Piispan puhe Suomen Raamattuopiston 70-vuotisjuhlassa Johanneksen kirkossa 29.8.2009
Helsingin hiippakunnan ja omasta puolestani haluan sydämellisesti onnitella Suomen Raamattuopiston säätiötä sen täyttäessä 70 vuotta.
Historiaa huonosti tunteva tarvinnee hieman opastusta Raamattuopiston syntyvaiheista. Muistan nimittäin olleeni tässä samassa kirkossa Raamattuopiston 50-vuotisjuhlissa vuonna 1995, siis 14 vuotta sitten. Lienee niin, että Säätiö on vähän vanhempi kuin itse Opisto. Tervehdykseni ja onnitteluni kohdistuvat kuitenkin molempiin.
Omasta puolestani haluan pitää ja pidän Raamattuopiston toimintaa tärkeänä osana Suomen luterilaisen kirkon työtä, ja sellaisena toivon sen myös tulevaisuudessa säilyvän, niin kirkon kuin Raamattuopiston puolelta. Raamattuopisto ja sen työntekijät, myös lukuisat opiston ystävät, ovat työllään ja rukouksillaan antaneet kirkollemme monia rikkaita lahjoja.
Tässä juhlassa ajattelen erityisesti kolmea lahjaa, jotka Raamattuopisto on meille suomalaisille antanut – ja toivon, että näistä puhumalla osaisin kuvata jotakin olennaista opiston tavoitteista ja työstä. Opistolla on ensinnäkin rukoiltu herätystä, toiseksi kannettu huolta kirkosta ja kolmanneksi syvennytty Raamattuun. Uskon, että juuri näiden kolmen pilarin varaan on hyvä myös rakentaa tulevaisuutta.
* * *
Opistolla on siis haluttu rukoilla herätystä. Sisälähetyssäätiön ja Raamattuopiston hengellinen isä Urho Muroma oli ennen muuta herätyssaarnaaja.
Herääminen ja hereillä olo eivät ole vain hengellisiä asioita, vaan ne kuuluvat olennaisena osana kaikkeen inhimilliseen elämään. Välinpitämättömyyden, tyhjänpäiväisyyden ja kyllästyneisyyden kulttuurin tilalle tarvitsemme valveilla olemisen, valppauden ja merkityksiin uskomisen asenteita. Hötkyilyyn ja hosumiseen ei ole tarvetta, mutta aikain merkkejä on seurattava ja mahdollisuuksista on otettava vaarin. Vanha iskulause neuvoo: carpe diem, tartu hetkeen.
Hengellinen herääminen ja herätys eivät saisi olla vain joidenkin herätyskristittyjen erityisomaisuutta. Herääminen on olennainen osa kristillistä uskoa.
Kun oman uskomme piirissä ajattelemme herätystä, silloin on kysyttävä, mistä meidän tulee herätä. Ajattelen nyt vain kolmea heräämisen piirrettä.
Ensinnäkin meidän tulee herätä itsekkyydestä ja omahyväisyydestä. Vanhat kristityt puhuivat paljon siitä, että ihmisen tulee herätä synnin unesta. Unessa olevalla ihmisellä on epärealistinen ja haaveellinen kuva todellisuudesta ja omasta minästä. Unessa kuvitellaan ja pelätään. Unessa katoavat oikeat mittasuhteet, paikka ja aika.
Ihmisen synnin perusolemus on itsekkyys ja itseriittoisuus. Ensimmäisen lankeemuksen ydin ei ehkä ollutkaan tottelemattomuus, vaan se, että ihminen halusi tulla Jumalan veroiseksi, tietää kuin Jumala, hallita elämää ja itseään. Minäkeskeisyys, niin inhimillinen kuin hengellinen minäkeskeisyys, merkitsee sitä, että ihminen kääntyy pois oikean Jumalan luota ja haluaa olla itse oma jumalansa.
Kuvitelma ihmisestä, joka hallitsee itseään ja ympäristöään, on tänään yhtä lähellä kuin aiempina vuosisatoina. On esimerkiksi aika hämmästyttävää, että monet kosmologiaan, maailmankaikkeuden selittämiseen perustuvat teoriat ovat yllättävän ihmiskeskeisiä. Uskotaan, että järjellä ja tiedolla ihminen voi tavoittaa maailmanselityksen, joka kattaa kaiken.
Maallinen ja hengellinen perussynti, itsekkyys, saa aikaan sen, että ihminen unohtaa sekä lähimmäisen että Jumalan. Tästä unohtamisen ja välipitämättömyyden unesta meitä kaikkia kutsutaan heräämään. Synnin unesta herääminen merkitsee kääntymistä pois minäkeskeisyydestä kohti lähimmäistä ja Jumalaa. Hengellinen hereillä olo on syvimmältään sitä, että me kuuntelemme Jumalaa, olemme kasvokkain hänen kanssaan ja elämme hänen seurassaan.
Raamattuopiston ja viidennen herätysliikkeen keskuudessa on paljon keskusteltu siitä, mikä herätyksessä ja hengellisessä heräämisessä on ihmisen ja hänen oman tahtonsa osuus. Kysymys on teologisesti yhtä vaikea kuin sen ratkaiseminen, miten me joka aamu heräämme omassa sängyssämme. Herätänkö minä itseni vai olenko riippuvainen siitä, että joku toinen, kello, valo tai rouva, herättää minut?
Kun Raamattuopistossa on rukoiltu herätystä, silloin on haluttu olla luterilaisen herätyskristillisyyden linjoilla – kuten tämän iltapäivän seminaarin aihekin ilmaisee. Se, joka rukoilee herätystä, on tietoinen siitä, että herääminen ei ole ihmisen omissa käsissä, vaan sitä on pyydettävä joltakin toiselta, nimittäin Jumalalta. Rukoilija tietää, ettei hän itse kykene herättämään itseään, vaan hänen on pyydettävä: Herätä sinä, Jumala, minut.
Vanha Elsa Holmstenin virsi sanoo saman asian vielä johdonmukaisemmin: “Purjeisiini tuulta anna, mua kanna meren yli mailleni. Pidä, Jeesus, itse perää, Herra, herää! Muuten hukkuu haahteni.” (VK 307:3) Viime kädessä heräämisessä onkin kysymys siitä, että Jumala herää herättämään meidät.
* * *
Toinen Raamattuopiston työlle keskeinen piirre on ollut, että on kannettu huolta kirkosta. On kysytty, nukutaanko kirkossa vai ollaanko kirkossa hereillä.
Huolen kantaminen kuuluu ihmisen elämään. Saksalaisen filosofian Martin Heideggerin mukaan ihmisenä olemisen perustavin piirre ”huoli”, Sorge. Huolessa ei ole kyse vain murehtimisesta, vaan laajemmin huolenpidosta ja huolehtimisesta. Kun ihminen kantaa huolta elämästä ja maailmasta, hän kantaa vastuuta ja vaalii. Jokainen meistä tajuaa, että näin ymmärretty huolen kantaminen sisältää paljon rakkautta ja kiintymystä.
Haluaisin ajatella niin, että Raamattuopistolla on kannettu huolta kirkosta, koska kirkkoa on pidetty rakkaana. Kaikki me käsitämme myös, että rakkaus voi huolen kantamisessaan olla joskus myös tulista ja kiivasta. Saatamme kaikki omasta henkilökohtaisesta historiastamme muistaa aikoja, jolloin vanhempien tai opettajien huoli on tuntunut liioitellulta, epätodelliselta ja jopa kiusalliselta. Huolenpidon kohteeksi joutunut on aivan kuin pakotettu sulkemaan korvansa huolenpitäjän murehtimiselta.
Timo Junkkaala kertoo Urho Muroman elämäkerrassa siitä, miten synkäksi Muroma kansankirkon tilan näki. Vuonna 1952 Muroma puuskahti: “Olen nyt ollut pappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 35 vuotta, mutta tältä ajalta en muista vaihetta, jolloin kirkko olisi ollut sellaisessa sumussa kuin nyt.”
Huolen kantajalla on ainakin kolme haastetta. Ensimmäinen on se, että nykyhetki näyttäytyy helposti kaikkein synkimpänä aikana. Lähellä olevat huolenaiheet lisäävät huolenkantajan taakkaa. Kokemus on ymmärrettävä. Taakse jääneisiin murheisiin on saatu etäisyyttä. Koettelemuksista ja raskaista ajoista on jollakin tavalla selvitty. Sen sijaan ne murheet, jotka juuri nyt ovat edessämme, ovat juuri meidän murheitamme.
Toinen huolenkantajan haaste on suhtautuminen tulevaisuuteen. Onko perusasenteemme pelko vai rohkeus? Uskommeko siihen, että Jumala pitää meistä huolen vai jäämmekö ihmisten varaan?
Vanha tarina kertoo pessimistin ja optimistin erosta. Kun pessimisti sanoo: “tämän huonommin ei enää voi mennä”, niin optimisti jatkaa: “kyllä voi”.
Vanhat kristityt ovat vaikeinakin aikoina luottaneet siihen, että Jumala pitää huolen laumastaan. Ei ole aina niin, että ihminen saa aikaan pahan ja Jumala hyvän. Joskus on myös niin, että Jumala antaa raskaita aikoja ja koettelemuksia. Samuelin kirjassa kerrotaan Israelin kansan raskaista ajoista ja annetaan selitys niille: “Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty.” (1. Sam. 3:1)
Kun katsomme tulevaisuuteen, on syytä luottaa siihen, että Kristus johtaa kirkkoaan niin kuivina kuin hedelmällisinä aikoina. Luottamus Jumalan johdatukseen ja usko Kristukseen kirkon päänä voi antaa meille oikeaa levollisuutta ja tarpeellista suhteellisuudentajua.
Kolmas huolenkantajan haaste on yhteys. Jos huolenkantamiseen sisältyy rakkautta, silloin huolenpitäjä ja huolehtimisen kohde kuuluvat samalle puolelle. Ei ole sattuma, että huolehtiessaan opetuslastensa tulevaisuudesta Kristus rukoili sitä, että he kaikki olisivat yhtä. Rakkaus ja yhteys ovat kuin siamilaiset kaksoset. Joka rakastaa ja kantaa huolta, hän kuuluu samalle puolelle kuin rakkauden ja huolenpidon kohde.
Kaikki me ymmärrämme, että kulttuurien erilaistuminen ja katsomusten moninaistuminen asettavat entistä enemmän haasteita sille, miten voimme kantaa huolta sekä maailman että kirkon tulevaisuudesta. Elämme aikaa, jolloin niin poliittisilla kuin uskonnollisilla tahoilla on kiusaus kulkea eri teitä. Kansallisvaltioiden omat intressit kasvavat, taloudellinen suojautuminen uhkaa rakentaa tulleja ja kauppamuureja, protektionismi lisääntyy, aatteellinen pirstoutuminen kasvaa, ryhmäkuntaisuus ja eriseuraisuus nostaa päätään, niin kirkossa kuin politiikassa.
Yhteyden ja rakkauden ylläpitäminen on käynyt maailmassa ja kristillisissä kirkoissa entistä vaikeammaksi. Jos kuitenkin haluamme kantaa aitoa vastuuta, meillä ei ole muita teitä kuin yhteyden etsimisen ja rakkauden vaalimisen tiet.
* * *
Kolmas Raamattuopiston työlle ominainen piirre on ollut syventyminen Raamattuun. Kaikesta siitä, mitä Raamatun lukemisen ja sen sanomaan paneutumisen hyväksi vuosikymmenten aikana on tehty, on syytä olla kiitollisia.
Raamattu tuntuu tulleen kirkossamme enemmän kiistelyn kohteeksi kuin siunauksen lähteeksi. En nyt halua puuttua niihin yksittäisiin erimielisyyksiin, joissa me kristityt vetoamme Raamattuun eri tavoilla. Sen sijaan yritän kysyä yksinkertaisempia kysymyksiä siitä, miten Raamattu voi avata meille aarteitaan.
Ensimmäinen ajatukseni on: tärkeää ei ole vain se, että me luemme Raamattua, vaan tärkeää on se, että Raamattu lukee meitä. Itse asiassa kaikessa kirjallisuuden lukemisessa olennaista on se, miten kirjat lukevat meitä. Sen sijaan, että kysymme ystäviltä, mitä kirjoja olet lukenut, kannattaisi kysyä, mitkä kirjat ovat lukeneet sinua.
Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen ihminen on ottanut kirjat hallintaan vahvemmin kuin aiemmin. Valistuksen jälkeisessä kulttuurissa ihmisestä on tullut tiedon jäsentäjä, hallitsija ja luoja. Filosofit puhuvat uudelle ajalle ominaisesta käänteestä subjektiin. Keskuksessa ei ole tiedon kohde ja sen todellisuus, vaan tietoa hankkiva ihminen. Vanha ajatus siitä, että ihminen voisi olla sanan alla, ei helposti avaudu nykyihmiselle.
Paluuta aikaan ennen valistusta ei kuitenkaan ole. Uuden ajan avaamaa kriittistä tutkimusta ei voida unohtaa. Myös Raamattua on tutkittava kaikin inhimillisin ja käytettävissä olevin keinoin. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että tiedon hankkiminen ei ole kokonaan ihmisen käsissä eikä vallassa. Yhä edelleen elämme itseämme suurempien salaisuuksien ja todellisuuksien edessä. Ei ole niin, että vain me ihmiset puhuttelemme Raamattua, vaan Raamattu lukee ja puhuttelee myös meitä.
Jos ihminen suostuu siihen, että Raamattu lukee häntä, silloin asenne pyhään kirjaan on pakostakin nöyrä ja herkkä. Vaikka voinkin löytää Raamatusta epäjohdonmukaisuuksia, niidenkin takana on todellisuus, joka läpivalaisee ja neuvoo minua, joka ottaa minut valtaansa ja lahjoittaa minulle jotakin, mitä en itse kykene ottamaan.
Toinen Raamattuun syventymisen tärkeä piirre on se, että lukisimme Raamattua hengellisesti, siis siten, että kysymme, mitä se sanoo minun hengestäni ja minun hengelleni. Toki on niin, että Raamattua voidaan ja tulee lukea historiallisesti, kirjallisesti ja kulttuurisesti. Kaiken takana on kuitenkin vakaumus siitä, että Raamattu on uskonnollinen ja hengellinen kirja, joka lukee meidän henkeämme ja sieluamme.
Sain viime vuoden lokakuussa seurata tarkkailijana roomalais-katolisen kirkon piispainsynodia Vatikaanissa. Ekumeenisesti oli kiintoisaa, että kokouksen aiheena oli “Jumalan sana kirkon elämässä ja missiossa”. Teema oli siis oikeastaan varsin luterilainen.
Kokouksen yksi keskeinen tavoite oli etsiä kolmatta tietä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja fundamentalististen ajattelutavan välimaastossa. Monessa keskustelussa tälle kolmannelle tielle annettiin nimi: lectio spiritualis, hengellinen lukutapa. On oikeastaan aika erikoista, että me luterilaiset joudumme kuulemaan juuri roomalais-katoliselta kirkolta sen, mitä olemme pitäneet oman teologisen perintömme ydinasiana.
Ajatukset siitä, että Raamattu lukee meitä ja että me luemme Raamattua hengellisesti, ovat läheistä sukua toisilleen – ja itse asiassa ne johdattavat minut kolmanteen Raamattuun syventymisen piirteeseen.
Sallikaa minun tässäkin viitata roomalais-katoliseen auktoriteettiin – vaikka voinkin vakuuttaa, että pysyn vakaasti luterilaisena enkä ryhdy paavilaiseksi. Vajaa vuosi sitten suomeksi ilmestyi nykyisen paavin, Benedictus XVI:n kirja Jeesus Nasaretilainen. Huomaan näiden Hengellisten syventymispäivien ohjelmasta, että aamupäivällä on yhdessä seminaarissa puhuttu tästä kirjasta ja kysytty: “Mitä pitäisi ajatella paavin Jeesus-kirjasta?”
Jo kuuluisaksi tulleessa kirjansa esipuheessa paavi sanoo, että hänen kirjansa on “ilmaus henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsinnästäni” Paavi viittaa psalmiin 27 ja sen sanoihin: “Sydämeni muistaa sinun sanasi: ‘Etsikää minun kasvojani.’ Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi!” (Ps. 27:8-9)
Rohkenen ajatella niin, että Raamatun ydin on siinä, että se paljastaa ja näyttää meille Jumalan kasvot. Ydinkysymys Raamatusta keskusteltaessa ei ole, onko se jumalallinen kirja vai ei. Ratkaisevaa on, saako Raamattu olla kirja, joka näyttää Jumalan kasvot ja Kristuksen kasvot.
Jumalan kasvojen näkeminen on ihmisen elämän tärkein päämäärä. Jumalan kasvojakaan me ihmiset emme itse löydä, vaan me näemme ne silloin, kun Jumala itse paljastaa itsensä meille. Sen vuoksi niin Raamatun lukemisen kuin kristillisen uskon ydinpyyntö on: “Herra, kirkasta meille kasvosi, Herra käännä kasvosi meidän puoleemme, Herra ole meille armollinen ja anna meille rauha.”