Piispa Teemu Laajasalon saarna pääsiäisyön messussa Helsingin tuomiokirkossa 31.3.2018
Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen.
Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.
Mark. 16:1–8
Tuohon kilometrin päähän Hietaniemen hautausmaalle on haudattu Ensi-rouva. Ensi teki työuransa Itä-Helsingissä, Mellunmäen ala-asteen koulun siivoojana, mutta siinä sivussa hän hoiti pieniä lapsia. Sain olla hänen perhepäivähoidossaan elämäni ensimmäiset vuodet. Ensistä tuli monella tapaa kovin rakas, hoitomummo, vähän ja ehkä enemmänkin kuin sukulainen. Siunasin Ensin neljä vuotta sitten haudanlepoon.
Ensin hautakivessä oli yksi erityinen piirre. Siinä oli jo ennen kuolemaa Ensin koko nimi ja syntymäaika valmiina. Ensin mies kuoli 80-luvulla ja melkein kolmenkymmenen vuoden ajan kivessä oli siis yhden kuolleen ja yhden elävän nimet. Ensin kohdalla oli jo ristikin valmiina, vain kuolinpäivä puuttui
Monesti me Ensin läheiset pohdimme, miksi ihmeessä niin piti olla. Vieraillessaan miehensä haudalla, elävä leski katsoi siis myös omaa nimeään. Joku läheisistä pohti, että ehkä Ensi oli tehnyt ratkaisun käytännön syistä – ehkä tuntui jotenkin helpommalta tai halvemmalta laittaa kerralla useampi nimi valmiiksi hautakiveen.
Mutta ei siitä ollut kysymys. Nimi kivessä oli varmistus ja muistutus, itselle ja muille. Tuonne minä olen menossa. Tuo on minun suuntani. Tuolla on viimeinen osoitteeni.
Hautakivi on monipuolinen merkki. Se on merkki muistoille, kaipaukselle ja kuolevaisuudelle. Sen on tarkoitus yksilöidä, pitää mielessä ja estää unohdus. Toisaalta hautakiven tehtävänä on rajata paikka sille, missä elämä ja kuolema kohtaavat – paitsi muistoissa myös todellisesti maatuvassa ruumiissa.
* * *
Pääsiäisyön evankeliumissa kivi mainitaan kolme kertaa. Kivi on este elävän ja kuolleen välillä, este ihmisen ja Jeesuksen välillä.
Kivi pitää erillään. Kivi sinetöi haudan. Kivi on kuoleman merkki.
Kivi on selvästi olennainen yksityiskohta. Evankeliumissa kerrotaan, että se huolettaa haudalle matkalla olevia naisia. ”Kuka auttaisi ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” he pohtivat. Jeesus on todella suljettu hautaan ja vieläpä ”hyvin suurella kivellä”. Kivi on siis este, joka painaa kuolleen alas hautaan ja pitää elävät ulkona.Vangit puhuvat vankila-ajastaan sanomalla, että he ovat kiven sisässä. Sillä kuvataan kivimuureja, jotka ovat esteenä, vapauden viemistä ja elämisen kapeutumista. Avovankilat ovat avovankiloita, mutta suljettuja vankiloita kutsutaan kivitaloiksi. Siellä ollaan kiven sisässä. Ihminen ikään kuin hetkeksi haudataan jo johonkin eristykseen elämästä ja sitä kuvaa kivi, jonka vankina ollaan.
Kyllä meitä täällä kivitalojen ulkopuolellakin eläviä joskus kohtaa tunne siitä, että kivi painaa ja estää. Sanomme, että kivi on sydämellä ja toivomme, että se vierähtäisi pois. Siis tunnemme olevamme jotenkin kahlittuja, raskautettuja, kiven painosta painettuja. Suurimpien surujemme, suurimpien toivottomuuksiemme, suurimpien menetyksiemme, pettymystemme, kipujemme tai kärsimyksiemme keskellä voimme tuntea, että kivi sydämellä suorastaan painaa meitä kohti loppua, menehtymistä, voimme tuntea, että kivi sydämellä suorastaan painaa meitä kohti hautaa – on haudankivenä. Kaiken sen esteenä, joka mahdollistaisi elämän. Tukoksena, joka tekee toivon mahdottomaksi.
* * *
Tämä on se yö, jolloin sinä ja minä saamme kohdata kivet sydämillämme. Tämä on se yö, jolloin sinä ja minä saamme kohdata ne asiat, jotka painavat meitä. Tämä on se yö, jolloin sinä ja minä saamme kohdata ne raskaat asiat elämässämme, jotka yrittävät painaa meitä alas hautaan.
Tämä on se yö, jolloin sinä ja minä saamme kohdata ne asiat, jotka pitävät auringon valon ulkona elämästä ja sulkevat kammioon, yhteyden ulkopuolelle.
”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta”, kysyivät ensimmäisen pääsiäisaamun naiset. Ja eikö se ole myös meidän kysymyksemme.
Kuka auttaisi kun tulevaisuus tuntuu toivottomalta? Kuka auttaisi kun sairaus vie voimat tai välit läheisiin viilenevät? Kuka auttaisi kun ei ole enää kotia, vieraassa maassa, tuntemattomien ihmisten keskellä? Kuka auttaisi, kun kuolema pelottaa?
* * *
Rakas seurakuntalainen, ennen kaikkea tämä on yö, jolloin sinä ja minä saamme kohdata Kristuksen armon ja rakkauden. Tämä on yö, jolloin me saamme kohdata Kristuksen halun ja kyvyn parantaa. Tämä on yö, jolloin me saamme kohdata Kristuksen hyvän tahdon ja taivaallisen voiman, joka voittaa kuoleman herättää ihmisen kuolleista.
Jeesuksen haudalle menneillä naisilla – Magdalan Marialla, Jaakobin äidillä Marialla ja Salomella – ei itsellään ollut ratkaisua ongelmaan, jonka hyvin suuren kiven olemassaolo aiheutti. He olivat huolissaan ja epätietoisia siitä, miten selviäisivät ylivoimaisesta esteestä. Kuoleman sinetistä.
Mutta haudalla heitä odotti ihme. Kuten Raamattu kertoo, ”tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois”.
Vieritettyyn kiveen liittyy mielenkiintoinen seikka. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät. Ja kuitenkin Jeesus seisoi yhtäkkiä heidän keskellään sanoen: ”Rauha teille”. Kuten äsken laulamamme pääsiäisvirsi sanoittaa: ”Läpi lukkojenkin, Herra Jeesus tulla voi, kuolleista Hän noussut on.”
Jeesuksen ylösnousemuksen takia kiveä siis tuskin olisi tarvinnut vierittää pois haudan suulta. Kivi tuskin olisi ollut ylösnousemuksen este. Ehkä kiven vierittäminen tapahtui nimenomaan Jeesuksen seuraajien tähden. Seuraajien, jotka tiesivät, että kivi on hyvin suuri, eikä sen siirtäminen tule omin voimin onnistumaan.
* * *
Jumalan kaipuu tulee ihmisen eteen silloin kun mikään muu ei enää auta. Silloin kun ”vain ihme voi pelastaa”.
Ja juuri silloin Jumala saa olla se, joka Jumalan pitää olla. Ihmisen taidoista, ajatuksista tai mahdollisuuksista riippumaton Jumala.
Evankeliumissakin naiset ovat peloissaan ja ihmeissään. Eivät siis ensisijaisesti iloisia vaan hämmentyneitä. Raamatussa Jeesuksen läheisimmät usein ihmettelevät ja eivät ymmärrä. Nikodeemus hämmästelee ja kysyy ihmeiden äärellä, miten kaikki on mahdollista. Opetuslapsista toistuvasti todetaan, että he eivät ymmärtäneet mitään Jeesuksen puheita. Paavali kuvaa uskoaan sanomalla katsovansa kuin kuvastimesta, siis epäselvästi.
Naisten liikkeet enkelin puheiden jälkeen muistuttavat, että Jumalaa lähestytään hämmennyksen ja kysymysten kautta. Mutta tyhjän haudan järkeämme haastava kohtuuttomuus muistuttaa myös siitä, että Jumalan pitää olla mielikuviamme ja kielikuviamme isompi.
Jumala, joka auttaa ei voi olla omatekoinen Jumala, joka pystyy vaan siihen, minkä me omilla aivoillamme laskemme Hänen mahdollisuudekseen. Jumalan pitää olla Toinen, joka tuo turvallisuudentunnetta, jota itse emme voi antaa. Toinen, joka voi tehdä ihmeitä, vaikka se meidän mielestä on mahdotonta.
* * *
Kivi oli vieritetty pois. Jeesus ei ollut haudassa. Ensin tämä mahdoton, käsittämätön asia herätti opetuslapsissa pelkoa ja järkytyksen vapinaa. Mutta kun tyhjän haudan todellinen merkitys aukeni heille, siitä tuli ilon ja rohkeuden lähde. Kivi vierähti myös heidän sydämeltään.
Kiven vierähtäminen sydämeltä tarkoittaa helpotusta. Olo kevenee ja rentoutuu, on taas toivoa, uskoa siihen että elämä voittaa.
Mutta kiven vierähtäminen sydämeltä tarkoittaa myös ja ennen kaikkea syntisen pelastumista. Jeesuksen kärsimys ja kuolema tapahtuu ihmisten puolesta, ihmisten, jotka ovat kaikin tavoin epäonnistuneita ja kaukana ihanteista. ”Kivi vierähtää sydämeltä” on sanonta myös synneistä vapautumiselle.
Kuinka hyvin tämä sanonta sopiikaan pääsiäisyöhön. Kun kivi vierähtää Jeesuksen haudalta, osoittaa Jeesus olevansa synnin ja pahan ja kuoleman voittaja. Häneen turvaten mekin voimme luottaa siihen, että kivi vierähtää ihmisen sydämeltä.
Olkoon vierivä kivi siis rohkaisuna meille kaikille, kun me kohtaamme raskaita aikoja elämässämme, kun me kannamme monenlaisia taakkoja harteillamme, kun meistä tuntuu siltä, että kivi sulkee sydämemme kuin hautaan.
Muistakaamme, että haudan suulta vieritetty kivi ei ollut merkki vain Jeesuksen ensimmäisille opetuslapsille. Se on merkki myös meille. Kuoleman sinetistä on tullut elämän, armon ja ylösnousemuksen merkki. Todistus siitä, etteivät synti ja kuolema saa viimeistä sanaa.
* * *
Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen eivät hautakivet ole olleet entisellään. Ja ehkä juuri sen takia myös Ensi-rouva ei kokenut omaa nimeään hautakivessä ahdistavana. Hän tiesi, että osoite on väliaikainen.
Kivet ovat edelleen totta: sairaus voi viedä voimat huomennakin, viilenevät välit läheisiin eivät välttämättä lämpene lähiviikkoina. Mutta ystäväni, luota rohkeasti siihen, että lopulta kivi vierähtää sydämeltä – aivan kuten kivi vierähti Jeesuksen haudan suulta. Jumalan suuresta armosta ja rakkaudesta. Se on pääsiäisen ilosanoma.
Kristus on kantanut meidän taakkamme: syntimme, ahdistuksemme, kuolevaisuutemme. Kristus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avannut meille tien ikuiseen elämään. Ja sitä tietä ei yksikään kivi pysty tukkimaan, koska se tie on Kristus itse.
Myös sinut hauta sulki
ja kivet, sinetit,
vaan sieltä astuit julki,
kuoleman kukistit.
Näin aukee voimallasi
myös minun hautani,
ja kirkkaudessasi
saan uuden ruumiini.
Näin kuului virren 98 kolmas säkeistö, jonka hetki sitten yhdessä lauloimme. Ja voisimmekohan me laulaa sen säkeistön vielä kerran yhdessä?