Piispa Teemu Laajasalon saarna pääsiäisyönä 2019 Helsingin tuomiokirkossa

 

Mark. 16: 1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Kaksi vuosikymmentä sitten olin hautajaisissa. Olin ollut pappina vasta pari vuotta ja päädyin ihmeellisen tilanteen keskelle. Omaiset silloin sanoivat, että kerro joskus tästä ihmisille – ilman nimiä, mutta kerro.

Olen tätä 20 vuotta miettinyt, koska olisi sopiva aika kertoa. Tämä pääsiäisyö olkoon se hetki.

Oli siis vanhan miehen siunaustilaisuus. Mies oli elänyt yli 60 vuotta yhdessä vaimonsa kanssa, lähes kaikki vuosikymmenet vieläpä samassa omakotitalossa. Vanhan miehen iäkäs leskirouva istui kirkossa etupenkissä. Hän oli erittäin hyvinvoivan oloinen ja istui rauhallisena paikallaan. Ennen tilaisuuden alkua kävin kättelemässä häntä etukäteen ja myös vielä sanomassa osanottoni.

Kun siunaustilaisuus alkoi, kuulin kuinka etupenkissä leskirouva kysyi vieressä istuvalta sukulaiseltaan ”Anteeksi, kenen hautajaisissa olemme?”.

Kiusaantunut sukulainen kuiskasi, että nyt ollaan hänen oman miehensä hautajaisissa. Rouva hämmentyi, vastusteli ja sanoi, että hehän ovat juuri olleet kahvilla yhdessä miehensä kanssa. Sukulainen vakuutti, että kyllä nyt on hänen miehensä hautajaiset ja vielä lisäsi, että rouvalla on muistisairaus, jonka vuoksi se on unohtunut. Kuultuaan vastauksen, leski puhkesi lohduttomaan itkuun. Hän sai ikään kuin ensimmäisen kerran tiedon vuosikymmenten aikaisen rakkaansa, läheisimmän ihmisen kuolemasta ja musertui siksi.

Tilaisuus jatkui ja hetken kuluttua rouva tasaantui ja istui taas tyynesti etupenkissä. Parin minuutin kuluttua sama kuiskaus kuului: kenen hautajaisissa me olemmekaan. Ja jälleen kiusaantunut sukulainen yritti hiljaa sanoa, että olemme kysyjän oman miehen hautajaisissa. Hetken vastustelun ja hämmennyksen jälkeen, leski puhkesi jälleen lohduttomaan itkuun. Muistisairas rouva kuuli jälleen ensimmäistä kertaa kuolinuutisen rakkaan puolisonsa poismenosta.

Tämä sama toistui ensimmäisen kymmenen minuutin aikana yhä uudestaan ja yhä tihenevällä tahdilla. Muistisairaus samanaikaisesti pakotti lesken yhä uudestaan romahtamaan suru-uutisen äärellä ja toisaalta pyyhki surun hetkeksi hyvin nopeasti pois.

Meni hetki aikaa. Rouva kysyi taas uudelleen, kenen hautajaisissa olemme. Sukulainen sanoi jo hermostuneella kovalla äänellä – Se on sinun miehesi siellä arkussa. Siellä se on, tuossa arkussa. Se on kuollut. Ymmärrätkö, se on kuollut.

Tässä kohdassa – vähäisistä virkavuosistani huolimatta – keskeytin siunaustilaisuuden ja kävelin arkun takaa rouvan viereen istumaan etupenkkiin. Hetken siinä istuttuani sanoin, että rouva voi nyt rauhoittua ja olla täällä hautajaisissa vieraana, mutta vain hetken, koska hänellä on kohta upea tapaaminen hänen miehensä kanssa.

Muistan lesken katseen, kun uudelleen sanoin, että mies odottaa häntä jo, että nyt on hyvä rauhoittua, katsella kukkia ja kuunnella musiikkia.

Sukulaisen käskin vastaamaan tuleviin kysymyksiin samalla tavalla – kuiskaamaan, että ollaan täällä hautajaisissa hetki vieraana, katsellaan kukkia ja kuunnellaan musiikkia, mutta yritetään muistaa, että kohta on tapaaminen oman miehen kanssa, joka jo häntä odottaa, että nyt on hyvä olla iloisella mielellä.

Tästä kohtaamisesta on yli 20 vuotta ja vieläkin huomaan liikuttuvani kun tilannetta muistelen. Te voitte saada kiinni siitä hämmennyksen ja liikutuksen voimasta, joka tuon rakkaustarinan tuossa kohdassa niin vahvasti oli läsnä ja joka näkyi sille pienelle saattoväelle ja minulle.

Mieleeni on jäänyt viimeinen kuva tästä rouvasta. Siinä kuvassa kevyesti hymyilevä rouva näyttää vieressä kuiskuttelevalle sukulaiselleen kelloa ja jotenkin viestittää, että nyt on jo kiire tapaamiseen – että papin olisi syytä nyt lopettaa, koska hänen täytyy lähteä ja häntä odotetaan – jälleennäkeminen on edessä.

***

Olen monta kertaa palannut tuon tilanteen tunnelmiin ja pohtinut vuosikymmenten rakkaustarinaa ja siihen liittyvää kaipuuta, puolisoiden välistä erillisyyttä ja yhteyttä.

Mutta olen myös pohtinut sitä, että eikö meillä muillakin ihmisillä, siis meillä vielä paremman muistin omaavilla, ole jotenkin samanlaisia piirteitä elämässämme.  Emmekö mekin elä elämää, jossa järkytykset ja helpotukset vaihtelevat ja vuorottelevat – välillä paino on järkytyksissä ja välillä helpotuksissa? Epäonnistumistemme jälkeen yritämme nousta takaisin raiteille, virheidemme jälkeen yritämme katsoa enemmän eteenpäin kuin taaksepäin.

Emmekö mekin välttele surullisia asioita, suojelemme itseämme kuolevaisuuden ja maailman kärsimyksen näkemiseltä ja erilaisin mielen keinoin annostelemme järkyttävien viestien vastaanottoa. Yritämme unohtaa tämän maailman pitkäperjantait; sotien tuhot, nälkäisten kasvot ja kärsivien kyyneleet. Ja samalla huomaamme, että hetkellisen helpotuksen jälkeen tulee yhä uudestaan havahtuminen ja herätys todellisuuteen.

***

Juuri luetussa pääsiäisyön evankeliumissa on yksi ihmeellinen kiteytys, joka oikeastaan tiivistää koko Raamatun kohdan ja pääsiäisen sanoman. ”Ei hän ole täällä”. Näin enkeli vastaa hämmentyneille naisille. ”Ei hän ole täällä”. Naisille, jotka ovat jo valmiiksi pohtineet asian käänteitä ja ahdistuneena miettineet, kuka heitä voisi auttaa – naisille, jotka ovat suruissaan menneet katsomaan kuoliaaksi kidutettua rakastansa ja kantaneet huolta pääsystä katsomaan kuollutta. ”Ei hän ole täällä.” Näin enkeli vastaa.

Pääsiäisen evankeliumi on se, jonka varassa koko tämän talon olemassaolon oikeutus seisoo tai kaatuu. Täällä on hienoa taidetta ja tällä talolla on upea historia tämän kansakunnan kaikissa vaiheissa. Mutta se mikä on ainoa peruste koko kirkon ja tämän talon olemassaololle on evankeliumi siitä, että väkeväpuheinen opettaja ja ristiinnaulittu kansankiihottaja Jeesus Nasaretilainen on myös Ylösnoussut Kristus. Että jollain tavalla, jota meidän järkemme ei ymmärrä ja jota meidän järkemme ei tarvitsekaan ymmärtää, tässä mitä me näemme ei ole kaikki. On olemassa taivas, jonne on noussut ensimmäisenä Kristus. Ja sinne samaan taivaaseen olemme me myös matkalla.

Rakkaat pääsiäisyön juhlijat, järkytyksen ja hetkellisen helpotuksen vuorottelu ei ole pysyvä tila. Apu tulee ylhäältä alaspäin. Se tuli ensimmäisenä pääsiäisenä naisten vierelle istuskelemaan tulleen enkelin muodossa – siis ylhäältä alas, ei ihmisten ponnistelujen seurauksena vaan Jumalan tekojen seurauksena. Ja se sama apu tulee myös tänään, jokaiselle tämän salin ihmiselle, arjessa ja juhlassa.

Pääsiäisen ilosanoma on: ”Ei hän ole täällä”. Se on kiteytys, joka kertoo, että ylösnousemus saapuu yllätyksenä surun keskelle. Ja vastaavasti evankeliumi lupaa saman tien jälleennäkemisen. ”Hän menee teidän edellänne”, ”Siellä te näette hänet”. Nämä ovat sanoja, joilla puhutaan sureville Jeesuksesta ja hänen näkemisestään, mutta nämä ovat myös sanoja, joilla kirkon pitää lohduttaa jokaista surevaa ja läheisensä menettänyttä siitä, että vielä kerran taivaassa tavataan.

Ylhäältä alas laskeutuva apu ei ole pelkästään viimeisen kuoleman kohdalla saapuvaa armoa. Se koskettaa myös meidän jokaisen pieniä kuolemia – niitä kuolemia, joissa henki säilyy, mutta mieli murtuu, niitä kuolemia, joissa veri vielä virtaa, mutta joissa toivo on pysähtynyt. Ylhäältä tulevan avun varaan voi luottaa jokainen oman elämänsä sotkenut, jokainen virheitä tehnyt, jokainen upeat mahdollisuutensa hukkaan heittänyt – Kristus nostaa ylös myös tämän maailman kaatuneet ja kompastuneet.

Pitkäperjantaina Kristus kantoi ristille kaiken sen, mikä voisi erottaa sinut Jumalan rakkaudesta. Ja ylösnousemuksen aamuna hän avasi sinulle tien uuteen elämään, iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä.

Siksi hyvä seurakuntalainen, toistan sinulle sanat parin vuosikymmenen takaa. Nyt – tässä ja nyt – on hyvä vain rauhoittua. Katsella kukkia ja kynttilöitä. Kuunnella musiikkia. Veisata ja rukoilla. Keskittyä elämään ja iloita sen kaikista lahjoista. Kristus ei ole haudassa. Hän odottaa sinua. Ja hänen kanssaan sinua odottavat rakkaimmat läheisesi, ne jotka ovat jo siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen. Teillä on edessä ihana jälleennäkeminen. Se on pääsiäisen ihmeellinen riemu.

Amen.