Pappisliiton messu 14.10.2008 Taivallahden kirkossa. TV 1 sunnuntaina 19.10.2008.

”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.

Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus. (Matt. 18:15-22)

Rakkaat papit, rakkaat muut teologian opiskelijat,

rakkaat ihmiset

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa kaksi neuvoa, jotka tuntuvat olevan jyrkässä ristiriidassa keskenään. Kummassakin on kyse siitä, miten vääryyksiin ja syntiin suhtaudutaan. Kaksi neuvoa ovat kuitenkin erilaisia, aivan vastakkaisia.

Ensin Jeesus vaatii ankaruutta, sitten hän suosittelee armoa. Ensin hän antaa tiukat ohjeet siitä, miten väärin toimineen lähimmäisen kanssa on meneteltävä. Mutta hetken kuluttua hän kehottaa antamaan kaiken anteeksi.

* * *

Jeesuksen ensimmäinen neuvo on kuin tuomarin tai työnsuojeluviranomaisen puhetta. Jos työtoveri toimii väärin, on edettävä portaittain, lievemmästä menettelystä kohti kovenevia keinoja. Aluksi on puhuttava kahden kesken. Ellei se auta, on otettava ulkopuolinen todistaja mukaan. Ellei tästäkään päästä eteenpäin, on puhuttava julkisesti, koko yhteisölle. Ellei tämäkään tuo parannusta, edessä on viimeinen konsti: yhteistyö loppuu.

”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin…

Julma neuvo. Tiukkaa tekstiä, kuin lakikirjasta tai työsuojeluviranomaisen menettelytapaohjeesta. Vääryyksien kanssa on oltava päättäväinen.

* * *

Jeesuksen jälkimmäinen neuvo on kuin toisesta maailmasta. Kova komento on kuin pois pyyhitty. Edessämme on lempeä Vapahtaja.

Jeesuksen luo tulee Pietari, joka on väsynyt ystäväänsä. Hankala toveri on yhä uudelleen toiminut väärin eikä Pietari tahdo enää jaksaa. Hän toivoo jotakin rajaa vääryyksien sietämiselle ja kysyy, pitääkö aina vain antaa anteeksi. ”Peräti seitsemän kertaako?”

Jeesuksen vastauksessa ei ole jälkeäkään ensimmäisen ohjeen säälimättömyydestä. Ankaruuden sijaan Jeesus tarjoaa armoa, pelkkää armoa, loputonta armoa.

Pietarikin on yrittänyt olla lempeä ja olisi valmis antamaan anteeksi peräti seitsemän kertaa, siis viikon joka päivä, enemmän kuin olisi kohtuullista. Mutta Jeesus siirtää lempeyden aivan toiselle tasolle. ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”.

Vanha raamatunkäännöksen lukijat muistavat numeroleikin: anteeksi oli annettava ”seitsemänkymmentä kertaa seitsemän” eli 490 kertaa. Suurten lukujen tarkoitus sama: on annettava anteeksi loputtoman monta kertaa.

* * *

Kumpaa Jeesuksen ohjetta meidän on siis noudatettava? Tuntuu vaikealta seurata molempia. Ankaruutta vai armoa?

Jeesuksen kaksi neuvoa kuvaavat ihmisen sisimmän syvimpiä toiveita. Yhtäältä tunnustan oikeudenmukaisuuden ankarat vaatimukset oikeiksi, toisaalta tunnistan myös kaipuuni saada kaikki erehdykset anteeksi.

Jeesuksen kaksi neuvoa kuvaavat myös niitä pelisääntöjä, joiden varaan hyvä elämä rakentuu. Ihmisten kesken tarvitaan lujaa tahtoa noudattaa lakeja ja asetuksia, mutta samalla on pakko myöntää, että joskus itse kukin meistä jää pelkän armon varaan.

* * *

Elämässä on alueita, joilla on noudatettava Jeesuksen ensimmäistä eli ankaraa ohjetta. Ihmisten keskellä on sellaisia virkoja, joiden hoitajien tulee huolehtia siitä, että lakeja kunnioitetaan, että taloutta hoidetaan huolellisesti ja että yhteisiin tavoitteisiin sitoudutaan. Pelisäännöistä huolehtiminen ei kuulu vain poliiseille tai tuomareille, vaan meille kaikille. Oikeus, kohtuus ja tasapuolisuus on jokaisen vastuulla.

Papiston päivillä – kaiken juhlan keskellä – on syytä muistaa, millainen vastuu meillä kaikilla omista työyhteisöistämme on. Vastuu seurakuntien ja kirkon yhteishengestä kuuluu jokaiselle. Tarvitsemme hyviä esimiehiä ja tarvitsemme hyviä alaisia.

Erityinen vastuu on työyhteisön vetäjällä, johtajalla, esimiehellä tai esinaisella. Häneltä on voitava edellyttää Jeesuksen ensimmäisen neuvon mukaisia taitoja, kykyä keskusteluun ja vuorovaikutukseen, mutta myös tavoitteellisuutta, tasapuolisuutta, suhteellisuudentajua, lujuutta ja päättäväisyyttä. Näitä arkisia hyveitä ja maallisia menettelytapoja tarvitaan joka päivä, mutta erityisesti silloin, kun edessä on ristiriitoja ja jännityksiä.

* * *

Jeesuksen ensimmäinen neuvo ei kuitenkaan kata koko elämää. Aina ei voi toimia vain ankarien ohjeiden mukaisesti. Jokainen meistä on elämässään joutunut niin tiukille, että aavistaa, että syvällä meissä kaikissa asuu armon ja anteeksisaamisen jano.

Ihmisten keskellä on virkoja, joiden haltijat joutuvat ottamaan huomioon myös muita periaatteita kuin säännöt, normit ja määräykset. Ajattelen vanhempien virkaa, äidin ja isän virkaa. Kotona on noudatettava yhteisiä tapoja, mutta ellei väärin tehnyttä lasta milloinkaan oteta syliin ja rakasteta ehdoitta, hän ei itsekään opi rakastamaan. Ajattelen myös opettajaa, jonka tulee vaatia opintosuoritukset ajallaan, mutta joka joutuu myös etsimään tilaa sovittelulle, anteeksiantamiselle ja uudelle yrittämiselle.

* * *

Sitten ajattelen meitä pappeja, lain ja evankeliumin vaativalla rajalla liikkuvia miehiä ja naisia. Juuri papin tulee muistaa, ettei Jeesuksen ohjeista voi valita vain toista.

Yhtäältä on noudatettava johdonmukaisia pelisääntöjä, toisaalta on oltava loputtoman anteeksiantamuksen asialla. Yhtäältä on sanottava itselle ja työtovereille: toimi oikein. Toisaalta on luvattava: kaikki synnit anteeksi, ei vain seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

Papin ammattitaitoon kuuluu, että hän ymmärtää Jeesuksen molemmat neuvot, kummankin välttämättömyyden, mutta myös kummankin erilaisuuden. Papin ammattitaitoon kuuluu, ettei hän pakene kumpaakaan Jeesuksen ohjetta.

* * *

Papin ammattitaitoon kuuluu, että hän tietää, mitä maalliset hyvän yhteiselämän pelisäännöt vaativat, ja myös sen, mitä Jumalan pyhä tahto meiltä vaatii. Totuutta ja rehellisyyttä Jumala tahtoo kaikkein salatuimpaan saakka. Maallisen ja taivaallisen lain kanssa on oltava totuudellinen.

Mutta papin ammattitaitoon kuuluu myös se, että jokaiselle on annettava loputtoman monta kertaa anteeksi. Perimmältään kirkko ei ole lakitupa, jossa jaetaan tuomioita. Syvimmiltä olemukseltaan kirkko on suuri sairaala, jossa Kristus lääkitsee heikkoja ja syntisiä.

Papin ammattitaitoon kuuluu sen muistaminen, että armo kuuluu niille, jotka eivät ole onnistuneet yrityksissään, niille, jotka tekevät parannusta yli seitsemättä kertaa, niille joiden katumuskaan ei tunnu olevan meidän mielestämme aitoa. Keneltäkään ei saa evätä pääsyä armahtavan Jumalan luo.

* * *

Tässä kirkkosalissa on 700 pappia, jotka omakohtaisesti tietävät, että papin virka on vaikea virka. Ei ole helppoja vastauksia siihen, miten Jeesuksen kahden neuvon kanssa kunakin päivänä pitäisi elää. Mutta jo se olisi paljon, jos jaksaisimme pitää kiinni molemmista.

Papin ammattitaitoon kuuluu, että me muistamme sekä lain että evankeliumin, sekä tuomion että armon, sekä vaatimukset että anteeksiantamuksen. Uramme loppuun asti me joudumme kamppailemaan sen kanssa, miten osaisimme toimia oikein ja miten osaisimme antaa anteeksi. Tämä on meidän ahdistuksemme, kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä.

* * *

Syvimmältään Jeesuksen sanoissa ei kuitenkaan ole kyse meille annetuista neuvoista. Kaikkein Jeesuksen sanojen takana on kuvaus siitä, millainen Jumala on ja miten hän meidän kanssamme toimii.

Jumala vastustaa vääryyttä ja vaatii oikeutta. Tuomarina Jumala on kaikkein ankarin mahdollinen. ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48)

Mutta onneksi tuomio ei ole Jumalan viimeinen sana. Perimmältä olemukseltaan Jumala on Armahtaja, onneksi. Jumalan viimeinen sana on armo, onneksi. Jumalan kärsivällisyys ei lopu koskaan, onneksi. Onneksi hän antaa anteeksi useammin kuin ihminen edes ehtii laskea, ei vain seitsemän kertaa, ei vain seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, eikä vain seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, vaan yhä uudelleen, joka päivä.

Eikö se ole pappien kaikkein tärkein virka, että hän saarnaa syntejä anteeksi. Sen vuoksi teille kaikille, rakkaat katsojat, ja sitten myös teille, rakkaat papit: kaikki synnit anteeksi, yhä uudestaan ja uudestaan, kaikki synnit anteeksi, aivan kaikki.