|
Saarna tuomiokirkossa jouluaattona Eero Huovinen (Helsingin piispa) ”Ilovirsi Oletteko, rakkaat kirkkovieraat, panneet merkille, miten tärkeitä meille ovat pysyvät perinteet. Samaan aikaan kun työelämässä iskusanoja ovat muutos, kasvu, kiire ja kehitys, me kuitenkin kaipaamme jotakin, joka pysyy samana ja muuttumattomana. Joskus tuntuu, että me emme ihmisinä kestä, ellei ole olemassa jotakin, joka pysyy ennallaan, säilyy, joka ei vaihdu. Harva meistä on oman elämänsä maratoonari, joka pysähtymättä jaksaa aina vain juosta ja juosta. Onneksi meillä on joulu, joka vuosi vuodelta pysyy samana ja muuttumattomana. Olen nyt kymmenettä kertaa saarnamassa tällä samalla paikalla, Tuomiokirkon joulukirkossa, ja monta kertaa istuin myös kuuntelemassa edeltäjääni Samuel Lehtosta. Viranhoitoni alkuvuosina seurakunnan pastorit soittivat joulukuun alussa ja kysyivät kohteliaasti, mitä virsiä haluaisin tänä vuonna aattohartaudessa veisattavan. Vähitellen pastorit ja kanttorit ovat tottuneet paikoilleen jämähtäneeseen vastaukseeni: samat virret kuin edellisvuonna. Tunnen olevani yhtä taantumuksellinen kuin turkulainen mies, jolta vuosikokouksessa kysyttiin ehdotusta uusiksi hallituksen jäseniksi: ”Antaa vain olla entiselläns.” Ja mikäli minusta riippuu ja Herra elinvuosia antaa, niin vielä monena vuonna tässä aattokirkossa veisataan samat virret 32, 25 ja 21. Joulukirkko kelpaa aloittaa lastenvirren 32 sanoilla: ”Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle”. Tätä virttä voivat veisata yhtä lailla myös vaari ja mummi, aikuisista miehen rotkaleista puhumattakaan. Joulu on lasten kaltaisten juhla. Kaikki me olemme Kristuksen seimen ja ristin äärellä pikkulapsia, toisen lasten virren sanoilla ”Jumalan kämmenellä” eläviä pienokaisia. Me miehet yritämme lapsellisuutemme joskus kätkeä, mutta syvällä sydämessä sen silti tunnemme. Ja sitten tässä kirkossa veisataan 7-säkeistöinen virsi 25, Paul Gerhardtin, 1600-luvun uskomattoman luterilaisen virsitaiturin joulusaarna. Virsi on syntynyt 30-vuotisen sodan päättymisen ja rauhan saapumisen ilossa. Ulkonaiset ahdistukset – ajatelkaa 30 vuotta! – ovat väistyneet, kaivattu rauhantila on tullut. Eikö ole jotain samanlaista tunnelmaa jokaisen kristityn joulussa, ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa. Arjen taistelut taukoavat ja kärsimyksen synkeys vaihtuu aamun sarastukseen ja uuteen toivoon. Gerhardtin virren vastakohtaisuudet ovat myös tämän syksyn tuntoja, yhteisiä ja yksityisiä tuntoja. Maailmanlaajuisesti me suomalaiset olemme eläneet turvassa, vain etäältä säikähtäen terrori-iskuja ja silti levottomina. Unelma globaalista rauhasta on jälleen mennyt. Tilalla on yön uhka, epätoivoa, murhetta, kurjuutta ja ristiä, kaikkea tätä niin Yhdysvalloissa kuin Afganistanissa, Palestiinassa kuin Israelissa. Tänä jouluna ajattelen erityisesti Palestinaan kristittyjä ja heidän kärsimyksiään. Palestiinassa elää pieni, muutaman tuhannen luterilaisen kristityn kirkko, jonka piispa Munib Younan on 1970-luvulla opiskellut täällä Suomessa. Nyt hän valvoo ja rukoilee kansalaistensa keskellä. Millainen on joulun rauha Lähi-Idän levottomuuksien keskellä? Mutta meidän ei tarvitse ajatella vain maailmaa syleileviä uhkia. Monelle riittää, kun yrittää selvitä oman minimaailman kriiseissä, lähipiirin kivuissa ja hädässä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta alan yhä useammin nähdä ympärillä ihmisiä, joiden elämä hiipuu, rikkoutuu, särkyy ja loppuu. Sydän pettää, solut karkaavat, mieli mustuu, elämän voimat loppuvat, ellei muuten niin oman käden kautta. Miksi ihminen on niin hauras? Sanokaa minulle, rakkaat kirkkovieraat, miksi tämä elämä on niin ankara, kova ja katkelmallinen. Tai ehkä se on vain niin, että ihmisen osa kerta kaikkiaan on hento ja heiveröinen. Emme me ole itsemme herroja, emme edes jouluna. Joko teidän perheessänne on vuotuinen jouluriita käyty? Suurimpana rauhan juhlanakin ovat läsnä yksinäisyys, sisäinen levottomuus, kalvavat sairaudet, ihmisten väliset mittelöt. Hyvästä tahdosta huolimatta hyvä tahto ei toteudukaan. Ja vaikka en pääsekään pysyvään onnen tilaan, odotan silti joulun sanomaa ja armoa. Odotan jotakin sellaista, joka olisi parempaa kuin elämä, kauniimpaa kuin oma minä, pyhempää kuin minun tahtoni ja toiveeni. Haluan päästä itseäni parempaan seuraan. Ja siksi tulen yhä uudelleen ja uudelleen joulukirkkoon, tähän samaan ja pysyvään, muuttumattomaan. Haluan jälleen kuulla jouluevankeliumin, sen entisen ja tutun. Minun jouluni alkaa siitä, että kuulen taas kerran saman sanoman Kristuksesta, joka on syntynyt minun Vapahtajakseni, minun Herrakseni ja Armahtajakseni. Vuosi vuodelta tulen tähän kirkkoon veisatakseni Martti Lutherin jouluvirttä 21, elämäni rakkainta virttä, Luukkaan evankeliumin pohjalta kehiteltyä. Tuntuu kuin Lutherkin olisi ollut mies, joka eli kuin syksyä 2001, siis tätä ihmiskunnan yhteistä kokemusta olla keskellä pahan ja hyvän välistä taistelua. Katsokaa, rakkaat kirkkovieraat, millainen elämänläheisyys ja todellisuuden tuntuisuus tässä virressä on. Siinä tunnetaan rikkaan köyhyys ja köyhän rikkaus. Ihmisten arvostusmittarit kääntyvät nurin. Kaikkivaltias halvassa seimessä. Heinät ja kulta vaihtavat paikkaa. Ja millaisen esimerkin seimen lapsi antaa meille. Pankaa pois kaikki inhimillinen ja omatekoinen kunnia, pois korea korkeus, pois tyhjä valta ja pois ontto rikkaus. Mutta vaikka Lutherin virsi onkin ankara puhuttelu itsensä ympärillä pyöriskelevälle ja maailmalle ja pöhöttyneelle ihmisminälle, sen syvin viesti on muualla. Eikö olekin ihmeellinen juttu, että jouluvirsi yhtä aikaa kriittisesti kääntää sosiaaliset arvostuksemme nurin ja kuitenkin sen perussävel on iloinen, selvästi duurivoittoinen. Enkeli taivaan on pohjimmiltaan ilovirsi. Katsokaa, miten neljäs säkeistö alkaa tervetulotoivotuksella: ”Oi terve, tänne tultuas…” Siis: vaikka kuinka synkkää ja sekavaa tämä elämä on, niin tule Herra Kristus, sillä sinä olet tervetullut, iloinen ja rakas vieras, odotettu, toivottu ja armas vieras. Sillä sinä Kristus et hylkää ketään, toisin kuin muut ihmiset sinä et hylkää etkä jätä ketään, et minuakaan. Sitä vain ihmettelen, miksi maltoit luopua taivaallisesta korkeudestasi ja tulla maan alhaisimpiin paikkoihin, heinille härkäin, juhtien, siis kaikkein vähäisimmänkin luo. Enkö siis kiittäisi joulun lasta ja Vapahtajaa. Jumalan armossa on kaksi ihmeteltävää piirrettä. Ensimmäinen hämmästys on se, että Jumala voi armahtaa suuret roistot, hankalat naapurit ja riitaisat sukulaiset. Toinen ja vielä suurempi ihme on se, että hän voi armahtaa myös minut. Tähän joulun ihmeeseen kuuluu, että Jumala tekee sydämeemme joulun. Ihmisen joulukriisi on siinä, ettei hän itse voi tehdä joulua omaan sydämeensä, vaikka yrittäisikin. Joulutunnelmaa me voimme viritellä, tuoksuja voimme luoda, lämpöä voimme lisätä, kynttilöitä sytyttää. Mutta joulua me emme tee. Jumala tekee ja antaa joulun. Tämä järjestys on joulun ymmärtämisessä tärkeää. Jumala tekee joulun. Sen vuoksi on niin iloista veisata yhä uudelleen ja uudelleen Lutherin virren säkeistöä kahdeksan: ”Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses mun sydämein”. Lopultakin kaikki on siitä kiinni, että Jeesus-lapsi haluaa syntyä ja tulla sydämeemme. Ja vaikka minulla on sydän täynnä tuskia, hän ei hylkää minua, vaan vahvistaa, tukee, lohduttaa ja – eikö olekin kummallista – tekee myös iloiseksi. Ja sen vuoksi joulu on syvimmältään ilojuhla, kaiken globaalin ja yksityisen terrorin keskellä onnellinen päivä, riemullinen hetki, armon aika. Vaikka muuten tuntuisi miten mollisävyiseltä, nyt on ilolaulun aika. Kaiken köyhyyden, synnin, alhaisuuden ja tuskan jälkeen alkaa Enkeli taivaan -virren lopulla vahvistua ilo, riemu, kunnia ja kiitos. Sallikaa siis, rakkaat ystävät, itsellenne ja minulle se ilo, että vielä kerran, da capo, veisaamme tästä joulun ykkösvirrestä, ilovirrestä, muutaman säkeistön toiseen kertaan. Siis neljännestä loppuun. Eero Huovinen |
