Mikkelin hiippakunnan synodaalikokous 29.9.2016 klo 13
Syyskuun alussa papinrouva Mikkelin hiippakunnasta kirjoitti Kotimaa-lehteen kolumnin (10.9.2016). Yliopiston almanakkatoimiston johtaja, dosentti Minna Saarelma-Paukkala arvosteli meidän suomalaisten asenteita: ”Yhteisestä leivästämme riittää vain pieniä palasia kaikkein köyhimmille.”
Minna jatkoi: ”Kumppani on se, jonka kanssa jaan yhteisen leivän. Ehtoollisellakin me kristityt saamme nauttia yhdessä Elämän Leipää – paitsi jos kuulumme eri kirkkokuntiin… Edes rakkauden ateria ei ole aidosti yhteinen. Kumppanuus on vaikea laji, mutta sille ei ole vaihtoehtoa.”
Minna Saarelma antaa äänen monien pettymykselle. Kirkkojen välillä ei ole vieläkään päästy yhteiseen ehtoollispöytään. Ekumenia ja kumppanuus etenevät sietämättömän hitaasti.
***
Sodat, lakot ja riidat syntyvät nopeasti, rauhaan, sopuun ja sovintoon päästään hitaasti. Viisisataa vuotta sitten kuilu lännen kirkossa repesi nopeasti. Martti Lutherin teeseistä ei mennyt kuin kuukausia, kun merkit jakaantumisesta olivat ilmassa. Ykseys, joka oli kestänyt 1500 vuotta, rikkoontui sovittamattomalla tavalla muutamassa vuodessa.
Jotta voisimme ymmärtää toiveemme nopeammasta sovusta, on syytä muistaa, miten syvä ja pitkä kirkkojen ero on ollut. Kauaa ei Wittenbergin teeseistä kestänyt, kun paavista tuli Antikristus ja Lutherista kuolemaan tuomittu arkkihereetikko. Juututtiin vastakohtiin. Pysyttiin juoksuhaudoissa. Viholliskuvat syvenivät.
***
Me suomalaisetkin osasimme. Sakari Topeliuksen kertomus jesuiittaisä Hieronymuksesta on hyytävä. Paavin vallan edustaja saapuu Kajaanin linnaan houkuttelemaan vankina olevaa Johannes Messeniusta, jotta tämä kieltäisi Lutherin opin ja asiakirjoja väärentämällä palauttaisi Ruotsi-Suomen takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.
Keltakasvoinen, vehkeilevä jesuiitta herättää kylmiä väristyksiä. Katseessa on sama ilme kuin kalkkarokäärmeen silmissä, myrkky kohtaa ihmistä, joka asettuu hänen tielleen. Vääräuskoista uhkaa polttorovio ja ikuinen kirous. Luterilainen kiemurtelee jesuiitan edessä kuin kurja mato. Reformaation harhaoppiin kääntyneen tulevaisuus on karmea. Koirat repivät ruumiin kappaleiksi ja hornanhenget raastavat sielun palasiksi.
Topeliaaninen perintö löi pitkäksi aikaa leimansa niin suomalaisen rahvaan kuin oppineiden teologienkin käsityksiin katolisesta kirkosta. Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mukaan katolinen usko ei ole kristillinen, vain ”ulkonaisten sääntöjen noudattamista ilman uskonnollista sisältöä”. Arkkipiispa Erkki Kailan mukaan ”katolinen maailmankatsomus on perustettu sokeaan auktoriteettiuskoon”. Professori Antti J. Pietilän mukaan ”Rooman kirkko on lahkokirkko.” Eino Sormusen mielestä Vatikaani solmii yhteyksiä vain käännyttämismielessä. Yrjö Alasen mukaan katolinen kirkko on omaksunut ”nautinnonhimoisen herruushengen”, kun se pitää itseään ainoana oikeana kirkkona. Paavi julistaa dogmeiksi sellaista, mitä täytyy pitää kristinuskon vastaisena. Käytännöllisen teologian professori Aarni Voipio oli sitä mieltä, että jokainen Suomeen saapuva roomalaiskatolinen pappi on ”huolellisesti valittu ja ankarasti koulutettu käännyttäjä”.
Osmo Tiililä oli vivahteikkaampi, mutta Rooma oli hänenkin mielestään uhka. Katolinen kirkko oli 1950-luvulla voimistanut toimintaansa Suomessa. Oli perustettu katolinen työkeskus, Studium Catholicum, Helsingin Meilahteen nousi uusi Marian taivaaseen ottamisen muistolle omistettu kirkko, vuonna 1955 virkaan vihittiin ensimmäinen katolinen piispa sitten reformaation, nunnien englantilaisessa koulussa Marian palvonta tunkee katolista henkeä lasten sieluun. Rooman kirkossa oli Tiililän mielestä paljon hyviäkin puolia, mutta myös ”varsin kyseenalaista ainesta taikauskosta ulkokohtaisiin seremonioihin ja auktoriteettivallasta väkivaltakeinoihin asti”.
Mikkelin hiippakunnan piispa Martti Simojoki oli hänkin huolestunut katolisen kirkon kasvaneesta aktiivisuudesta, pyrkimyksestä lisätä kannatusta työväestön ja sivistyneistön keskuudessa. Simojoki oli kuitenkin ymmärtävämpi kuin Tiililä: ”Katolinen kirkko on vertaansa vailla olevalla joustavuudella soveltanut Maria-kulttia vastaamaan aikamme väsyneiden, turvaa ja rauhaa kaipaavien ihmisten tarpeita.”
Epäluuloja ja jyrkkää arvostelua oli myös katolisella puolella. Vielä 1900-luvun alussa Luther kuvattiin synkin värein. Hän on patologinen tyyppi, opillisesti kartettava ja persoonallisuudeltaan epätasapainoinen henkilö. Heinrich Denifle väitti, että Luther oli keksinyt vanhurskauttamisoppinsa vain sen vuoksi, että saisi huolettomasti ja rajoituksitta elää hillitöntä elämää.
Vatikaanin asenne ekumeniaan oli kielteinen. Paavi Pius XI julisti kiertokirjeessään Mortalium animos (1928), että ekumeeninen liike on ”erittäin raskas erehdys”. Se tuo mukanaan vain ”turmiollisia petoksia”. Katolisen kirkon jäsenille ei ”ole sallittua tukea näitä yrityksiä”.
Hiljaisia sovinnon signaaleja
Neljä ja puoli vuosisataa elettiin vastakkainasettelun aikaa. Sovun hiljaisia signaaleja alkoi kuulua 1900-luvun puolivälissä, toisen maailmansodan alla ja jälkeen. Keski-Euroopassa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, siis sodasta kärsineissä maissa, kohdattiin toisen kirkon jäseniä, tutustuttiin, kärsittiin yhdessä, kuunneltiin, rukoiltiin, luettiin Jumalan sanaa, autettiin hädässä olevia, Kristuksesta haluttiin todistaa yhdessä. Haluttiin ymmärtää toista osapuolta, alttius arvioida itsekriittisesti omia ennakkoluuloja kasvoi, tutkimuksen ja syventymisen tietä alkoi hidas lähentyminen. Syntyi ekumeenisia järjestöjä, Kirkkojen maailmanneuvosto. Vaikka katolinen kirkko ei ollutkaan virallinen jäsen, sen edustajat osallistuivat erityisesti Faith and Order –työhön, siis siihen työhön, jossa pyrittiin ymmärtämään yhteisiä uskonnäkemyksiä ja niiden eroja.
Heräävä ekumenia Suomessa
Suomi oli kaukana pohjan perillä ja lastut lensivät tänne hitaasti. On kiinnostavaa kysyä, milloin ensimmäiset muutokset luterilaisen ja katolisen kirkon välillä alkoivat näkyä täällä. Arvelin pitkään, että ilmapiirin muutos olisi ajoittunut 1960-luvulle, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseen aikaan. Esimerkiksi teologian tohtori Antti Laineen tutkimuksista käy kuitenkin ilmi, että jo vuosikymmentä aiemmin tapahtui paljon sellaista, jolla oli suuri merkitys ekumeenisen asennoitumisen muutokselle.
Talvi ei ollut 1950-luvulla vielä kokonaan väistynyt, mutta merkkejä keväästä oli jo ilmassa. Heikkoja nämä signaalit vielä olivat, mutta silti toivoa herättäviä. Yhdessä nämä erilaiset signaalit antavat vihjeitä siitä, millä tavalla muutokset alkavat. Uskon, että ne voivat myös rohkaista meitä, kun harmittelemme ekumenian hidasta etenemistä. Aloitan alhaalta.
Tutustuminen toisiin ja kansainväliset vaikutteet
Vuonna 1952 Helsingissä pidettiin olympiakisat. Me stadin kundit näimme ensimmäisen kerran jamaikalaisia sprinttereitä ja brasilialaisia kolmiloikkaajia. Maailma avartui.
Myös ekumenian alkuun voi riittää, että näkee ja kohtaa toisenlaisia kristittyjä. Järvenpään seurakuntaopistolla alettiin 1950-luvulla järjestää kokoontumisia, jotta eri kirkkoihin kuuluvat kristityt voisivat oppia tuntemaan toisiaan ja ymmärtämään sitä, millä tavalla muut elivät uskoansa todeksi. Opiston johtaja Aarne Siirala kuului Sveitsissä olevan Bosseyn ekumeenisen instituutin johtokuntaan ja samassa paikassa oli työskennellyt myös suomalaisen ekumeenisen toiminnan grand lady Inga-Brita Castrén. Hän opasti ymmärtämään, että myös katoliseen kirkkoon kuului sellaisia, joille kristittyjen yhteys oli sydämen asia.
Tutustuminen toisiin opetti tunnistamaan toisten kirkkojen kuormia ja kärsimyksiä. Maailman luterilaisten kirkkojen keskinäinen solidaarisuus auttoi meitä suomalaisia selviämään sodan tuhoista. Opimme tiedostamaan, että emme ole erillinen saareke, vaan osa maailmanlaajaa kirkkoperhettä. Rakkaus ja auttaminen yhdistivät.
Niinkin maallinen toiminta kuin suomalaisten sotilaiden osallistuminen rauhanturvatyöhön raivasi tietä keskinäiselle ymmärtämiselle. Helmikuussa 1957 Suezilla toimineen suomalaiskomppanian palveluspaikaksi tuli ortodoksinen Pyhän Katariinan luostari Siinailla. Myös yhteydet anglikaaneihin olivat arkipäivää rauhanturvaajien työssä.
Suomalaiset lentoyhtiöt ja matkatoimistot ovat edistäneet ekumeniaa. Aero ja Karhumäen veljekset, jopa Keihäsmatkat, ovat vieneet suomalaisia maihin, joissa on nähty erilaisia tapoja elää kristillinen usko todeksi. Lomamatkoilla me olemme alttiimpia astumaan kirkon ovesta sisään kuin täällä kotimaassa. Turismi ja ekumenia ovat pikkuserkkuja.
Ekumenia voi siis alkaa kohtaamisesta, kasvojen näkemisestä.
Hengellinen ekumenia
Toisiin tutustumisessa ei ollut kysymys vain sosiaalisesta yhdessäolosta, vaan enemmästä ja syvemmästä yhteydestä, nimittäin yhteiseen uskoon perustavasta hengellisestä toiminnasta. Toisia kristittyjä ei vain nähty, vaan heidän kanssaan rukoiltiin yhdessä, luettiin samaa Raamattua ja laulettiin hengellisiä lauluja, joista monet olivat yhteisiä. Musiikissa ja yhteisessä rukouksessa on suuri voima. 1950-luvulla suomalaiset tulivat tietoisiksi ympäri maailmaa vietetystä kristittyjen yhteyden rukousviikosta. Rukousyhteys on näkyvän ykseyden edellytys. Jo vuodesta 1958 alkaen Suomessa on vietetty ekumeenista rukousviikkoa.
Hengellistä ekumeniaa edisti vaatimattomalla, mutta vaikuttavalla tavalla hollantilainen katolinen pappi, isä Robert de Caluwé, joka oli saapunut Suomeen jo vuonna 1940. Hän perusti Helsinkiin itäistä jumalanpalvelusjärjestystä noudattavan kappelin. Myöhemmin Espoon Myllyjärvellä jatkoi Ekumeeninen keskus, josta tuli eri kirkkoihin kuuluvien ihmisten kohtaamispaikka. Isä Robert opetti ikonimaalausta ja antoi kasvot avoimelle ekumeeniselle asenteelle.
Taizé-yhteisö on klassinen esimerkki hengellisen ekumenian merkityksestä ja voimasta. Veli Roger perusti yhteisön jo vuonna 1940, siis sodan aikana. Hengellinen vastalääke riidoille. Milloin liikkeeseen tutustuttiin Suomessa, sitä en osaa heti sanoa. Anna-Maija Raittila oli joka tapauksessa ensimmäisiä viestintuojia. Nyt yhteisön laulut ja rukoukset vaikuttavat ruohonjuuritasolla vahvasti ja vastustamattomasti.
Lähetys ja kirkkojen ykseys
Jo 1800-luvun puolella maailmanlaajuinen lähetystyö ja kristittyjen ykseys ovat kulkeneet rinnakkain. Kun lähetyskentillä todistettiin Kristuksesta, sitä tehtiin oloissa, joissa toiset kristityt oli pakko ottaa vakavammin kuin omassa kotimaassa. Lähetysjärjestöjen ja ekumeenisten järjestöjen historiat kytkeytyvät toisiinsa.
Tietoisuus velvollisuudesta mennä kaikkeen maailmaan ohjasi ymmärtämään sitä, että kirkon olemukseen kuuluu sen yhteinen ja yleinen eli katolinen luonne. Suomalaisen ekumenian isä, professori Seppo A. Teinonen oli alun perin missiologian tutkija. Samaan aikaan kun hän 1950-luvulla valmisteli väitöskirjaansa lähetystieteestä, hän aktivoitui myös ekumeenisessa liikkeessä.
Yksi Teinosen varhaisia ekumeenisia ohjelmajulistuksia ilmestyi Teologian ylioppilaiden lehdessä Kyyhkysessä 1950-1960 –lukujen taitteessa. Lehdessä käydyn keskustelun vuoksi Teinonen halusi selventää ylioppilaille, mitä ekumeenisuus merkitsee. Sanaa käytetään hänen mukaansa tarkoittamaan ”kaikkea, mikä viittaa kirkon tehtävään viedä evankeliumi koko maailmalle”. Kirkon tehtävä ei rajoitu kansallisiin rajoihin, vaan ulottuu koko maailmaan. Kirkko ei vain ole, vaan se on liikkeellä. Lähetystehtävä ja yhteys edellyttävät toisiaan.
Valmius itsekriittisyyteen
Toisten kirkkojen jäseniin tutustuminen ei tuonut vain uutta tietoa muista, vaan ohjasi epäsuorasti myös koettelemaan omaa uskoa, omia kirkollisia käytäntöjä ja omia asenteita. Kriittisyyden välttämätön sisar on itsekritiikki. Jos arvostelet muita, miksi et koettelisi myös itseäsi.
Yksi itsekriittisyyteen kehottavia varhaisia ääniä oli setlementtiliikkeen vahva mies Sigfrid Sirenius. Hän kirjoitti vuonna 1958 Vartija-lehteen artikkelin otsikolla ”Syvenevän ekumeenisuuden puolesta”. Suurin este ekumenian tiellä on juopa roomalaiskatolisen ja evankelisen kristikunnan välillä. Suomen luterilaisella kirkolla on aihetta vakavaan itsetutkisteluun ja parannuksen tekoon, sillä ekumeenisuus on täällä vasta alkuvaiheessaan. Samaan asenteeseen Sirenius kutsui myös katolilaisia. Professori Aila Lauha pitää Sireniusta Suomen luterilaisen kirkon ensimmäisenä ekumeenisena teologina.
Tiedon jakaminen erityisesti nuorille
Suuri merkitys oli myös sillä informaatiolla, jota kirkolliset lehdet ja Kirkon tiedotuspalvelu jakoivat. Kotimaa-lehdessä Seppo Teinonen julkaisi kerran kuussa ekumeenisen katsauksen kansainvälisiin ja ekumeenisiin tapahtumiin ja kysymyksiin. ”Myös meidän, Suomen kirkon jäsenten, tulisi kasvaa yhä tietoisemmin vastuuseen ihmisestä, lähimmäisestämme, asuu hän missä tahansa. Tämä edellyttää kuitenkin tietoja maailmanlaajasta kristikunnasta ja sen problematiikasta.”
Suomen yleiskirkollinen toimikunta, jonka pääsihteeriksi Teinonen oli ryhtynyt, alkoi tiedottaa Bosseyn ekumeenisessa instituutissa järjestettävistä kursseista. Informaatio suunnattiin erityisesti nuorille, koska heissä oli tulevaisuus. Inga-Brita Castrén sanoi Kirkon Nuoriso-lehdessä, että nuoriso on avainasemassa, kun ekumeenista toimintaa yritetään saada osaksi paikallisseurakuntien elämää. Yleiskirkolliseen toimikuntaan perustettiin Suomen Ekumeeninen Nuorisojaosto, joka oli pitkään toimikunnan aktiivisin yksikkö. Ekumeenisen tiedon jakaminen oli osa ekumeenista nuorisokasvatusta.
Teologinen tutkimus ja oppikeskustelut
Teinonen ja hänen esimiehensä Osmo Tiililä ovat esimerkkejä teologisen tutkimuksen merkityksestä kirkkojen lähentymiselle. Tiililällä oli vaikeuksia omassa kirkossaan, mutta ekumeenisesti hän oli aktiivinen ja oli jopa omaa pietististä kannattajajoukkoaan avoimempi esimerkiksi suhteessa katoliseen kirkkoon. Tiililä-tutkijat ovat pohdiskelleet paljon sitä, olisiko tämä luterilaisesta kirkosta ja pappisvirasta eronnut mies ollut valmis liittymään katoliseen kirkkoon. Joka tapauksessa Tiililä arvosti katolisen teologian harjoituksen korkealle, sen tarkkuuden ja rehellisyyden vuoksi.
Jo 1950-luvulla Teinonen ja Tiililä perustivat Helsingin yliopistoon Uskonto- ja lähetystieteen laitoksen ja sen yhteyteen ekumeenisen arkiston. Teinonen oli luultavasti hankkeen alullepanija, mutta laitoksen esimieheksi hän taivutti Tiililän. Molempien mielestä teologisen tutkimuksen tulisi seurata ekumeenista liikettä riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin siitä on. Tutkimus vähentää ennakkoluuloja, auttaa ymmärtämään erimielisyyksiä ja mahdollistaa yhteisen pohjan löytymistä. Ekumenia ei ole vain elämyksiä, vaan se edellyttää myös ajattelua.
Jo ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta Helsingin yliopistolla laskettiin perusta sille ekumeeniselle tutkimukselle, joka myöhemmin on osoittautunut kansainvälisestikin tasokkaaksi. Suomalaisten roolia kuvasi myöhemmin tunnettu ekumeenikko Günther Gassmann sanoessaan, että meidän kirkollamme on luterilaisessa perhekuorossa vahvan basson rooli.
Ilman vakavaa teologista tutkimusta yhteytemme esimerkiksi ortodoksisiin kirkkoihin eivät olisi niin hyvät kuin nyt ovat. Myös kansainvälisiin oppikeskusteluihin katolisen kirkon kanssa on suomalainen Luther-tutkimus vaikuttanut myönteisesti.
Hidas, mutta vaikuttava alku
Vaikka ekumeniassa tekee mieli päästä maalin mieluummin nopeammin kuin hitaammin, tämä laji ei kuitenkaan ole pikajuoksua eikä kiihdytysajoa. Vanhassa viisaudessa on vara: ota askeleita, jotka voit saavuttaa. Älä väheksy pienten alkujen päivää.
Puoli vuosisataa sitten kehitys lähti liikkeelle hitaasti. Nyt kun 50-60 vuoden kuluttua katsomme taaksepäin, monet 1950-luvun heikoista signaaleista saattavat tuntua vähäisiltä ja pieniltä, jopa itsestään selviltä. On oikeastaan hämmästyttävää, miten arkisia ja tavallisia nuo tekijät 1950-luvulla olivat. Huomaammeko näiden pienten ja hiljaisten signaalien voiman? Ne ja niiden seuraukset alkoivat vähitellen muuttaa ilmapiiriä ja koko ekumeenista asennoitumista.
Olisiko niin, että nuo vanhat reseptit ja rohdot saattavat myös tänään olla hyödyllisiä ja hedelmällisiä? Kertauksen vuoksi: Mitkä tekijät siis auttoivat pääsemään pois vastakkainasettelun ja pysähtyneisyyden ilmapiiristä? Mitä näistä itse kukin meistä arvostaa eniten?
Tutustuminen toisiin ja kansainväliset vaikutteet
Hengellinen ekumenia
Lähetys ja kirkkojen ykseys
Valmius itsekriittisyyteen
Tiedon jakaminen erityisesti nuorille
Teologinen tutkimus ja oppikeskustelut
Uskon, että nämä ekumenian varhaiset askeleet voivat myös meidän aikanamme edistää ja vauhdittaa ekumeenista lähentymistä. Vaikka signaalit ovat tuttuja ja pieniä, niiden vaikutusvoima voi olla suuri. Miksi me papit emme siis olisi innokkaita tutustumaan toisiin? Miksi emme syventyisi yhteisen uskomme harjoittamisessa? Miksi emme ymmärtäisi, että todistus Kristuksesta yhdistää meitä? Miksi emme koettelisi itseämme? Miksi emme kertoisi myönteisistä kokemuksista myös muille? Miksi emme luottaisi nuoriin ja heidän rohkeuteensa? Miksi emme ajattelisi enemmän ja syventyisi uskomme peruskysymyksiin?
Vatikaanin toinen konsiili avaa portteja
Miten ekumenia edistyi 1950-luvun hiljaisten signaalien jälkeen?
Seuraava vuosikymmen merkitsi jo isoa akelta eteenpäin kohti kirkkojen ykseyttä. Varsinkin Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962-1965) oli radikaali ekumeeninen käännekohta. Kun paavi Johannes XXIII kutsui konsiilin koolle 1959, monilla tahoilla oli aluksi epävarmuutta siitä, mihin Rooman kirkko tähtää. Seppo Teinonenkin esitti kriittisiä kysymyksiä.
Martti Simojoki sanoi jo konsiilin alla, että katolisessa kirkossa on havaittavissa tietty ”ilmapiirin vaihdos”. Tämä muutos on hänen mielestään syytä ottaa todesta myös luterilaisella puolella. Mikkelistä Helsinkiin siirtyneen Simojoen mukaan luterilainen tunnustususkollisuus ja ekumeeninen ajattelu eivät ole toistensa vastakohtia. Luterilaisuus ei ole raja-aitoja rakentava, vaan yhteyttä rakentava tunnustuskunta. Vuonna 1962 kahden hiippakunnan pappeinkokouksessa synodaalikirjan aihe olikin ekumeeninen.
Varsinainen läpimurto koettiin vuonna 1964, kun konsiili julkaisi ekumeenisen dekreetin otsikolla Unitatis redintegratio, Ykseyden palautamminen. Heti sen alussa sanotaan, että konsiilin yksi tärkeimmistä tehtävistä on edistää kristittyjen välisen ykseyden palauttamista. Kirkkojen jakautuneisuus on ristiriidassa Kristuksen tahdon kanssa, se on maailmalle pahennukseksi ja se vahingoittaa evankeliumin julistamista kaikille luoduille.
Katolinen kirkko puhui nyt samasta kaipuusta, mistä Minna Saarelmakin. Dekreetti sanoi, että itse Jumala on alkanut vuodattaa jakautuneiden kristittyjen keskuuteen katumuksen henkeä ja yhä voimakkaampaa yhteyden kaipuuta. Syyllisiä jakautumiseen ovat olleet molempien osapuolten edustajat. Muiden kirkkojen jäseniä kutsutaan ”erossa oleviksi veljiksi” ja heitä halutaan kohdella ”veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella”. ”Ne jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen Kirkkoon, vaikkakaan tämä yhteys ei ole täydellistä.”
Konsiili myöntää, että kirkkojen välillä on edelleen ”lukuisia erimielisyyksiä”, joista aiheutuu ”täyden yhteyden tielle monia ja usein varsin vakavia esteitä”. Silti katolinen kirkko uskoo nyt, että ekumeeniseen liikkeeseen kuuluu kastettuja ja uskosta vanhurskautettuja kristittyjä, jotka ovat liitetyt Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on ”täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä”, ja sen vuoksi katolinen kirkko tunnustaa heidät ”veljiksi Herrassa”.
Konsiili pitää kyllä edelleen kiinni siitä, että Kristuksen kirkko tulee täydesti todeksi nimenomaan katolisessa kirkossa ja että armonvälineiden runsaus voidaan saavuttaa vain katolisen kirkon kautta. Samalla se kuitenkin tunnustaa, että Pyhän Hengen lahjoja voi esiintyä myös katolisen kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella. Tällaisia pelastuksen näkyviä elementtejä ovat muun muassa ”kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus”.
”Erossa olevien veljiemme keskuudessa suoritetaan myös lukuisia kristilliseen uskontoon kuuluvia pyhiä toimituksia. Ne pystyvät epäilemättä todella synnyttämään armon elämää, aina eri tavoin riippuen kunkin kirkon tai yhteisön luonteesta, ja niitä on pidettävä välineinä, jotka avaavat pääsyn pelastuksen yhteyteen.”
Yhtäältä Vatikaanin toinen kirkolliskokous avasi siis ovet ekumenialle ja tunnusti toisten kirkkojen hengellisen perusluonteen. Toisaalta se piti kiinni siitä, että Kristuksen kirkko on ja todellistuu täydesti katolisessa kirkossa. Myöhemmin, esimerkiksi vuonna 2000 Dominus Iesus -asiakirjassa tämä näkemys ilmaistiin sanomalla, että katolinen kirkko on ”sanan varsinaisessa mielessä” kirkko. Sen sijaan esimerkiksi luterilaiset kirkot ovat ”kirkollisia yhteisöjä”.
Tästä käsite-erottelusta ovat varsinkin Saksassa monet evankelisen kirkon edustajat loukkaantuneet. Mekö emme muka olisi sanan aidossa mielessä kirkkoja. Olen yrittänyt panna saksalaisille protestanteille jäitä hattuun. Minulla ei ole vaikeuksia sanoa katolisen kirkon ekumeniakardinaalille, että minun mielestäni katolinen kirkko ei ole sanan varsinaisessa mielessä kirkko, nimittäin sellainen, jonka me luterilaiset ymmärrämme kirkoksi. Jos meillä luterilaisilla on liian vähän kirkkoa, niin joskus katolisella kirkolla saattaa olla vähän liikaa kirkkoa.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta
Konsiilin jälkeinen aika aina vuosituhannen taitteeseen asti oli ekumeenisen innostuksen aikaa, kevään aikaa, kesän ja näkyvän ykseyden odotuksen aikaa. Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä aloitettiin konsiilin jälkeen teologinen dialogiprosessi, joka 50 vuoden aikana on onnistunut purkamaan vanhoja vastakkainasetteluja.
Luterilaiselta kannalta näiden oppikeskustelujen tärkein hedelmä ja merkittävin askel tiellä kohti syvempää ykseyttä oli ja on vuonna 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Juuri tätä oppia koskevat erimielisyydet olivat 500 vuotta sitten syynä lännen kirkon jakautumiseen ja molemminpuolisiin oppituomioihin.
Nyt kirkot voivat kuitenkin yhdessä sanoa, että ne ovat yksimielisiä vanhurskauttamisopin perustotuuksissa. ”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä.”
Vaikka perusasiassa ollaan yksimielisiä, eroja kuitenkin jää. Avoimia kysymyksiä ovat mm. oppi kirkosta, virasta ja sakramenteista. Juuri nämä kysymykset ovat katoliselle kirkolle kynnyskysymyksiä, kun tavoitellaan ehtoollisyhteyttä. Meille luterilaisille yksimielisyys vanhurskauttamisopissa avaa tien myös alttarin sakramenttiin, mutta katolinen kirkko edellyttää nykyistä suurempaa yksimielisyyttä kirkosta ja sen virasta.
Yhdessä ehtoolliselle?
Viimeisen 50 vuoden aikana ehtoollisyhteyden mahdollisuus on ollut keskeinen aihe luterilais-katolisissa oppikeskusteluissa. Molempia kirkkoja yhdistää vahva yhteinen näkemys Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisen leivässä ja viinissä. Vanha kysymys ns. transsubstantiaatio-opista eli ehtoollisaineiden muuttumisesta on enemmän filosofinen ja akateeminen kysymys kuin liturgisesti kirkkoja erottava asia. Ehtoollisen uhriluonteesta molemmat kirkot opettavat nykyään pääpiirteittäin samalla tavalla. Kristuksen uhri Golgatalla on ainut ja riittävä sovintouhri. Ehtoollista vietettäessä tämä kertakaikkinen uhri tulee läsnäolevaksi meidän keskellemme. Mitään uutta uhria pappi ei toimita.
Perusyksimielisyys alttarin sakramentin luonteesta on ohjannut kirkkoja kysymään, mikä enää estää yhteisen osallistumisen eukaristiaan. Vuonna 1972, siis vain seitsemän vuotta konsiilin jälkeen, dialogikomissio julkaisi ns. Maltan asiakirjan, jossa katoliset ja luterilaiset toteavat ehtoollisyhteydestä varsin rohkeasti:
”Suosittelemme, että kirkkojen johtoelimet jo nyt mahdollistaisivat sen, että ehtoollisyhteys voisi toteutua määrätyissä erityistilanteissa. Tämä olisi ennakoiva merkki siitä ykseydestä, jota kohti me kuljemme. Kirkon virkaa koskevat opilliset ongelmat estävät toistaiseksi sen, että voisimme sopia täydestä ja molemminpuolisesta ehtoollisyhteydestä. Eukaristinen yhteys ei kuitenkaan saa olla riippuvainen yksinomaan kirkollisen viran täydestä tunnustamisesta.”
Aina ei kirkkojen välisissä keskusteluissa ole oltu yhtä rohkeita. Ekumeniassakin tahtoo joskus käydä niin, että välillä mennään eteenpäin, välillä taas otetaan taka-askeleita. Toisinaan katolisessa kirkossa voimistuvat äänet, jotka jarruttavat ekumeniaa, toisinaan taas protestanttiset kirkot haluavat kohottaa omaa profiiliaan ja ottaa etäisyyttä katoliseen kirkkoon. Ehtoollisyhteyden toteuttaminen ei ole käytännössä ollut helppoa. Paljon on puhuttu siitä, onko ehtoollinen merkki jo saavutetusta ykseydestä vai voiko se olla myös väline ja merkki tiellä kohti täyttä ykseyttä.
Vanhurskauttaminen kirkon elämässä
Yhteisen vanhurskauttamisjulistuksen jälkeen Suomessa ja Ruotsissa heräsi halu syventää yksimielisyyttä. Kysyttiin, mitä vanhurskauttaminen merkitsee kirkon elämässä. Vuonna 2010 julkaistiin yhteinen teologinen asiakirja ”Vanhurskauttaminen kirkon elämässä. Ruotsin ja Suomen luterilaiskatolisen dialogiryhmän raportti” (löytyy netistä).
Raportti uskoo, että näissä kahdessa maassa katolisella ja luterilaisilla kirkoilla on enemmän yhteistä kuin kenties muualla maailmassa. Sakramenteilla on kirkoissamme syvä hengellinen merkitys, liturgisessa elämässä on paljon yhteisiä piirteitä ja kirkon historiallista jatkuvuutta arvostetaan. Piispan virkaa pidetään kirkolle tärkeänä hengellisenä paimen- ja palveluvirkana.
Kirkkojen keskinäinen sukulaisuus mahdollisti sen, että raportti esitti myös ehtoollisyhteydestä rohkeampia ehdotuksia kuin mitä esimerkiksi Keski-Euroopassa olisi mahdollista. Raportti muistuttaa, että jo nyt katolinen kirkko sallii ja jopa suosittelee luterilaisten osallistumista katolisen messun ehtoolliselle tietyissä erityistapauksissa. Katolisen hiippakunnan piispa voi antaa tähän luvan.
Raportti viittaa siihen, että katolisen kirkkolain mukaan sielujen pelastuksen laki on korkein laki (suprema lex salus animarum) silloin, kun ihminen on ”vakavassa hädässä” (in gravis necessitatis). Tämä ohje tunnustaa siis sen, että kirkollista järjestystä tärkeämpääkin on ihmisen hengellinen autuus. Periaate tulee lähelle luterilaista vanhurskauttamisoppia. (Olen joskus sanonut katolisille kollegoille, että minä ainakin olen jatkuvasti vakavassa sielunhädässä.)
Ruotsalais-suomalainen raportti suositteleekin Maltan asiakirjan hengessä, että katolisen kirkon erityissäännöksiä sovellettaisiin aiempaa laajemmin kirkkojemme elämässä. Vastaavan kaltaisia suosituksia kuuluu yhä useammin eri puolilta maailmaa. Ihmisten hengellinen kaipuu kasvaa.
Ehtoollisyhteyttä tulee tavoitella ja rukoilla. Askeleet sitä kohti on tehtävä yhdessä. Uskon, että nyt kun reformaation merkkivuosi on alkamassa, me kaikki voimme tykönämme kysyä, millaisia signaaleja voimme antaa, jotta pääsisimme yhdessä eteenpäin.
Vastakkainasettelusta yhteyteen
Luterilais-katolinen ykseyskomissio julkaisi pari vuotta sitten teologisen asiakirjan ”From Conflict to Communion”, joka on käännetty lukuisille kielille, myös suomeksi nimellä ”Vastakkainasettelusta yhteyteen”. Siinä kysytään, miten voimme viettää yhdessä reformaation muistoa. (Asiakirja löytyy netistä.)
Asiakirjan esipuhe kertoo, miten pitkälle kirkot ovat viimeisten vuosikymmenten aikana päässeet. Yhdessä voimme iloita reformaation ydinsanomasta, evankeliumista Jeesuksessa Kristuksessa. Yhdessä myös suremme kirkon jakaantumista ja sitä, että se on ollut esteenä yhteiselle todistukselle. Esipuheessa lainataan paavi Johannes XXIII:n ajatusta: ”Asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne, jotka meitä erottavat.”
Ekumeenisia toimintaohjeita
Asiakirja on teologinen selvitys siitä, mitä Martti Luther alun perin tavoitteli, mikä johti kirkkojen jakaantumiseen, miten katolinen kirkko on halunnut uudistua ja miten kirkot ovat viimeisen puolen vuosisadan ajan yhdessä työskennelleet ykseyden hyväksi.
Lopuksi esitetään viisi ekumeenista toimintaohjetta, joita me kaikki voimme ruohonjuuritasolla toteuttaa. Lainaan niistä ensimmäistä ja viidettä:
”Katolilaisten ja luterilaisten tulisi aina aloittaa ykseyden eikä jakaantumisen näkökulmasta, jotta he vahvistaisivat sitä, mikä on yhteistä, vaikka erot olisivatkin helpommin nähtävissä ja koettavissa.”
”Katolilaisten ja luterilaisten tulee todistaa yhdessä Jumalan armosta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa.”
Uskon, että omaksumalla tällaisia asenteita ja tavoitteita pääsemme myös lähemmäs sitä alttarin yhteyttä, jota Minna Saarelma-Paukkala ja me monet hänen kanssaan kaipaamme.