ARVOSTAMME IHMISTÄ – MAHDOLLISTAMME ASUMISEN

ARVOSTAMME IHMISTÄ – MAHDOLLISTAMME ASUMISEN

Piispan avauspuheenvuoro valtakunnallisessa asunnottomuusseminaarissa 16.10.2009

Sain vuonna 2007 olla mukana Ympäristöministeriön asettamassa työryhmässä, jonka tehtävänä oli pohtia keinoja pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseksi. Tänään työryhmän raportin julkaisemisesta on kulunut kaksi vuotta ja yksi päivä.

Asetimme työllemme kolme lähtökohtaa: eettisen, oikeudellisen ja yhteiskuntataloudellisen. Raportissamme ensimmäisenä mainitaan eettinen näkökulma: asunnottomuuden poistaminen on yhteinen velvollisuutemme. Raportin otsikoksi valittiin sanat ”Nimi ovessa”. Asunnottomuutta pyrittiin lähestymään hädässä olevan yksilön näkökulmasta; haluttiin välttää ulkokohtaista asennoitumista.

* *

Oma nimi on ihmisen identiteetin perusilmaus. Nimi ovessa on elämän merkki – sen merkki, että nimen kantaja asuu oven takana, omassa kodissaan. Nimi kertoo, ettei ihminen ole laajan harmaan massan yksi osa, vaan yksilö ja sellaisena ainutlaatuinen.

Oman nimen merkitys tulee ilmi monissa eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Kristillisessä perinteessä nimi on esillä jo kastejuhlassa. Kasteessa Jumala ottaa lapsen omaksi lapsekseen ja tuntee tämän sillä nimellä, jonka vanhemmat ovat lapselleen antaneet. Kaste toimitetaan Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Ihmisen nimeen yhdistyy Jumalan nimi; kaksi persoonaa kohtaavat mitä läheisimmällä tavalla. Vanhan raamatullisen kuvan mukaan ihmisen nimi kirjoitetaan elämän kirjaan.

Jokaisella ihmiselle on oma nimi: hän on arvokas ja ainutkertainen. Asunnottoman voi olla vaikeaa kokea tätä samalla tavalla kuin muiden; hänen nimensä ei korista mitään ovea. Niin kuin oma nimi on ihmisen identiteetin ja arvon kannalta olennainen, niin on myös oma koti, paikka asua. Asunnottomuus ajaa ihmisen ulkopuoliseksi; on vaikea kokea kuuluvansa tasavertaisena ihmisyhteisöön. Oman pysyvän paikan puute vaikeuttaa elämänhallintaa ja itsekunnioitusta.

Poliittiset päätökset ja toimet asunnottomuuden vähentämiseksi nousevat toisen osaan asettumisesta. Taustalla on ns. kultainen sääntö: tee toisille niin kuin tahdot itsellesi tehtävän. Jokainen osaa kysyä itseltään: miltä tuntuisi, jos ei olisi paikkaa, mihin mennä? Miten toivoisin ihmisten kohtelevan minua? Ihmisellä on luontainen kyky tällaiseen myötäelämiseen. On tärkeää, että emme tukahduta tätä kykyä, vaan päinvastoin yhteisönä kannamme niitä, jotka ovat ajautuneet elämän sivuraiteelle.

***

Vuoden 1987 jälkeen kymmenen vuoden aikana asunnottomuus onnistuttiin puolittamaan Suomessa. Pääkaupunkiseudulla asunnottomuus vähentyi vielä tämän vuosikymmenen alkupuolella. Nyt olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa asunnottomuuden vaikein haaste, pitkäaikaisasunnottomuus, vielä vaatii työtä.

Pitkäaikaisasunnottomien ongelmat eivät rajoitu oman kodin puutteeseen, vaan arki kuormittuu monenlaisilla ja kasautuvilla vaikeuksilla, sairauksilla, mielenterveysongelmilla, yksinäisyydellä ja alhaisella itsetunnolla.

Meillä tulee olla realistinen kuva siitä, millaisessa tilanteessa elävät he, joille haluamme turvata kodin. Asunnottoman elämässä on käytännöllisiä haasteita, joita emme helposti tule ajatelleeksi. Ilmeisin on oman kotiosoitteen puute. Se vaikeuttaa asiointia viranomaisten kanssa, työnsaantia, toimeentuloa ja sosiaalista kanssakäymistä.

Alku ja avain ongelmien ratkaisemiseen on oma asunto. Asunto ensin -periaatteessa lähdetään liikkeelle siitä, että muut tukitoimet eivät onnistu, ellei ihmisellä ole asuntoa. Asunnon saaminen on avun kivijalka. Se luo pohjan uuteen elämänhallintaan ja päämäärien asettamiseen.

***

Haasteet eivät lopu asunnon saamiseen. Usein tarvitaan ulkopuolista apua, että asunto säilyy ja muuttuu kodiksi. Miten ympäristö reagoi uuteen asukkaaseen, joka totuttelee omassa kodissaan asumiseen? Miten suhtaudumme kärsivällisesti siihen, ettei itsenäinen asuminen aina ole helppoa? On turvattava se, ettei asunnottomuus uusiudu. Tuki taloudellisissa vaikeuksissa on oleellista.

Avainasemassa ovat lapset ja perheet – nyt ja tulevaisuudessa. Tällä hetkellä erityistä huomiota tulee kiinnittää siihen, ettei yksikään lapsi tai alaikäinen joutuisi eroon perheestään asunnottomuusongelmien vuoksi. Se, miten nyt huolehdimme lapsistamme, näkyy koko yhteiskunnassa 20–30 vuoden kuluttua. Yhtäältä tämä edellyttää opastusta rahankäyttöön jo peruskoulussa, toisaalta tarvitaan kohdistettuja auttamisen muotoja vaikeimmassa tilanteissa eläville perheille.

***

Vuoden 2008 alussa julkaistussa ns. Ahkerat-raportissa asetetaan tavoitteiksi pitkäaikaisasunnottomuuden puolittaminen vuoteen 2011 mennessä ja poistaminen vuoteen 2015 mennessä. Ensimmäisestä tavoitteesta hallitus on tehnyt periaatepäätöksen. Nyt eletään aikaa, jolloin suunnitelmat on toteutettava käytännössä.

Kodittoman elämäntilanteen parantaminen edellyttää laaja-alaisia tukitoimia. Yhteistyö eri tahojen kanssa kantaa ja auttaa oppimaan uutta elämää asunnossa, josta vähitellen tulee oma koti. Kokemusta asunnottomien parissa tehtävästä työstä on monella taholla, sosiaali- ja terveystoimessa, kirkon diakoniatyössä, monenlaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Kattava tukijärjestelmä onkin edellytys kestäville tuloksille.

Tämänpäiväisessä seminaarissa korostuvat yhteistyö ja erilaiset tukitoimet. Kokoontumisemme on merkki siitä, että olemme oikealla tiellä ja voimme määrätietoisesti edetä sitä pitkin. Jatkuva haasteemme on, että jokaisella lähimmäisellämme on kotiosoite, nimi ovessa. Arvostamme ihmistä – mahdollistamme asumisen.

2019-05-27T11:18:11+00:00lokakuu 16th, 2009|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|