykkyyttä, sillä tahtoa opetuksen kehittämiseen puuttuu harvalta, tietoa laitoksesi tilanteesta ja osaamista sen sijaan useammalta. Ole siis aktiivinen ja ehdota.”
Jos yliopiston jäykkyyden vaihtaa kirkon jäykkyydeksi ja laitoksen kehittämisen halun seurakunnan kehittämisen haluksi ja opiskelijoiden rohkaisemisen tämän alueen ihmisten rohkaisemiseksi – niin eikö tässä teologian ylioppilas Riikan ohjelmanjulistuksessa ole jo aineksia kirkkoherra Riikan ohjelmanjulistukseksi?
Nämä Kallion ja Alppilan ihanat kadut ovat lähetysmaata. Juuri täällä tarvitaan näitä sanoja, jotka rohkaisevat, juuri täällä tarvitaan voimaa, joka antaa vallan ihmisille – ja juuri täällä tarvitaan toivoa siitä, että tulevaisuus voi olla hyvä. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja antakoon Hän valonsa loistaa sinun työsi kautta.
Ja hyvät Kallion seurakuntalaiset, teille minä annan tärkeän tehtävän. Olkaa uuden kirkkoherranne tukena, olkaa rohkaisijoina ja olkaa kanssakulkijoina. Olkaa valonpisaroita hänen tiellään, jotta vielä vuosienkin päästä, kun Riikka Reina johtaa Isä meidän -rukousta, on hän yhtä valoisa kuin tähänkin asti.
Olkoon koko Kallion seurakunta Kristuksen valon merkkinä. Että jokainen syyllisyyden ja sairauden taakkaa kantava tietää, minne hänen on aina lupa mennä. Että jokainen hyvän puolesta taisteleva ja taistelussaan väsyvä kuulee, mihin lopullinen toivo perustuu. Että jokainen kuoleman surua kantava löytää sinne, missä lausutaan ikuisen lohdutuksen sanat.
Aamen.