Piispa Teemu Laajasalon saarna sunnuntaina 2.9.2018 Herttoniemen kirkon 60-vuotisjuhlamessussa
1. Tess. 5: 16-24
Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.
Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.
Rakkaat Herttoniemen seurakuntalaiset,
tänään on syytä juhlaan! Jo 60 vuoden ajan on tämä Herttoniemen kirkko saanut toimia taivasten valtakunnan merkkinä ja Jumalan kansan lepopaikkana.
On puhuttelevaa miettiä, millaisella mielellä herttoniemeläinen on tullut sisään tuosta ovesta silloin aikanaan, 1950-luvun lopulla. Onko hän kaivannut Jumalaa? Onko hän halunnut löytää uuden yhteisön? Onko hän astunut kynnyksen yli hädässä ja apua kaivaten? Vai onko hän tullut kirkkoon iloiten ja kiitollisin mielin?
On helppo kuvitella, että hänen on täytynyt kokea ylpeyttä oman kaupunginosan ja oman uuden seurakunnan hienosta kirkosta. Hänen on täytynyt ihailla tätä puista krusifiksia, hänen on täytynyt panna merkille kirkkotekstiilien kauneus ja kirkkohopeiden kiilto. Kun herttoniemeläinen on 60 vuotta sitten astunut uutuuttaan hohtavaan Herran huoneeseen, on hänen ajatustensa täytynyt nousta arjen yläpuolelle.
Vaikka sanonnalla ”metsä kirkkoni olla saa” on tärkeä paikka suomalaisessa mielenmaisemassa, on kirkkorakennuksilla kuitenkin aivan erityinen rooli. Silloin kun kirkko vihitään käyttöön, todetaan kirkkokäsikirjassa, että se ”erotetaan seurakunnan jumalanpalveluspaikaksi ja pyhitetään sanalla ja rukouksella.” Tänään me saamme siis kokoontua paikassa, jota seurakunnan rukous ja Raamatun sana ovat patinoineet jo 60 vuoden ajan.
***
Meidän on myös helppo kuvitella herttoniemeläinen, joka astuu tänään tähän rakennukseen, ehkä vähän epävarmoin mielin. Herttoniemen seurakunnan ja koko kirkon tilanne on nyt toisenlainen kuin 60 vuotta sitten. Uuden rakentamisen sijasta monissa paikoissa kirkkorakennuksista joudutaan luopumaan ja niiden käyttötarkoituksia muuttamaan. Tuttu ja turvallinen vaihtuu uuteen ja epävarmaan. Myös Herttoniemen seurakunta on joutunut kohtaamaan muuttuvan tilanteen ja uudet haasteet joskus kipeälläkin tavalla.
Mutta juuri sen takia, rakkaat seurakuntalaiset, saarnaan tänään päivän lukukappaleesta. Saarnaan Paavalin ensimmäisestä kirjeestä tessalonikalaisille siksi, että se sisältää kolme juuri tähän päivään sopivaa ytimekästä kehotusta: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta.”
Nämä sanat sopivat tähän juhlapäivään, ilonpäivään. Mutta samalla ne ovat tärkeä rohkaisu ja muistutus muutosten keskellä paikkaansa etsivälle kirkolle, niin täällä Helsingin Herttoniemessä kuin muuallakin Suomessa. ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta.”
Kun ajattelemme Paavalin yleviä sanoja, on meidän helppo kuvitella mielessämme vanha kristillinen kulttuuri koko loistossaan. Kirkkokansa istumassa kivisissä katedraaleissa tai jylhissä hirsipyhätöissä, häikäisevän taiteen ympäröimänä, holvien kaikuessa urkujen pauhusta. Kun kaikki on hyvin, on helppo iloita, rukoilla ja olla kiitollinen.
Mutta millaiseen tilanteeseen Paavali todellisuudessa sanansa osoittaa, millaiselle seurakunnalle?
Tessalonikalaiskirjeen arvellaan olevan koko Uuden testamentin vanhin teksti. Se on kirjoitettu vain noin 15 vuotta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Tuskin kristityillä oli tuolloin aavistustakaan tulevista loiston päivistä: siitä, miten kristinuskosta tulee virallinen ja tunnustettu uskonto Rooman valtakunnasta; siitä, miten koko läntinen kulttuuri vähitellen muuttuu uuden uskon vaikutuksesta.
Kristityt, joille Paavali sanansa osoittaa, kokoontuivat pääasiassa ihmisten yksityiskodeissa, yhteiskunnallisen huomion ulkopuolella. Kristityt olivat vain pienen pieni vähemmistö. Asioita, joiden menettämistä me tällä hetkellä ehkä pelkäämme – kirkkorakennuksia, monipuolisia toimintamuotoja, vaikutusvaltaa, miljoonia kirkon jäseniä – ei heillä ollut koskaan ollutkaan. Pikemminkin heillä oli vastassaan epäluuloja, oudoksuntaa ja joskus jopa suoranaista vainoa. Tessalonikan seurakunta oli kaikin puolin ahtaammalla kuin yksikään Suomen seurakunnista.
Ja siitä huolimatta, juuri tuolle sekalaiselle joukolle, Paavali sanoo: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta.” Voisimmeko me tämän päivän juhlivana seurakuntana oppia näistä kehotuksista jotain omaan tilanteeseemme sopivaa?
***
”Iloitkaa aina!” aloitetaan siitä. Miksi iloitseminen on niin tärkeää? Muistan, kuinka eräs ihminen ihmetteli kerran, miten vaikeaa kirkkoherranvirastoa ja verovirastoa on erottaa toisistaan. Lopulta hän oli keksinyt muistisäännön: veroviraston tunnistaa siitä, että siellä on iloisempia ihmisiä.
Tämä kyseinen kirkkoherranvirasto ei sitten sijainnut Herttoniemessä! Mutta olkoon tämä silti meille varoituksen sanana. Muistutus siitä, että synkkä seurakunta on luotaan työntävä seurakunta, iloitseva seurakunta on kutsuva seurakunta. Iloitseva seurakunta lähettää ympärilleen sellaista viestiä, että seurakunnassa tapahtuu jotain, joka saa iloitsemaan. Että seurakunnassa ollaan sellaisen asian äärellä, joka nostaa hymyn huulille ja pistää pilkkeen silmäkulmaan.
Vaikka yrmeät papit ja synkät kirkonmenot ovatkin huumoriohjelmien peruskauraa, on kirkon julistuksessa aina pohjimmiltaan kyse ilosanomasta. Iloisesta uutisesta koko maailmalle: Jumala on luonut sinut, Hän rakastaa sinua. Jeesus Kristus on lunastanut sinut synnin ja pahan ja kuoleman vallasta. Pyhä Henki on sinun puolustajasi ja lohduttajasi. Tämän huikean ilosanoman julistajaksi seurakunnat kutsutaan: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Ja katso minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”
Tämän käytännöllisen, julistukseen ja seurakunnan tehtävään liittyvän puolen lisäksi iloitsemisessa on kyse vieläkin syvemmästä asiasta. Seurakunnan ilo ei ole vain tunteisiin perustuvaa iloa, se ei ole vain kauniista kirkkotaiteesta tai juhlavasta musiikista, hyvistä ystävistä ja hauskoista jutuista kumpuavaa iloa. Paavalin käsky ”iloita aina” muistuttaa meitä siitä, ettei meidän ilomme voi perusta ympäristötekijöihin. Kyse on pikemminkin asenteesta, siitä, minkä varaan me laitamme toivomme.
***
Samaa asiaa alleviivaa myös kehotus ”Rukoilkaa lakkaamatta!”. Lakkaamatta rukoileminen ei tarkoita sitä, että me lausumme taukoamatta ääneen Isä meidän -rukousta tai luettelemme aamusta iltaan erilaisia pyyntöjä Jumalalle. Lakkaamaton rukous tarkoittaa pikemminkin tietoiseksi tulemista siitä, että me elämme Jumalan kasvojen alla.
Kun me elämme rukouksessa, me muistamme, ettemme me ole koskaan yksin. Me olemme pieniä ihmisiä, mutta me olemme suuren Jumalan kämmenellä. Kaikkien murheiden, haasteiden, sydänsurujen ja ahdistusten keskellä me voimme aina kääntyä Jumalan puoleen. Me emme koskaan ole yksin. Jumalan rakkaus on aina syvempi kuin meidän surumme; Jumalan armo on aina suurempi kuin meidän syntimme; Jumalan hyvyys on aina kaikkea pahaa vahvempi.
Martti Luther opettaa katekismuksessa meitä siunaamaan itsemme joka aamu ja joka ilta ristinmerkillä. Samalla Luther opettaa rukoilemaan lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Aamen.”
***
Koska meidän toivomme on ilosanomassa, koska me saamme aamuin illoin antaa itsemme rakastavan Jumalan haltuun, on meillä aina syytä kiitokseen. Siksi Paavali kehottaa rohkeasti: ”Kiittäkää kaikesta”.
Syvä kiitollisuus ei nimittäin perustu siihen, mitä maailmassa tapahtuu. On aivan selvää, että maailmassa on paljon hirvittävää surua, sanoinkuvaamatonta kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Koko ajan tapahtuu paljon sellaista, mistä ei tulisi mieleenkään kiittää.
Kiitollisuus kumpuaa siitä, että maailma on kaikesta huolimatta Jumalan luoma maailma. Kiitollisuus kumpuaa siitä, että kaikesta huolimatta maailma on Kristuksen lunastama maailma. Kiitollisuus kumpuaa siitä, kaikesta huolimatta Jumalan Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa maailmassa.
Kiitollisuus kohdistuu paitsi siihen, mitä Jumala on tehnyt, myös siihen mitä Hän on luvannut tehdä. Kuten Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”
***
Tämän takia, rakkaat Herttoniemen seurakuntalaiset, hyvät ystävät: Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta.
Ja eikö jo se ole hämmentävän rohkaisevaa, että kun me juhlimme tänään 60-vuotiasta Herttoniemen kirkkoa, me luemme sanoja, jotka on kirjoitettu noin 15 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Herttoniemen seurakunta Suomen pohjolassa kuuntelee tänään samoja kehotuksia, jotka Paavali osoitti kaksi tuhatta vuotta sitten Tessalonikan seurakunnalle.
Aavistelikohan Paavali, minne asti hänen sanansa vielä kantautuvat? Uskalsivatkohan tessalonikalaiset edes uneksia, että heidän pienestä seurakunnasta tiedettäisiin vielä tuhansien vuosien kuluttua? Kuinka ihmeelliseltä tämä meidän juhlamme heistä olisikaan tuntunut; kuinka upealta ja ihmeelliseltä!
Muistuttakoon tämä meitä siitä, ettei seurakunnan toiminta koskaan perustu vain ulkoisiin resursseihin, suhteisiin, valtaan, veroihin tai kiinteistöihin. Jumala toimii usein juuri siellä, missä ihmiset ovat heikkoja, missä omat voimat loppuvat, missä ideat ovat vähissä ja resurssit ahtaalla. Jumala toimii: ovia avautuu, keinoja löytyy. Me voimme vain tehdä parhaamme ja uskoa myös seurakuntamme aamuin ja illoin Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen haltuun.
Syvimmiltään Tessalonikan seurakunnan ihmiset – tai herttoniemeläiset, jotka 60 vuotta sitten astuivat tähän kirkkoon – eivät ole sen kummempia kuin me täällä tänään. Kun ihminen kohtaa ilon ja kauneuden hehkun, kun ihminen kohtaa pahuuden ja kärsimyksen varjon, kun ihminen kohtaa syntymän ja kuoleman äärimmäisen rajan, hän etsii jotain itseään suurempaa. Hän etsii jotain, jonka varaan voisi luottavaisesti heittäytyä. Jotain, jossa olisi nähtävillä taivasten valtakunnan merkki; jotain, jossa voisi levätä.
Ja hyvät ystävät, kun hän sen löytää, on hänellä täysi syy iloita aina, rukoilla lakkaamatta ja kiittää kaikesta.
Aamen.