Piispa Teemu Laajasalon saarna 4.2.2024 kirkkoherra Salla Poroputaan virkaanasettamismessussa Hakunilan kirkossa
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
Luuk. 2:22–33
Hyvät Hakunilan seurakuntalaiset, sanankuulijat, hyvä kirkkoherra Salla,
tänään meillä on seurakunnan, hiippakunnan ja koko Hakunilan väen juhlapäivä. Seurakunta saa uuden kirkkoherran. Kirkkoherran, joka on uusi, mutta samalla kuitenkin todella tuttu. Olet kirkkoherra Salla tämän seurakunnan kasvatti ja kasvattaja, oman kylän pappi ja vastuunkantaja. Tunnet seurakunnan ja seurakunta tuntee sinut. Hakunilan seurakunta on hieno seurakunta, joka on monella tavalla mittari Vantaan kaupungin ja kirkon muutoksesta. Täällä katse löytää nopeasti paljon merkkejä perinteisestä vantaalaisesta maisemasta ja toisaalta täällä silmät näkevät joka päivä jotain uutta. Hakunilassa erilaiset ihmiset, erilaisista taustoista tulevat elävät yhdessä rinnakkain. Tämä on sekalainen seurakunta, joka yhdistää ihmisiä. Täällä mekin Salla sinun kanssasi olemme ensimmäisen kerran tavanneet 30 vuotta sitten.
Joitakin vuosia sitten katsoin tv-haastattelun amerikkalaisesta huippuplastiikkakirurgista. Mies oli kokenut lääkäri, joka oli omistanut elämänsä ja uransa kauneuden tavoitteluun ja tekemiseen. Plastiikkakirurgi puhui erinomaisen kiinnostavasti. Hänen tapansa katsoa ihmistä oli rakennusinsinöörimäinen – katse oli kirkas ja erittelevä, ihminen näyttäytyi siinä katseessa koottavana palapelinä. Plastiikkakirurgi etsi ja kuvasi kasvojen syitä ja seurauksia: jos nenää siirtää tänne, niin korva siirtyy tänne, jos hiusrajaa nostaa tänne, leuan mitta muuttuu ja niin edelleen.
Jossain vaiheessa haastattelua amerikkalainen naispuolinen toimittaja kysyi plastiikkakirurgilta: ”Mitä kauneusleikkauksia suosittelisit minulle?” Kirurgi vastasi sekunnissa: ”En mitään.”
Jäin miettimään vastausta. Miksi plastiikkakirurgi ei korjaisi mitään? Oliko toimittaja rakennusinsinöörin katseella täydellinen? Eikö mitään enää ollut tehtävissä? Eikö hänen työnsä olisi myydä kauneusleikkauksia? Ehkä tämä viimeinen kysymys paljastaa vastauksen. Hyvä myyjä kertoo sen, mitä asiakas haluaa kuulla. Ja ihminen haluaa kuulla – riippumatta uskooko hän kuulemaansa itse – olevansa jonkun silmissä täydellinen, ainutlaatuinen ja korjaustarpeiden ulkopuolella.
Kun lapsen kasvatus onnistuu, lapsi saa kokemuksen, jossa vanhemmat katsovat häntä ihailevin silmin. ”Meidän lapsemme ja naapurin kakarat”, sanotaan. Vanhemmille on annettu tehtävä pitää lapsiamme vähän parempana, mitä he ovat – salaa tai julkisesti – näkemään heidät erityisinä ja ainutlaatuisina. Sitä lapsi tarvitsee.
Ihminen, jota ei ole koskaan katsottu erityisenä ja ihmeellisenä, kantaa hankalasti korjattavia jälkiä aikuisena ja paljastaa ne työelämässä, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Lapsen kehitystehtäviin kuuluu saada kokemus tulla nähdyksi kauniina tai komeana. Vastaavasti kasvuun ja aikuisuuteen kuuluu sen kestäminen, että koko maailman silmissä oma hyvyys, kauneus tai erinomaisuus ei olekaan totta.
Joskus aikuisenakin joutuu vielä pohtimaan, miltä itse olettaa näyttävänsä ja miltä toisten silmissä näyttää. Olen viime kuukausina käynyt muutamien vanhojen koulukavereideni 50-vuotisjuhlissa. Juhlissa olen nähnyt kavereita, joita en ole tavannut vuosikymmeniin.
Ensimmäinen ajatukseni sisään tullessa on aina ollut: miten nämä kaikki ihmiset ovat näin vanhan näköisiä? Kunnes seuraavassa sekunnissa on tajunnut, miltä itse näyttää muiden silmissä.
Jumalan ja ihmisen välisestä katsomisesta puhutaan Raamatussa monessa kohdassa. Tämän päivän evankeliumissa vanha Simeon näkee Jumalan, hän katsoo Kristusta ja kokee, että sen jälkeen kaikki on nähty. Yksi katse muuttaa kaiken. Simeon on tuon katseen jälkeen valmis, hän on valmis lähtemään, kuolemaan pois, koska hän ei tarvitse enää mitään muuta. Se on aika ihmeellinen ajatus katseen voimasta.
Simeon ei tarvitse muuta kuin hetken Kristuksen kanssa ja koko hänen elämänsä on saanut merkityksen ja täydellisyyden. Kristuksen valo, Jumalan näkeminen on synnyttänyt rauhan, kirkkauden ja pelastuksen. Rauhan, kirkkauden ja pelastuksen.
Eikö hyvät ystävät juuri tästä oikeastaan seurakunnan elämässä ole kysymys. Kristuksen tuomisesta keskiöön ihmisten nähtäväksi. Seurakunnan tehtävä on tuoda Jeesus rauhaksi, kirkkaudeksi ja pelastukseksi, jotta ihmisen koko elämä voisi muuttua. Tällöin jokaisen hakunilalaisenkin elämässä voisi tapahtua se, mikä tapahtuu Simeonin elämässä – Kristuksen valon lahjoittama täydellinen rauha.
Mutta kuinka ihmeessä tässä ajassa, tässä muuttuneessa maailmassa Kristus tuodaan ihmisten keskelle? Kuinka ihminen voisi nähdä Kristuksen valon ja tunnistaa sen kaikkien muiden valojen joukosta?
Olisiko ystävät niin, että ihminen näkee Jumalan helpoiten silloin, kun tuntee itsensä erityisellä tavalla nähdyksi. Olisiko niin, että katse löytää Jumalaan vahvimmin silloin, kun kokee, että Jumala on ensin katsonut ainutlaatuisella tavalla itseen?
Kristitylle ei sittenkään ole olennaista tavoitella onnistumista yläviistoon Jumalaan katsomisessa. Olennaista on tajuta se, millä tavalla Jumala katsoo alas ihmiseen. Tärkeää ei ole se, mitä me viemme Jumalalle, vaan se, mitä Jumala lahjoittaa meille. Raamatun kauneimmassa kuvauksessa Jumalan ihmiseen osuvasta katseesta psalmikirjoittaja (Ps. 139) kertoo Jumalan näkevän ihmisen täydellisesti, kaikissa tilanteissa, aina ja kaikkialla, jo idullaan ja vielä kuolemankin hetkellä.
Mutta Jumala ei pelkästään näe ihmistä täydellisesti, vaan myös täydellisenä, luomuksenaan ja lunastamanaan. Psalmin ihmiskuvauksessa huokaistaan: ”Minä olen ihme. Suuri ihme. Kiitän sinua siitä.” Voiko sitä paremmin sanoa? Jumalan silmissä ihminen on erityinen, ainutlaatuinen ja täydellinen. Ihme. Ehkä tämä nyt kuulostaa sanahelinältä. Mutta mietipä seuraavan kerran, kun koko maailman silmissä olet jotain ihan muuta. Mieti tätä lausetta, kun peilin edessä kaikki vaatteet on jo kokeiltu tai kun kaikki kampaukset on jo taiteiltu ja peilikuva ei meinaa muuttua. Mieti tätä lausetta, kun olet epäonnistunut perheessä, työssä tai koulussa. Jumala on taivaallisena rakennusinsinöörinä luonut kaiken. Ja tämän Luojan silmissä sinä olet kaunis ja hyvä – erityinen, täydellinen ja ainutlaatuinen ihme.
Kun ihminen ymmärtää, kuinka Jumala hänet näkee, hän haluaa ehdottomasti nähdä Jumalan – katsoa Kristukseen, siihen taivaalliseen valoon, joka onnistuu valaisemaan keskeneräisestä täydellisen, syntisestä vanhurskaan ja kuolevaisesta kuolemattoman.
Hyvä kirkkoherra Salla, minä tiedän, että sinä katsot tätä seurakuntaa aivan ainutlaatuisilla silmillä. Olet halunnut juuri tänne. Et minne tahansa kirkkoherraksi, vaan nimenomaisesti Hakunilan ja hakunilalaisten kirkkoherraksi.
Kerro sinä tämän alueen ihmisille, millä katseella Jumala heitä katsoo. Kerro, kuinka Jumala rakastaa, armahtaa ja antaa anteeksi. Kerro, kuinka Jumala lahjoittaa uusia mahdollisuuksia ja uusia alkuja.
Ja tee se niin, että se on kaikkein tehokkainta. Eli katso ensin itse näitä ihmisiä sellaisilla silmillä, joissa Jumalan rakkaus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan välähtää.
Aamen.