Mie tahtoisin
ihan tavallisen työpaikan
kun sitä tarvii
ei noki eikä nälvi
kysyä uskaltaa
ja apuakin kehtaa pyytää
hommansa voi hoitaa
niin hyvin kuin taitaa
ja muutkin sen huomaa
uuttakin oppii
vaikkei kaikkien kotkotusten
tahtiin hyppisikään
tavallisen työpaikan
mie tahtoisin
ei tarvis töihin tullessa pelätä
ja kotiin vois lähteä
hyvillä mielin
(Irja Askola: Työn tähden – runoja. Työssä jaksamisen ohjelma. www.mol.fi/jaksamisohjelma)
Suomalaisten odotukset ja vaatimukset työtä ja työnantajaa kohtaan ovat sangen kohtuulliset. Harvoin ihmiset pyytävät mahdottomia tai kohtuuttomia. Juuri siksi inhimillisen työpaikan luominen on mahdollista, eikä ollenkaan ”ohutta yläpilveä.” Tehtävämme, yhteinen tehtävämme, on ihmisten kohtuullisten toiveiden tunnistaminen ja todesta ottaminen. Tämä tekee meistä toinen toisillemme kiinnostavia. Inhimillinen työpaikka luo kuulemiskanavan unelmien ja pelkojen, toiveiden ja turhautumisen, pettymysten ja onnistumisten välille. Nämä ristikkäiset elementit ovat aina läsnä työmaaruokalassa, tehdassalissa ja kokouskabinetissa. Mitä enemmän me tulemme niistä tietoisiksi, sitä enemmän inhimilliset voimavarat ovat työyhteisön käytössä. Ihmisestä kiinnostuminen kannattaa aina!
Inhimillisen työpaikan profiiliin kuuluu myös sen hyväksyminen, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Myös saman ihmisen odotukset työpaikkaan vaihtelevat elämänkaaren ja elämäntilanteiden mukaan. Inhimillinen työpaikka sallii tämän jouston ja inhimillinen työtoveri hyväksyy tämän tosiasian itsessään ja työtovereissaan.
Ihmisellä on tarve tuntea olemassaolonsa merkitykselliseksi. Monelle ihmiselle työ ja työpaikka tarjoavat tämän mahdollisuuden. Se toteutuu helpoiten siten, että työyhteisön puhekulttuuri johdossa, luottamuselimissä ja lattiatasolla koostuu arvostavista lauseista, rehellisestä ja kohtaavasta kommunikoinnista ja luvasta nauraa yhdessä. Organisaatio, joka osaa nauraa yhdessä myös itselleen, hengittää paremmin.
Suomalaiset ovat oikeudentuntoisia ja eettisesti valveutuneita. Siksi inhimillisen työpaikan oleellinen kulmakivi on kokemus reiluudesta, tasapuolisesta kohtelusta ja kohtuullisista vaatimuksista, onpa kyse johdon optioista tai työntekijän suorituspaineista ja tulostavoitteista. Minusta meillä ei ole varaa menettää suomalaisen työmiehen eikä työnaisen eettistä voimaa ja heidän arkiviisauttaan. Mutta ei myöskään pätkätyöläisten näkemyksiä eikä liioin nuoren sukupolven toivoa tai tuskaa. Viisautta on runsaasti tarjolla, kannattaa kysellä ja olla kuulolla siellä, missä tätä tarjolla.
Monen kokemuksen mukaan suomalainen työelämä on koventumassa. SAK:n Hyvän työn mittaristossa tämä ilmenee kokemuksena alituisesta kiireestä ja tehokkuusarvojen korostumisena. Inhimillinen työyhteisö hyväksyy sen tosiasian, että ihmiselämään kuuluu myös oikeus väsyä, vanhentua tai kokea työtehon laskua vaikkapa surun tähden. Inhimillisessä työpaikassa elämän haavoittuvuutta ei tarvitse salata.
Suomalaisen työn historia on oppitunti siitä, miten erilaiset ihmiset ovat yhteistyöllä saavuttaneet tuloksia. Maatilojen työt, sahat, paperitehtaat ja kehräämöt ovat pyörineet sen varassa, että eri-ikäisille ja erilaisille osaajille on tehty tila ja tarjottu tarpeellisuuden kokemus. Mukaan mahtui. Heinäseipään täyttämiseen, rappukäytävän siivoamiseen, lapsen sylittämiseen, lumikolan työntämiseen. Miksi meistä on tullut tarpeettomia toisillemme?
Monet maatamme ja hyvinvointiamme kehittävät asiat ovat tulleet maahamme ulkomaalaisten kautta. Meillä on historiassamme kokemus vierasmaalaisten ja muualta tulleiden myönteisestä vaikutuksesta. Tätä myönteistä historiaa me jatkamme nyt työpaikoillamme, kun otamme työtovereiksi maahanmuuttajia. Huomaan miettiväni, voisimmeko hyödyntää suomalaisten Ruotsiin muuttaneiden osaamista tässä tilanteessa, jossa oma työelämämme kohtaa maahanmuuttajat? Olisivatko 60-luvun suomalainen Göteborgin telakkatyömies tai 50-luvun New Jersyen kampaamoapulaisnainen heitä, joita juuri nyt tarvitsisimme asiantuntijoiksemme työpaikkojen monikulttuuristuessa. Kokemuksen tunnejälki usein todempi kuin teoria, hyödyllisempikin.
Suomalaista yhteiskuntaa jäytää tällä hetkellä lisääntyvä kokemus tarpeettomuudesta ja yksinäisyydestä. Yksinäisyys tiivistyy, jos kukaan ei kaipaa minua; kukaan ei edes huomaa, jos puutun joukosta. Näitä kertomuksia on liikaa, kertomattomia vielä enemmän. Hyvä työpaikka tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden edes löyhästi kuulua johonkin yhteisöön, jossa hänellä ja hänen työpanoksellaan on merkitystä; hän on olemassa.
Yhteisöllisyys ei synny automaattisesti, vaan se edellyttää työyhteisössä sellaista puhekulttuuria, tapahtumia ja palkitsemisjärjestelmiä, jotka tukevat oman työpanoksen jäsentymistä kokonaisuuteen ja liittymistä yhteiskuntavastuun kantamiseen.
Hyvä työpaikka on monimuotoinen yhtälö. Se kantaa itsessään iloa ja onnistumisen osallisuutta, mutta myös epäonnistumisten kipua, salaisuuksiakin, kaikkea ja kaikenlaista. Hyvä työpaikka kiinnostuu historiastaan, siitä virallisesta kuin myös tapetteihin tarttuneesta tiedosta. Kertomuksistakin kannattaa kiinnostua; ne selittävät niin paljon.
Mutta kertomusten, tapettitarinoitten ja oikeutettujen taisteluiden keskellä inhimillinen työpaikka tarjoaa viestin siitä, että työ ei voi eikä saa olla ainoa elämisen mieli.
Inhimillinen työpaikka tarvitsee oikeudenmukaista lainsäädäntöä ja reilusti jämäkkää johtajuutta. Mutta mikään järjestelmä eikä lakipykälä takaa inhimillisyyttä. Siihen me tarvitsemme toinen toisiamme.
Tarvitsemme myötätuntoa, armollisuutta ja luopumista täydellisyyden tavoittelemisesta.
Kun hyväksymme keskeneräisyyden itsessämme, työtovereissamme ja johtajissamme, saatamme huomaamattamme tarjota mahdollisuuden hyvän toteutumiselle.
Suomalaisen työelämän voima on ollut tosiasioitten tunnistaminen, kaverista välittäminen, sosiaaliluokat ylittävä kielitaito. Tarvitsemmekohan me nyt kielikylpyä, sillä meillä ei ole varaa sijoittaa sanaa ”solidaarisuus” museon vitriinikaappiin eikä edes passiiviseen sanavarastoon.