Piispa Teemu Laajasalon saarna ensimmäisenä adventtisunnuntaina 3.12.2023 Tuomasmessussa Mikael Agricolan kirkossa

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
– Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Luuk. 19:28–40 

Rakkaat tuomasmessulaiset,

onpa ihana aloittaa jälleen uutta kirkkovuotta juuri tässä kirkossa ja juuri tämän väen kanssa. Kirkkovuoden uusi alku ja kirkkosali täynnä ihmisiä – pääosin vieläpä aika hurskaan näköistä väkeä.

Mikael Agricolan kirkossa on monta ovea, mutta tuntuu siltä, että mistä tahansa suunnasta tänne tuleekaan sisään, vastassa on iloinen tuomasmessulainen toivottamassa tervetulleeksi ja ojentamassa laulukirjaa tai ohjaamassa eteenpäin. On iso merkitys, miten ihminen otetaan vastaan.

Amerikkalaiset myyntioppaat opettavat myyjille: ”You never get a second chance to make a first impression”. Eli et saa toista mahdollisuutta tehdä ensivaikutelma. Ihmiset muistavat, miten heidät on otettu vastaan.

Minäkin muuten muistan. Aika lailla tasan 30 vuotta sitten vuoden vaihteessa tulin ensimmäistä kertaa kirkkoon töihin, toisaalle tähän seurakuntaan. Esittäydyin vanhemmalle pastorille sanomalla, hyvää huomenta, olen Teemu Laajasalo, siviilipalvelusmies. Pastori vastasi: ei se mitään.

Jälkeen päin olen ajatellut, että se on kyllä aika hieno ja luterilainen tapa kohdata ihminen. ”Ei se mitään.” Siinä ihminen tuntee itsensä samanaikaisesti vähäiseksi ja armahdetuksi.

Hyvät tuomasystävät,

tämän päivän evankeliumi kertoo matkanteosta, matkustamisesta. Oletteko huomanneet, että ihmiset kertovat matkoistaan kovin eri tavoin? Osa ottaa kuvia ihmisistä, osa matkakohteista, mutta moni myös matkustusvälineestä. Kuvat lentokoneen sisältä kymmenen kilometrin korkeudelta luovat tunnelmaa ja tempaisevat katsojan mukaan matkalle. Kuvissa voi halutessaan antaa myös vihjeen siitä, millaista tarjoilua koneessa on tarjolla ja millaisella penkillä istutaan.

Viime vuosina junamatkailu ulkomaille on tullut jälleen muotiin. Ihmiset, jotka eivät ilmastosyistä halua lentää, etsivät reittejä päästä Brysseliin, Pariisiin tai Berliiniin raiteilla. Sosiaalisessa mediassa ei tarvitse arvuutella, ketkä Keski-Euroopan metropoleissa vierailleista ovat menneet paikan päälle junalla. He nimittäin muistavat kyllä kertoa sen itse. Kuvissa on aihetunnisteena #maatapitkin ja päivityksissä ollaan yhtäältä väsyneitä pitkästä matkasta, mutta ylpeitä ilmastoystävällisestä ja vastuullisesta kulkuvälineestä.

Joku saattaa ottaa kuvan pelkistä autonavaimistaan ja se riittää meille merkiksi tai ainakin vihjaukseksi siitä, millainen hän on, mitä hän arvostaa ja kuinka hänellä menee. Kerrotaan toisaalta tarinaa poliitikosta, joka rakasti hienoja autoja ja iloitsi koko sydämestään uudella, isolla autolla ajellessaan, mutta joutui viestinnällisistä syistä varomaan. Siksi hän kotoaan töihin lähtiessään ajeli ensin matkan oikealla autollaan, mutta työpaikan lähellä jätti auton huoltoasemalle parkkiin ja vaihtoi sieltä vanhaan, vähäeleisempään ja puoluepoliittisesti sopivampaan autoon ja ajeli sillä sitten töihin.

Hyvät ystävät, kulkuvälineellä on väliä. Väline on viesti itsessään.

Myös Jeesus tiesi tämän. Paljon ennen viestintäteoreetikkoja, menestysvalmentajia, elämäntapanautiskelijoita tai ilmastoystäviä. Jeesus tiesi, että kulkuvälineellä on väliä. Ja Jeesus tiesi, että väline on viesti itsessään. Siksi Jeesus valitsi aasin. Jeesuksen valinnassa menevät sekaisin nöyryys ja korskeus, pienuus ja suuruus, alamaisuus ja kuninkuus. Ja ne menevät sekaisin tietoisesti ja Jumalan käsikirjoituksen mukaisesti.

Jeesus valitsi aasin, koska paikallisille matkakuvien seuraajille Jerusalemissa kuva aasista synnytti täydellisen kirkkaan mielikuvan. Ei mielikuvaa käytännöllisiin ja tavanomaisiin kulkuvälineisiin keskittyvästä, vähäeleisestä itsensä alentajasta, vaan kuninkaasta. Sakarjan kirjan lupaamasta kuninkaasta, Messiaasta, joka on vanhurskas ja voittoisa ja joka tuhoaa sotavaunut, sotahevoset, sotajouset ja tuo todellisen rauhan.

Jeesus valitsi kulkuvälineen, joka sisälsi kuninkaallisen viestin. Suuremman, komeamman ja hurjemman viestin kuin yksikään sen ajan komein kulkuväline olisi voinut tuoda.

Jeesus tulee kuninkaana kaupunkiin, joka odottaa pelastajaansa, kaupunkiin, jonka ihmiset on alistettu ja jossa kytee katkera kapina ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Sinne Kristus itse tulee ja pieneleisyydessään on suureleisin, ollen alhaalla ylhäisin, muuttaen vähäisyytensä suuruudeksi.

Kun me tänään täällä Agricolan kirkossa laulamme Hoosiannaa, me emme pelkästään katsele taaksepäin tai yritä muistella kahden tuhannen vuoden takaista Jerusalemia.

Meidän tehtävämme on katsoa tätä kaupunkia ja tätä omaa elämäämme. Rauhanruhtinas saapuu kaikille kansoille. Messias tulee jokaiseen elämään, meidän elämäämme – arkeemme ja pyhäämme.

Päivän evankeliumin ylistyssanojen on tarkoitus koskettaa meitä: ”Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!” Kristus tulee adventtina nimenomaisesti meidän luoksemme, meidän elämäämme. Ja aasilla tuleminen kertoo jokaikisenä vuotena yhä uudelleen meille Jumalan samanaikaisen kaikkivaltiuden ja kaikkihyvyyden.

Martti Luther sanoo vuoden 1521 saarnassaan tästä adventin lupauksesta näin: ”Sinun ei tule pelätä, sillä hän ei tule ankarana tuomarina eikä vihaisena herrana. Hän ei vaadi sinulta mitään, vaan hän haluaa rauhoittaa omaatuntoasi. Hän tulee luoksesi armahtaakseen sinua.”

Rakas kuulija, tämä on se viesti, josta me iloitsemme.

Ensimmäisenä adventtina kysymys ei ole pelkästä perinteestä tai kauniista tavoista. Nekin ovat tärkeitä ja niitä on syytä vaalia. Mutta tänään, jälleen tänäkin vuonna, tänään, kristityillä on oikeus laulaa ja iloita siitä, että Kristus tulee meidän elämämme keskelle. Ei pelkästään Jerusalemiin, vaan myös tänne Helsinkiin. Ei pelkästään silloin joskus aikoinaan, vaan juuri tänään ja nyt. Ei pelkästään pyhiin hetkiin, vaan meidän arkihetkiimme. Ei pelkästään hurskaille, vaan kaikille. Ei pelkästään joinain päivinä, vaan kaikkina päivinä.

Juuri tästä syystä emme laula Hoosiannaa täällä pelkästään ensimmäisenä adventtina. Laulamme sitä jokaista ehtoollista ennen Pyhä-hymnissä, koska teemme tietä Jeesukselle. Kristus tulee keskellemme joka sunnuntai. Joka messussa.

Kristus tulee keskellemme täällä. Silloinkin, kun ihmiset unohtavat ovilla kohdata. Silloinkin, kun musiikkivalinnat eivät ole omaan mieleen. Silloinkin, kun saarna ei onnistu itseä koskettamaan. Silloinkin tärkein toteutuu, Kristus tulee keskellemme ja on sisäisesti meissä. Tämä tapahtuu meistä riippumatta. Meidän tuntemuksillamme ei ole väliä, koska teko ei ole meidän tekomme, vaan Jumalan teko.

Kyllä meidän elämässämme on tilaa ja tarvetta rauhalle. Kyllä me tunnistamme tarpeen lohdutukselle, parantaville sanoille ja toivolle. Kyllä me kaipaamme anteeksiantoa ja uusia alkuja. Kyllä me janoamme pelastusta. Kyllä me tiedämme, että vahvoista hetkistämme huolimatta meillä on heikot hetkemme – ne hetket, jolloin olemme pieninä, avuttomina, rauhattomina, ahdistuneina, yksinäisinä, sairaina ja kuoleman äärellä – ja juuri niihin hetkiin Kristus itse saapuu. Ei vaatimaan, vaan lahjoittamaan. Ei pyytämään, vaan antamaan. Ei syyttävänä, vaan täynnä rakkautta ja täynnä armoa. Ei odottaen meidän tekojamme, vaan tehden kaiken itse valmiiksi.

Aamen.