ISÄN RAKKAUS JA DIAKONIAN TEHTÄVÄ

ISÄN RAKKAUS JA DIAKONIAN TEHTÄVÄ

Saarna Diakoniatyöntekijöiden liiton 50-vuotisjuhlassa 9.6.2008, Mustasaari

Jeesus jatkoi: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.

”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.

”Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'”(Luuk. 15:11-32)

Rakkaat diakonian viran haltijat ja heidän ystävänsä

Haluan omasta ja Helsingin hiippakunnan puolesta onnitella Diakoniatyöntekijöiden liittoa sen täyttäessä 50 vuotta. Diakonissoille ja diakoneille, kaikille diakoniatyöntekijöille, on aina ollut ominaista, että työtä tehdään toisten hyväksi. Jotta tätä työtä jaksaisi tehdä, on tarpeen, että myös omasta ammattitaidosta ja -yhteydestä pidetään huolta. Ilman nyt juhlivaa Liittoa suomalainen diakonia ei olisi niin korkealla osaamisen tasolla kuin se nyt on.

Liitto pitää puolivuosisataisjuhlansa viikolla, joka tunnetaan tuhlaajapojan viikkona. Eilen on kirkoissamme ja nyt tässä juhlamessussa on luettu Luukkaan evankeliumiin sisältyvä vertaus kahdesta pojasta, joista nuoremman kohtalo on aina puhutellut kuulijoita ja lukijoita. Mikä tässä kertomuksessa puhuttelee?

* * *

Varsin usein tuhlaajapoikavertausta on luettu kuvauksena ihmisen hengellisestä heräämisestä, kääntymyksestä ja syntien anteeksiantamisesta. En usko, että tämä kuva on väärä, vaikka kertomuksen ytimessä onkin se, miten Jumala toimii elämänsä tuhlanneen ihmisen kanssa.

Yllättävää tuhlaajapoikavertauksessa on se, miten lähelle se tulee diakonian haasteita ja tehtäviä. Nuoremman veljen kohtalo on kuvaus ihmiselämän peruskriiseistä. Poika pyytää isältä perintöosuutta, isä suostuu ja jakaa omaisuutensa, tasapuolisesti molempien veljesten kesken. Nuorempi saa osansa, miettii ja suunnittelee pari päivää, kokoaa sitten kaikki varansa ja lähtee ”kauas vieraille maille”. Monen tekisi mieli lähteä samanlaisella rohkeudella.

Kohtalo kuitenkin vie eri suuntaan kuin nuorukainen on kaavaillut. Lyhytjänteinen kulutuskulttuuri saa yliotteen ja nopeasti nuori mies panee kaiken omaisuutensa menemään. Tässä vaiheessa on mahtanut iloa vielä riittää. Mutta sitten alkavat synkät vuodet.

* * *

Luukas tuntuu vertausta kertoessaan olevan nuoren miehen puolella. Vaikka nuorukainen saattoi itsekin olla vastuullinen kriisistään, Luukas ymmärtää, että olosuhteet tekivät oikeiden ratkaisujen noudattamisen ylivoimaiseksi. Ympäristö muuttui ankarammaksi. ”Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta.”

Näinhän monille Suomessakin kävi vajaa parikymmentä vuotta sitten. Kaikki omaisuus oli sijoitettu omaan yritykseen tai kotiin – ja sitten tuli ankara taloudellinen kriisi, jopa nälkä, kaikki meni, ja ihmiset joutuivat kärsimään puutetta, ilman omaa syytä.

Vertauksessa nuoren miehen kohtalo kapenee entisestään. Edessä ei ole vain puutetta, vaan myös kokonaisvaltaista syrjäytymistä. Tarjolla on vain pätkätöitä, alimman kastin tehtäviä sikopaimenena, tänään nuoret sanoisivat ”paskaduunia”, sanan varsinaisessa merkityksessä. Näyttää siltä, että palkkaakaan ei maksettu, ei edes ruokarahaa. ”Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.”

* * *

Miksi nuoren miehen tie, sen uljas alku ja nopea lasku, puhuttelevat meitä? Kertomuksen kuvaus on niin yleisinhimillinen, että siihen voi liittyä monellakin eri tavalla. Voimme samastua nuorukaisen uskaltavaan elämäntyyliin, voimme kokea solidaarisuutta hänen vaikeuksiensa kanssa, voimme surra hänen kohtaloaan, voimme tuntea sääliä syrjäytynyttä kohtaan.

Ehkä meille kaikille ei käy aina yhtä dramaattisesti, ainakaan ulkonaisella tavalla. Mutta luulenpa, että elämän haaksirikot, näkyvät tai piilevät, ovat meille itsellemme ja läheisillemme sillä tavalla tuttuja, että osaamme samastua tuhlaajapojan kohtaloon ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan.

Luukaskin on kirjoittanut vertauksen muistiin tavalla, josta näyttää puuttuvan kaikki moralisointi ja iva nuorta miestä kohtaan. Luukas vain kuvaa, moittimatta ja osoittelematta, ilman mitään jälkiviisautta. Tuhlaajapoika saa osakseen ymmärtämystä ja sääliä.

* * *

Suomen kielessä sana ”sääli” on usein ymmärretty aika kapeasti. Sääli on jotakin, jossa ylempi alentuu voivottelemaan alemmalla tasolla olevan ihmisen kohtaloa. Sääli on surkuttelua ja voivottelua ja usein siihen sisältyy ainakin kätketty tulkinta siitä, että säälin kohden on itse aiheuttanut oman kohtalonsa.

Teologian historiassa sääli on kuitenkin ollut sana, jolla on paljon kauniimpi ja myönteisempi sisältö. Silloin kun suomalainen puhuu säälistä, silloin jumaluusopissa on käytetty latinankielistä sanaa ”misericordia”. Tässä sanassa on kaksi osaa, ensin adjektiivi ”miser”, joka tarkoittaa onnetonta, surkeaa ja kurjaa, loppuosa on substantiivi ”cor”, joka merkitsee sydäntä. Misericordia on sydämen asenne onnetonta ihmistä kohtaan, sydämen rakkautta ja armahtavaisuutta sellaisia kohtaan, joiden elämä on ajautunut surkeaan ja kurjaan asemaan. Misericordia on aiemmin suomennettu juuri sääliksi, mutta usein myös sanoilla laupeus ja armahtavaisuus.

Jos siis tunnemme tuhlaajapojan rinnalla solidaarisuutta, surua ja sääliä, tunnemme myös laupeutta ja armahtavaisuutta. Laupeus ei moralisoi eikä moiti, mutta se ei myöskään selitä olemattomaksi sitä kärsimystä ja kehitystä, joka on johtanut onnettomuuksiin ja surkeisiin vaiheisiin.

* * *

Rakkaat diakoniatyöntekijät. Te joudutte kutsumuksessanne kohtaamaan monia tuhlaajapoikia ja tuhlaajatyttöjä. Saatatte tavata heitä peilinkin ääressä, mutta näette myös seurakuntalaisissanne monia sellaisia kasvoja ja silmiä, joiden takaa heijastuu paljon onnetonta, surullista, syrjään joutumisen kokemusta, kaiken menettämistä. Te kuljette onnettomien rinnalla, tunnette heidän kanssaan solidaarisuutta, surette yhdessä, osoitatte oikeaa sääliä, laupeutta ja armahtavaisuutta.

Näinhän diakonia onkin aina tehnyt. Diakoniatyöntekijöiden asenne on ollut ja on juuri misericordia, onnetonta ymmärtävä sydän. Tuhlaajia ja hätään joutuneita ei auteta ylhäältä päin, vaan rinnalla seisten, laajalla sydämellä ja ammattitaitoisella harkinnalla.

* * *

Diakonian lähtökohdat tulevat esille myös siinä, miten isä, siis Jumala, toimii elämänsä pilannutta ihmistä kohtaan. Jeesuksen vertauksen kärki on siinä, mitä Jeesus kertoo poikien isästä. Oikea otsikko koko vertaukselle olisikin ”Vertaus isän rakkaudesta”.

Isän rakkaus alkaa jo siitä sikolätistä, johon kaiken tuhlannut poika oli ajautunut. Surkeutensa keskellä poika ”menee itseensä” – miten kaunis ilmaus itsetutkistelusta. Hän joutuu kasvotusten olosuhteittensa ja oman minänsä kanssa. Itseensä menemisen tulos ei ole kuitenkaan se, mitä me luontaisesti odottaisimme. Poika ei päätä ryhdistäytyä eikä muuttaa elämäntapojaan.

Muutos alkaa siitä, että hän muistaa, muistaa, millaista isän luona oli. Jo ennen kuin poika myöntää menetelleensä väärin, hän muistaa isän hyvyyden. ”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ‘Minun isäni palkkalaisille on kaikilla yllin kyllin ruokaa…’”.

Isä ja hänen hyvyytensä on kuin magneetti, joka alkaa vetää puoleensa. Vasta sen jälkeen kun isän rakkaus on palannut pojan mieleen, hän lähtee takaisin kotiin. Vasta sen jälkeen kun isän hyvyys on alkanut vetää puoleensa, poika alkaa puhua omista vääristä ratkaisuistaan.

* * *

Isän rakkauden määrä ja laatu yllättävät kotiinpalaajaan, ylittävät kaikki hänen odotuksensa ja haaveensa. Isän asenteesta ja teoista käy ilmi, mitä oikea laupeus ja sääli on.

”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Nämä ovat Jeesuksen vertauksen ydinsanat. Vertaus isän rakkaudesta.

Kun me vielä olemme kaukana, Jumala ”näkee” meidät. Jo ennen kuin me näemme Jumalaa, Jumala näkee meidät. Kun me vielä pakoilemme Jumalan katsetta ja aristelemme häntä, Jumala jo huomaa meidät. Vaikka me juoksemme pois Jumalan luota, hän näkee meidät.

Kun Jumala näkee meidät, hän ”heltyy”, siis lauhtuu, leppyy, sulaa ja säälii. Jumalan asenne meihin on misericordia, hänellä on sydän, joka tuntee armahtavaisuutta niitä kohtaan, joiden elämä on onnetonta.

Kun me emme uskalla lähestyä Jumalaa, hän lähestyy meitä, eikä vain lähesty, vaan ”juoksee vastaan”. Tuntuu kuin Jumalalla olisi kiire rakkautensa kanssa. Miten usein me aikailemme Jumalan kanssa, emme malta etsiä häntä. Mutta Jumala juoksee ja tulee vastaan.

Jumalan rakkaudesta kertoo vielä sekin, mitä sitten tapahtuu, kun poika ja isä kohtaavat. Isä ”sulkee syliinsä” ja ”suutelee” poikaa. Jumala ei siis vain osoita armahtavaista asennetta meitä kohtaan, vaan hän ottaa omakseen ja yhteyteensä. Syli on omistavan ja lahjoittavan rakkauden vertauskuva, suudelma symboli kaikkein läheisimmästä rakkaudesta.

* * *

Isän asenne ja teot kotiin palaavan pojan kanssa ovat kuin diakoniatyöntekijän vastaanotolta. Ensi kohtaamista seuraavat kauniit ja konkreettiset teot. Luukas kirjoittaa:

”Isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.”

Jumala toimii niin, että alaston saa vaatteet, rumasta tehdään kaunis, ontuvalle annetaan kengät, nälkäiselle valmistetaan ateria. Suru kääntyy iloksi, masennus toivoksi.

* * *

Rakas Diakoniatyöntekijöiden liiton väki. Evankeliumin ydin ei ole siinä, mitä me ihmiset teemme tai mitä meidän kuuluisi tehdä. Kaiken keskus on siinä, mitä Jumala tekee ja vaikuttaa. Mutta se, mitä Jumala tekee meille, vaikuttaa myös siihen, mitä me teemme toisillemme. Kun usko ja rakkaus kulkevat käsi kädessä, silloin voi alkaa iloinen juhla.

2021-03-04T16:16:30+00:00kesäkuu 9th, 2008|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|