Huopalahden seurakunnan 85-vuotisjuhla ja piispantarkastuksen päätösmessu 13.10.2002

Olkaa vahvoja ja rohkeita, älkää pelätkö älkääkä säikkykö noita kansoja, sillä Herra, teidän Jumalanne, kulkee teidän kanssanne. Hän ei jätä teitä yksin eikä hylkää teitä.” Mooses kutsui luokseen Joosuan ja sanoi hänelle kaikkien israelilaisten ollessa läsnä: ”Ole vahva ja rohkea. Sinä viet tämän kansan siihen maahan, jonka Herra esi-isillemme vannomallaan valalla sille lupasi, ja sinä jaat sen maan israelilaisille perinnöksi. Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”

Rakkaat seurakuntalaiset, hyvät huopalahtelaiset

Jo monta viikkoa sitten olin ajatellut, että saarnaan tässä Huopalahden seurakunnan 85-vuotisjuhlassa ja piispantarkastuksen päätösmessussa Vanhan testamentin tekstistä, jonka Mikko Paloniemi meille äsken luki. Yleensä papin tehtävä on saarnata evankeliumista, mutta Mooseksen sana Israelin kansalle ja työtoverille Joosualle tuntui niin puhuttelevalta ja rohkaisevalta, että suunnittelin pitäytyä siihen.

”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”

Eikö ole kaunis, lupausta täynnä oleva sana, juuri sellainen, jonka varassa voi olla ”vahva ja rohkea”, niin kuin Mooses kehotti. Voiko kovin paljon lohdullisempaa sanaa löytää?

Mutta sitten tuli perjantai-ilta ja Myyrmäki, ja sitten tuli lauantaiaamu ja itkevät silmät. Kuka vielä uskaltaa luvata Mooseksen tavoin turvaa ja rauhaa?  Pikemminkin me pääkaupunkiseudun asukkaat, tämän Hämeenlinnan tien varrella asuvat myyrmäkeläiset ja huopalahtelaiset olemme kokeneet päinvastaista.

Tuntuu siltä, että Jumala ei ole kulkenut meidän edellämme eikä varmistanut meille turvallista tietä. Jumala tuntuu vetäytyneen jonnekin sivulle tai aivan taakse. Ei hän tunnu olevan meidän kanssamme, vaan päinvastoin poissa. Kuin lupauksensa vastaisesti hän näyttää jättäneen meidät yksin, oman onnemme ja kuin sattuman varaan. Ilman järkeä ja ilman selitystä kaikki tuntuu kauppakeskuksessa tapahtuneen. Jumala näyttää jättäneen yksin ne, jotka menehtyivät, mutta myös ne monet, jotka surevat ja kaipaavat. Jumalan lupaus kulkea edellämme ja kanssamme tuntuu menettäneen katteensa.

Ja kaikkein merkillisintä on, että niin monet ihmiset ja niin usein ihmiset elämässään kokevat Jumalan kääntävän kasvonsa pois ja vaikenevan. Vain harvat kokevat täällä Suomessa niin järkyttäviä tapahtumia kuin mitä toissailtana tapahtui. Mutta monet kohtaavat sielussaan ja ruumiissaan henkilökohtaisia vammoja, jotka pakottavat kysymään: miksi Herra, et muista lupaustasi?

Eilen illalla minulle soitti palestiinalainen ystäväni, meidän suomalaisten hyvin tuntema Jerusalemin piispa Munib Younan. Hän oli kansainvälisistä uutisista kuullut Myyrmäen räjähdyksestä ja hän halusi ilmaista osanottonsa ja solidaarisuutensa meitä kohtaan. Munib sanoi: ”minä rukoilen teidän puolestanne”. Mies joka todella tietää, millaista on joka päivä elää pommien ja räjähdysten, tankkien ja ohjusten keskellä, osasi ymmärtää, millaiselta meistä täällä Suomessa nyt voi tuntua. ”Minä rukoilen teidän puolestanne.”

Voimmeko me siis tänään ollenkaan ajatella Mooseksen tavoin? Voimmeko sanoa: ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”

Miksi Mooses sanoo kansalleen ja seuraajalleen tällaisen lupauksen ja kehotuksen?

Voisiko syy olla se, että kansa ja Joosua tarvitsevat tällaista lupausta? Jos kansa ja Joosua olisivat muutenkin tienneet, että Jumala on heidän kanssaan, ei sitä ehkä olisi tarvinnut lainkaan sanoa.

Entä jos on niin, että Jumalan hyvät lupaukset on tarpeen sanoa ääneen sen vuoksi, että elämä puhuu niin toisenlaisella äänellä? Entä jos Israelin kansalle piti puhua Jumalan varjeluksesta sen vuoksi, että se niin usein oli tuntenut olevansa Jumalan hylkäämä. Jumala puhuu toisenlaisella äänellä kuin elämä ja kokemus.

Ja sitten tulen sieltä juutalaisen kansan keskeltä takaisin tänne pääkaupunkiseudulle ja ajattelen:  Entä jos on niin, että meille on kaikkien kauheuksien keskellä pakko yhä uudelleen toistaa Jumalan lupauksia ja armon vakuutuksia? Jospa on niin, että Jumalan sanan ääni haluaa korjata ja korvata elämän rankkoja ja ylivoimaisia kokemuksia. Jumalan sana on kuin vastalääke pettymyksille, kuin vastavoima kaikelle pahalle.

Elämä on raju, mutta Jumala on rakkaus. Elämä hylkää, mutta Jumala ei. Elämä jättää yksin, mutta Jumala kulkee rinnalla. Elämän edessä me lannistumme ja pelkäämme, mutta Jumala haluaa tehdä meidät jälleen rohkeiksi ja vahvoiksi.

Olisiko niin, että ihmisen on omin silmin niin vaikeaa nähdä, että Jumala kulkee meidän edellämme. Ja juuri sen vuoksi meille on yhä uudelleen kerrottava: ”Jumala kulkee sinun edelläsi.” Olisiko niin, että omat kokemuksemme niin usein huutavat, ettei Jumala ole meidän kanssamme. Ja juuri sen vuoksi meille on yhä uudelleen sanottava: ”Herra on sinun kanssasi.” Olisiko niin, että elämä näyttää jättävän meidät yksin. Ja juuri sen vuoksi meitä on muistutettava: ”Jumala ei jätä sinua yksin.” Olisiko niin, että karvaat kokemukset kuiskaavat korvaamme, jopa huutavat korvaamme, että Jumala on hyljännyt meidät. Ja juuri sen vuoksi meille on yhä uudelleen lausuttava tämä lupaus: ”Herra ei hylkää sinua.”

Ja lopulta ajattelen niin, että Saatana kulkee ympäriinsä ja yrittää kaikin keinoin todistaa, että Jumala on jättänyt meidät. Eikä häntä vastaan ole mitään muuta vastamyrkkyä kuin Jumalan sana, ei muuta pätevää keinoa kuin paluu Jumalan omiin lupauksiin.

Joosuakin oli varmaan monta kertaa ja monta vuotta epävarma Jumalan läsnäolosta. Ehkä hän silloin muisti Mooseksen sanat: ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”

Mooseksen puheessa on vielä yksi piirre, joka minua hämmästyttää. Hän sanoo kaiken kahteen kertaan. Ensin hän lupaa kansalle, ettei Herra jätä heitä yksin. Sitten hän toistaa saman lupauksen Joosualle. Kaiken kahteen kertaan. Ja itse lupauskin on kaksikerroksinen. Jumalan seura kuvataan kahteen kertaan. Ensin hän kulkee edellä ja sitten kanssa eli rinnalla. Kummallinen toisto: edellä ja rinnalla. Ja vielä kahteen kertaan: ei hän jätä yksin eikä hän hylkää.

Milloin me sanomme asian kahteen kertaan? Emmekö silloin, kun oikein haluamme vakuuttaa tai kun olemme epävarmoja, meneekö asia perille. Niin varmaan Mooseskin ajatteli. Kansa ja Joosua tarvitsevat aivan erityisellä tavalla rohkaisua, tukea ja toivoa. Siksi kaikki lupaukset kahteen kertaan.

Eikä tämä vielä riitä. Jumalan läsnäolon seurauksetkin sanotaan kuin kalevalaiseen tapaan kahdesta: Älä lannistu, älä pelkää. Jumalan läsnäolo on niin vaikuttava, ettei se alkaa viedä masennusta ja pelkoa pois. Ja ehkä sitten meille käy, niin kuin Mooseksen puheen alussa yllytetään: ole vahva ja ole rohkea.

Olisiko niin, että Jumalan lupaukset ovat sellaisia, jotka alkavat vähitellen herättää meissä toivoa, iloa ja rohkeutta – ei ehkä vielä tänään, mutta huomenna ja ylihuomenna, siis tulevina päivinä. Elämä pettää, Jumala ei. Oma rohkeus ja vahvuus katoaa, ellei aiemmin niin kuolemassa. Mutta Jumalan lupausten varassa me jaksamme, nyt ja kerran.

Kaikkivaltias ja armollinen Jumala kulkee teidän edellänne, rakkaat huopalahtelaiset. Hän on teidän kanssanne, meidän kaikkien kanssamme. Hän ei jätä meitä yksin eikä hylkää meitä. Olkaamme siis vahvoja ja rohkeita.