Saarna Hakavuoren kirkon 40-vuotisjuhlassa 14.9.2003

Noomi sanoi miniöilleen: ”Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: ”Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.” Silloin Noomi sanoi: ”Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi.”

Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: ”Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.” Mutta Ruut sanoi: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!” Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää. (Ruut 1: 8-11, 14-18)

Rakkaat seurakuntalaiset, tälle pyhäpäivälle on annettu Vanhasta testamentista koskettava kertomus kahdesta naisesta. Jumalan sanan kohta on Ruutin kirjasta, lyhyestä, vain neljän luvun ja viiden sivun mittaisesta kirjasta.

Ruutin kirjan päähenkilöt ovat kaksi naista, Noomi ja Ruut. Noomin nimestä tulee suomalaisissakin kalentereissa aiemmin ollut, mutta nykyään harvinainen naisen nimi Naimi. Noomi oli juutalainen, Betlehemistä kotoisin, mutta oli miehensä kanssa lähtenyt nälänhätää pakoon vieraaseen Moabin maahan, kaakkoon Betlehemistä, Kuolleen meren taakse. Kohtalo ei ole outo suomalaisillekaan. On ollut pakko lähteä leivän perään siirtolaiseksi pois kotimaasta.

Noomi siis lähtee miehensä kanssa. Miehen nimi mainitaan, mutta nainen on pääosassa. Vieraassa maassa Noomin mies kuolee ja hän jää leskeksi kahden poikansa kanssa. Aikanaan pojat menevät avioon vieraasta maasta olevien tyttöjen, siis ei-juutalaisten naisten kanssa. Oma kansa alkaa toisen polven siirtolaisilta unohtua.

Kertomus jatkuu ja jälleen käy niin, että aviomiehet jäävät sivuun ja rouvat nousevat etualalle. Noomin poikien nimet mainitaan, mutta miniät saavat suuremman huomion. Toisen pojan vaimo on  nimeltään Orpa ja toisen Ruut.

Elämä kohtelee kaikkia kolmea naista kaltoin. Kymmenen aviovuoden jälkeen kumpikin poika kuolee, ja nyt jäljellä on vain kolme leskeä, anoppi Noomi ja kaksi miniää, Orpa ja Ruut. Juutalainen Noomi oli menettänyt sekä aviopuolisonsa että molemmat poikansa. Kova kohtalo.

Ei siis ihme, että Noomi tahtoi palata kotimaahansa, kun hän kuuli, että olot siellä olivat parantuneet. Miniät varmaan pitivät anopistaan, koska halusivat lähteä mukaan. Matkalla Noomi kuitenkin alkoi ajatella Orpan ja Ruutin parasta ja ehdotti, että nämä eivät sittenkään seuraisi häntä, vaan palaisivat omien sukujensa luokse. Viisaan naisen tavoin hän rohkeni ehdottaa, että lesket menisivät uudelleen naimisiin ja näin löytäisivät turvan ja onnen. Miniät kuitenkin puhkesivat itkuun asti ja halusivat jatkaa matkaa yhdessä ja muuttaa Noomin maahan, juutalaisten luo. ”Me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.”

Noomi oli kuitenkin luja ja vaati kumpaakin miniää jäämään oman kansansa ja oman vieraan jumalansa luo. Kummallinen juutalainen, joka halusi, että toiset pysyisivät omassa, väärässä uskossa. Moneen kertaan Noomi käski heitä: ”Menkää takaisin, tyttäreni.” Mutta komento oli turha. ”Miniät itkivät nyt vielä katkerammin.”

Viimein toinen miniä, Orpa, antaa vastentahtoisen tuntuisesti periksi ja suutelee anoppiaan hyvästiksi. Mutta Ruut ei suostu eroamaan Noomista, vaikka tämä vielä kerran vetoaa: ”lähde sinäkin kälysi mukana”. Ruutin sitkeydestä ja päättäväisyydestä kertovat hänen sanansa näin:

Mutta Ruut sanoi: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” (Ruut 1:16)

Mitä tämä merkillinen kertomus meille tänään sanoo?

Jo kahden miniän nimet paljastavat jotakin olennaista. Orpa, joka viimein antaa periksi, on nimeltään ”pois kääntyvä”, kun taas loppuun asti uskollinen Ruut on ”kumppani”.

Ruutin kertomus on kertomus kahden ihmisen, kahden naisen välisestä uskollisuudesta. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään.” Eikö tällä kumppanuuteen sitoutuvalla asenteella ole jotain opetettavaa meidän yksilölliselle ajallemme? Miten usein meidän tunnuslauseemme on: ”minä menen sinne minne minä haluan mennä, jää sinä tänne”.

Ruut opettaa meille kumppanuutta, sitoutumista, pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä. Olisivatko asiat omassa yhteiskunnassamme ja elämässämme paremmin, jos me ajattelisimme enemmän muita kuin itseämme? Ja kysymys erityisesti meille miehille: osaavatko naiset paremmin kuin me pitää huolta kumppanuudesta, Ruutin hengestä?

Mutta vaikka kertomus Ruutista on koskettava tarina ihmisten välisestä yhteenkuuluvuudesta, sen varsinainen viesti meille tänään on jotain enemmän kuin kuvaus naisen lannistumattomuudesta. Ydin on Ruutin sanoissa anopilleen: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.”

Ruut halusi viimeiseen saakka pysyä anoppinsa mukana, mutta ei vain hyvän anopin, vaan myös tämän Jumalan mukana. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ruutin kirjan perimmäinen viesti on se sitkeys, kiinnipitäminen ja peräänantamattomuus, jolla Ruut haluaa seurata anoppinsa Jumalaa.

Kaikki elämän siihenastiset pelimerkit puhuivat sen puolesta, ettei Ruutin olisi kannattanut sitoutua Noomin epäonniseen seuraan. Anopin mies ja molemmat pojat olivat kuolleet. Elämän karvaat todisteet puhuivat sen puolesta, ettei sellaiseen Jumalaan kannattaisi luottaa, jonka seurassa käy noin huonosti.

Me ihmiset etsimme Jumalan seurasta onnea. Emme odota onnea vain elämältä, vaan viime kädessä myös Jumalalta. Ihminen etsii sellaista Jumalaa, joka vastaa meidän syvimpiin tarpeisiimme ja toiveisiimme. Ihmisen luonteeseen kuuluu, että hän koko ajan etsii, etsii, hakee ja tähyää jotain hyvää, kuka mitäkin. Yksi etsii kadonnutta nuoruuttaan, toinen menetettyä uraa, kolmas tekemättä jääneitä töitä, neljäs elämätöntä elämää. Ihminen miettii ja tarkkailee omaa minäänsä ja katsoo tulevaisuuteen: ”tuon asian haluaisin vielä tehdä, tuon toivoisin vielä kokevani, en haluaisi kuolinvuoteella katua, että sekin asia jäi kesken”.

Eikä olekaan väärin esittää Jumalalle toivomuksia, pyyntöjä ja rukouksia. Onhan rukous myös sitä, että pyydämme Jumalalta kaikkea hyvää, niin arkista onnea kuin sielumme rauhaa. Niinhän Isä meidän -rukouskin kehottaa. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, anna meille meidän syntimme anteeksi.”

Jumala ei kuitenkaan ole meidän toiveittemme tynnyri. Ei Jumala olisi mikään Jumala, jos hän antaisi meille kaiken, mitä haluamme. Jonkinlainen pullonhenki voisi tehdä niin. Kaikkeen myönteisesti vastaava jumala olisi vain meidän omien haaveittemme peilikuva. Emme näkisi kuvasta muuta kuin itsemme. Kaikkivaltias ja tutkimaton Jumala karkaisi meidän katseiltamme.

Oikea Jumala on Jumala, joka vie meidät myös sellaisiin paikkoihin, joihin me emme halua mennä. Hän ottaa meiltä pois kaikkein suurimmatkin haaveet ja hän voi ottaa meiltä pois jopa kaikkein rakkaimmatkin ihmiset.

Ruut asettuu vastustamaan hyvää tarkoittavien ihmisten neuvoja. Noomin kehotus etsiä turvaa uudesta aviopuolisosta jää sivuun, koska Ruut haluaa seurata anoppiaan, tämän kansaa ja tämän uskoa. Ruut on valmis kulkemaan Jumalan kanssa mihin tahansa. ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään.” Olemmeko me valmiit sanomaan näin paitsi toisillemme myös ja viime kädessä Jumalalle?

Ruutin asenteessa on vielä yksi erikoinen piirre. Vastustaessaan anoppiaan Ruut sanoo: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi.”

Eikö Jumalankin kanssa voi käydä näin. Elämänkohtalot voivat olla kovat, mutta vielä ankarampia ja kaameampi kokemus on, kun tunnemme, että Jumala aivan kuin pakottaa meidät pois luotaan. Kuinka moni ihminen onkaan elämässä joutunut kokemaan Jumalan painostusta, jopa uhkausta, vihaa ja hylkäystä. Eikö minunkin huuliltani ole noussut Ruutin rukous: ”Hyvä Jumala, älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään sinun luotasi.”

Niin kuin Ruut asettuu vastustamaan anoppiaan, niin meillekin voi tulla eteen tilanne, että ainoa toivomme on asettua poikkiteloin Jumalan kanssa. Elämä voi mennä niin tiukasi, ettei jäljellä ole muuta vaihtoehtoa kuin vastustaa Jumalaa hänen omissa nimissään.

Olette varmasti panneet merkille, että psalmit ovat täynnä sellaisia vetoomuksia, joissa ihminen pyytää Jumalaa luopumaan vihasta ja rangaistuksesta. Rukoilija kääntyy Jumalan puoleen ja toivoo, että Jumala muuttaisi mielensä. Halu pysyä Jumalan seurassa on vahvempi kuin Jumalan lähettämät koettelemukset.

Ruutin kertomus päättyy merkilliseen tyveneen. Vaikka Noomi on ollut sitkeä taivuttamaan Ruutia kääntymään pois, hän antaa lopulta periksi. ”Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.”

Olisiko niin, että näihin sanoihin kätkeytyy lupaus ja toivo paremmasta. Olisiko niin, että Jumalakin lopulta lakkaa koettelemasta meitä, eikä enää kiusaa meitä elämän tuskilla ja vaivoilla? Ruutin sitkeys taivutti Noomin, voisiko siis meidänkin rukouksemme lopulta taivuttaa Jumalan.

* *

Moni ihminen voi joutua koko ikänsä odottamaan Jumalaa, ei vain 40 vuotta, Hakavuoren kirkon iän, vaan vielä pitempään. Ruutin pyyntö on sama kuin vanhan suomalaisen virren sana:  ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.”

Mistä Ruut sai sitkeyden pitää kiinni? Raamattu ei kerro mistään erityisestä syystä. Ehkä hän oli nähnyt vain anoppinsa, vanhenevan, ryppyisen lesken, joka halusi palata oman Jumalansa luo.
Voiko olla niin, että meitäkin vetää Jumalan luokse vain vanhan äidin esikuva?

Kristillisessä perinteessä kirkko on aina ollut naisellinen suure. Englannin kielessä kirkko on ”she”, ja omassa kielessämme tunnemme sanonnan kirkkoäidistä. Olisiko niin, että kaikkien elämän koettelemusten keskellä äidit ja kirkkorakennuksetkin ovat niitä, jotka väkevimmin pitävät meitä kiinni paitsi toisissamme, myös Jumalassa.