ISÄ MEIDÄN

ISÄ MEIDÄN

Saarna Helsingin tuomiokirkossa eduskunnan 100-vuotisjuhlan päätösjumalanpalveluksessa

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa vänrikki Kariluoto kokee syvältä kouraisevan järkytyksen, joka ratkaisevasti muuttaa miehen asenteita. Kariluoto oli saanut lähetikseen nuoren, vapaaehtoisen pojan. Tämä oli uhkarohkea eikä aina käsittänyt, miten lähellä kuolema kulki.

Taistelun aikana lähetti haavoittuu kuolettavasti. Kariluoto raahaa pojan suojaan. Väinö Linnan kuvaus on koskettava:

Poika oli lapsellisen kuolemanhädän vallassa. Hän pyrki reuhtomaan ja Kariluodon oli pideltävä hänestä kiinni.

– Vänrikki…rukoilkaa te…minä en jaksa.. muista…polttaa…minä kuolen…

Kariluoto oli järkyttynyt neuvottomuuteen saakka. Hän ei ollenkaan tajunnut rukoilevansa, mutta hätääntyneenä hän yritti tehdä pojan mieliksi ja höpötti:

– Isä meidän…joka olet taivaassa… Pyhitetty olkoon sinun nimesi…

Lähetti liikutti verisiä huuliaan: Isä…meidän…isä meidän…

* * *

Kun tullaan elämän äärirajoille, silloin eväät ja sanat ovat vähissä. Eteen tulee taisteluja, joiden keskellä käy kuin Kariluodolle, joka ”järkyttyi neuvottomuuteen saakka”.

Ei tarvitse mennä sotaan, jotta löytäisi ihmisiä, jotka järkyttyvät neuvottomuuteen saakka. Monen suomalaisen arjessa järkytykset eivät ole mitään poikkeustapauksia, vaan pikemminkin sääntö. Ja vaikka edessä ei ehkä olekaan kuolemanhätä, kokemukset voivat kuitenkin olla ylivoimaisia kestää.

Raskailla kokemuksilla on monenlaisia kasvoja. On aineellisen toimeentulon puutetta, toivottomuutta tulevaisuuden edessä. On sisäistä neuvottomuutta, epätietoisuutta huomisesta. On sairauden ja yksinäisyyden mukanaan tuomaa orpoutta. On pohjatonta masennusta, jota kukaan toinen ei näe eikä ymmärrä. On huono omatunto siitä, miten on oman elämänsä käyttänyt.

Monet meistä ovat oppineet kätkemään järkytykset. Vaikka ulkonainen hahmo pysyy rauhallisena, sisäinen mieli saattaa reuhtoa kuin haavoittunut nuori sotilas.

* * *

Väinö Linnan kuvauksessa on puhuttelevaa se, mitä Kariluoto kaiken neuvottomuuden keskellä tekee. ”Hän ei ollenkaan tajunnut rukoilevansa, mutta hätääntyneenä hän yritti tehdä pojan mieliksi ja höpötti.”

Olisiko niin, että rukous riittää, vaikkei tajuakaan rukoilevansa. Olisiko niin, että sellainenkin ihminen kelpaa, joka muistaa rukoilla vain hätäännyksissä. Olisiko niin, että höpötettykin rukous kuullaan. Olisiko niin, että rukous on oikea, vaikka se lausuttaisiin vain toisten mieliksi.

Väinö Linna taisi tuntea suomalaisen mielenmaailman, kun hän valitsi sanat kuvatakseen, miten kaksi miestä hädän hetkellä tarraa toisiinsa.”…ei ollenkaan tajunnut rukoilevansa, mutta hätääntyneenä hän yritti tehdä pojan mieliksi ja höpötti.”

Kariluoto ei ehtinyt suunnitella eikä viimeistellä rukoustaan. Hän turvautui kaikkein tutuimpaan, kristittyjen ja suomalaisten oppimaan rukoukseen, siihen, joka oli opittu ulkoa ja jota oli joskus aiemminkin tapailtu.

Eikä Kariluoto pitkälle päässytkään: ”Isä meidän, joka olet taivaassa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi.” Vielä vähempään joutui kuoleva poika tyytymään: ”Isä… meidän…isä meidän.”

Molemmat miehet, sekä kuoleva että hätääntynyt, tajusivat vaistonvaraisesti, mistä apua on syvimmän järkytyksen hetkellä etsittävä. Kun oma elämä uhkaa hiipua ja kun omat neuvot loppuvat, silloin on etsittävä apua ihmistä suuremmasta.

* * *

Isä meidän -rukous ei ole helppo rukous. Jokainen, joka alkaa tapailla tätä rukousta, joutuu tunnustamaan, että kaikki ei ole ihmisen omassa hallinnassa. Isä meidän -rukous on vaativa rukous jokaiselle, sillä se suhteellistaa kaiken inhimillisen voiman ja vallan. Se joka tunnustaa, että on olemassa taivaallinen todellisuus, myöntää, että tämä näkyvä ja mitattava todellisuus ei ole ainoa todellisuus.

Isä meidän -rukoukseen kätkeytyy kritiikki itseriittoista inhimillistä vallankäyttöä vastaan. Tässä rukouksessa ei käännytä maallisten isien eikä miehisten auktoriteettien puoleen. Jokainen tavallinen isä kalpenee taivaallisen Isän rinnalla. Vain Jumalan nimi on pyhitetty.

Rukous on tie kohti nöyryyttä. Nöyryys on lähtökohta hyville ihmissuhteille, kohtuulliselle avioliitolle, aidolle yhteistyölle ja onnistuneelle politiikalle. Terveellinen muistutus erityisesti meille miehille juuri naisten äänioikeuden juhlavuonna.

Rukous ei merkitse eikä saa merkitä luopumista ihmisen omasta vastuusta. Kariluoto ja lähetti tunsivat ja tekivät velvollisuutensa, kumpikin loppuun asti. Taivaallisen Isän rukoileminen on ymmärretty väärin, jos se johtaa maallisen kutsumuksen laiminlyömiseen.

Hitlerin teloittama saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer on sanonut: ”Sellaiset kristityt ovat pelättäviä, jotka seisovat vain yhdellä jalalla maailmassa, sillä he seisovat myös vain yhdellä jalalla taivaassa.”

* * *

Syvimmiltään Isä meidän -rukous on lohduttava ja rohkaiseva rukous. Isä meidän -rukouksen alkusanat sisältävät neljä sanaa, neljä lupausta, jotka kaikki kertovat jotakin olennaista ja hyvää Jumalasta.

Ensimmäinen sana on Isä. Kun Jumalaa nimitetään Isäksi, silloin uskotaan siihen, että rukouksella on kuulija. Jumala ei ole nimetön aate, vaan hän on Luoja, jonka puoleen voi kääntyä ja jolta voi odottaa hyvää. Jos maallinen isä ja äiti rakastavat lastaan, eikö Jumala rakastaisi vielä enemmän? Jumalan olemus on se, että hän antaa ja lahjoittaa hyvää.

Toiseksi Jumala on meidän Jumalamme, Isä meidän, Jumala juuri minua ja sinua varten. Jumala ei ole välinpitämätön luomastaan maailmasta eikä hän ole unohtanut luomiaan ihmisiä. Ortodoksinen kirkko käyttää kaunista sanaa: Jumala on ”ihmisiärakastava” Jumala.

Kolmanneksi Jumala on. ”Isä meidän, joka olet…” Ihminen, joka rukoilee Jumalaa, on vakuuttunut siitä, että hänen rukouksellaan on todellinen kohde. Jumala ei ole ihmisen mielen kehitelmä, vaan kaiken olemisen perusta. Rukoilija ei kurota tyhjää, vaan tarttuu kohti kaikkein todellisinta ja kestävintä.

Neljänneksi Jumala on taivaallinen Isä. ”Isä meidän, joka olet taivaissa.” Taivas on toivon vertauskuva, tulevaisuuden olomuoto, parempi kuin tämä järkytysten ja neuvottomuuden maailma. Taivas on tila, jossa arvoitukset ratkeavat ja höpötykset lakkaavat. Taivaassa ei ole kyyneleitä, ei kärsimystä eikä kuolemaa.

* * *

Suomalaisen kansanvallan historia on ollut ankaraa, mutta tuloksellista toimintaa. On nähty vaivaa paremman isänmaan hyväksi, on ponnisteltu vapauden ja yhteisvastuun eteen. On luotettu kanssaihmisiin ja puhallettu yhteen hiileen. On haluttu puolustaa ihmisen arvoa kaikkialla maailmassa.

On siis tehty työtä ja välillä on vähän rukoiltukin, niukkaan suomalaiseen tyyliin. Kariluodon hengessä on muistettu, että järkytysten ja neuvottomuuden keskellä on turva, jonka varaan jokainen voi jättää itsensä, läheisensä, maansa ja koko ihmiskunnan.

Vanhan iltavirren sanoin on veisattu: ”Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni. Mun sieluni ja ruumiini sä Herra, ota suojaasi.”

* * *

Uskontunnustus

* * *

Tervehdys kirkon ovella:

Jumalanpalvelukseen kokoontunut kirkkokansa tervehtii teitä, Rouva Tasavallan Presidentti ja tohtori Arajärvi, alkuvirren sanoilla: ”Totuuden Henki, johda sinä meitä.” (VK 484:1)

2021-03-05T11:37:30+00:00toukokuu 23rd, 2007|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|