Piispan puhe Lauttasaaren kirkossa 1.7.2010
Internetistä löytyvän Körttisanakirjan mukaan pelastusvarmuus on ”tuntematon käsite herännäisyydessä”. Kaikenlaista uskonnollista varmuutta tulee varoa, on se sitten hedbergiläisyyttä, roseniolaisuutta tai grahamilaisuutta. Varmuuden ja turvallisuudentunteen sijasta on suostuttava odottamiseen, ikävöimiseen ja kilvoittelemiseen. Omaa autuutta sopii varovasti toivoa, mutta varmuutta siitä ei pidä tuntea eikä edes tavoitella.
***
Jaakko oli kuitenkin varma. Hänen teologiaansa, puheisiinsa ja toimintaansa, ehkäpä myös luonteeseen kuului päättäväisyyttä, lujuutta ja varmuutta, varmuutta niin maallisissa kuin hengellisissä asioissa.
Varmuutta oli maallisen regimentin asioissa. Itseensä piti luottaa, uhmakkuuteen asti, pelot piti piilottaa, suorana tuli seistä. Omaa osaamista ei pitänyt hetkeäkään epäillä eikä sitä tarvinnut aina edes kätkeä. Jaakko oli merkillinen yhdistelmä nöyryyttä ja uhoa, lähimmäiskeskeisyyttä ja itsetietoisuutta, rakkautta ja rohkeutta.
Jaakon varmuus ja itseluottamus ulottuivat monille elämän alueille. Pesäpallon heitto piti hallita, painissa piti selättää, hävittäjän G-voimat piti kestää, tiilet piti muurata, assistenttien asema piti korjata, lehtitalot piti pitää pystyssä, jumaluusoppi ja Tuomas Akvinolaisen teologia piti hallita, ihmisoikeudet piti toteuttaa. Piti sekä yrittää että osata.
***
Varmuus ei rajoittunut vain maallisiin ja sosiaalisiin asioihin, vaan sitä riitti myös hengellisiin ja jumalallisiin. Kärjistyksiin asti Jaakko oli lahjomattoman varma siitä, että pelastusta ei pidä edes murto-osalta rakentaa minkään inhimillisen varaan. Kaikki sellainen kristillisyys, joka turvaa johonkin ihmisen ominaisuuteen, pitää jyrkästi torjua ja arkailematta tuhota, suorilla puheilla, tarvittaessa kakkosnelosella ja kertalaakilla.
Hurskaimmassakaan ihmisessä ei ole mitään mielenliikkeitä, ei ominaisuuksia, ei affekteja eikä habitusta, jonka varaan autuus voisi perustua. Varmuutensa kaikenlaisen ihmislähtöisyyden vastustamisessa Jaakko ilmaisi armottomasti, ehdottomasti, suostumatta mihinkään kompromisseihin. Mikään ihmisen kyky, teko, tunne, tahto, halu, innokkuus, harkinta, ratkaisu tai osallistuminen ei voi olla edellytys iankaikkiselle autuudelle, ei voi.
Jaakon varmuus kaiken inhimillisen petollisuudesta pelastuksen asiassa ulottui niinkin pitkälle, että edes usko, rukous tai kilvoitus eivät kelpaa autuuden ehdoksi. Aito kristillinen usko ei ole uskonnollisuutta, jonka avulla ihminen voisi lähestyä Jumalaa. Jos usko ymmärretään ihmisen ominaisuudeksi, asenteeksi tai suhtautumistavaksi, se turmelee koko vanhurskauttamisen.
Kun Jaakko suomi ja ruoski uskonnonharjoituksen muotoja, hänen tarkoituksensa ei ollut loukata ihmisiä, vaan asettua heidän puolelleen, puolustaa ihmisen oikeutta autuuteen. Jaakon asenne ihmiseen oli paradoksaalinen. Intohimoisesti hän halusi puolustaa ihmisyksilön ääretöntä arvoa, mutta toisaalta hän rusensi kaikki ihmisen kuvitelmat tehdä jotakin autuutensa eteen.
Olisiko ollut 1980-lukua, kun Jaakko Lapualta käsin tuli katsomaan kavereita yliopistolle, ”suojatyöpaikkaan” kuten hän tuolloin sanoi. Mies uhkui ylpeyttä, sillä jompikumpi pojista oli päässyt ylioppilaaksi korkein arvosanoin. Jaakko oli pitänyt kotona puheen ja kertoa rehvasteli pojalle antamallaan opetuksella: ”Muista sitten, että sinä et ole yhtään mitään.”
***
Jaakon varmuus ei rajoittunut vain lain saarnaan, vaan se ulottui myös evankeliumin ytimeen. Ihmisessä on pelkkää epävarmuutta, mutta Jumalassa ja Kristuksessa kaikki on varmaa. Uskonvarmuus vie tuhoon, mutta varmuus Kristuksessa vie perille. Toimintaohje kirkolle on lyhyt: Kristuksen puolesta, uskoa vastaan.
Seurapuheissa ja kansanliikkeen keskellä Jaakko puhui sydämen äänellä ja ilman teologisia termejä. Mutta kaikkien sanojen takana oli laaja lukeneisuus ja syvä ymmärrys jumaluusopin tarkkoja havaintoja kohtaan. Vanhan kirkon pelagiolaisuutta, keskiajan vulgaarihurskautta ja nykyaikaisia menestysteologioita yhdistävä uskonnollinen varmuus, securitas, on harhaoppina hylättävä. Sen tilalle on asetettava Kristus-varmuus. Oikea uskon luottamus, certitudo, ei mietiskele itseään, vaan katsoo yksin Kristukseen, ihmisen oman minän ulkopuolelle. Pelastus tulee ihmisen ulkopuolelta, extra nos. Tässä Jaakko Elenius, Fredrik Gabriel Hedberg ja Karl Barth olivat yhtä ehdottomia.
Vaikka ihminen viimeisellä portilla tuntee, ettei mikään oma riitä, niin Kristus riittää. Missä tahansa Jaakko kuuli tämän evankeliumin, siis sen että Kristus riittää, hän oli valmis solmimaan hengen yhteyden, olivat sitten kyseessä helluntailaiset Taisto Törni tai Klaus Korhonen tai hedbergiläinen Simo Kiviranta. Muut oppiriidat voitiin panna syrjään, jos Kristus-varmuudesta oltiin yhtä mieltä.
Yksinkertaisilla sanoilla ”Kristus riittää” Jaakko lohdutti lukuisia sieluja, myös itseään. Harvoin Jaakko puhui itsestään, mutta juuri näitä sanoja hän muisteli. Ne ovat ”usein nykäisseet tielle, kun olen joutunut ojaan ja metsään vaatiessani itseltä ja muilta pyhyyttä, hurskautta, uskoa, katumusta, parannusta – mitä milloinkin. Yksinkertaisissa sanoissa Kristus riittää on valoa, vapautta, toivoa ja iloa. Ainakin sille, joka kompuroi pimeässä, häpeää itseään ja aristelee muita.”
Ihmisen osa on epävarmuus ja kärsimys. Jumala ei ota niitä pois, mutta tuo niiden keskelle vahvan varmuuden siitä, että Hän itse on aina ihmisen rinnalla. Tämän varmuuden vahvistaa ja lahjoittaa Jeesus Kristus, ristin mies. Kristuksesta Jaakko jaksoi muistuttaa: ”Hän ottaa pois maailman synnit; hän ottaa pois sinun syntisi. Hänellä on valta antaa ne anteeksi. Hän ottaa kantaakseen kaiken ihmisen kuorman. Eikä hän ainoastaan kanna niitä, vaan on itse mukana ihmisen pimeydessä, itse kärsivässä ihmisessä. Toisten kärsimyksien kantajana ja sovittajana hän antaa inhimilliselle kärsimykselle myös uuden suunnan: rakkauden, uhrautumisen, palvelemisen, toisten hyväksi elämisen korkean esimerkin.”
Heli Karhumäen mukaan Jaakolle irvailtiin, että hän näyttää siirtyneen pois vanhan luterilaisen pietismin subjektia korostavista näkemyksistä lähelle evankelista liikettä. Jaakko vastasi: ”Ei siinä ole mitään irvailemista, sillä he ovat nähneet oikein.”
Liikkeiden rajat eivät olleet Jaakolle tärkeitä. Olennaista ja yhdistävää on Kristus. ”Kristus on kaikki kaikessa. Hänestä pitää puhua ja Häneen jatkuvasti viitata: Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.”
Kaikenlaisen kirkollisen monitouhuisuuden ja uushoputuksen keskellä Jaakko toistamiseen muistutti siitä, että kaikki olennainen on ollut valmista jo 2000 vuotta. ”Jeesuksen ajatus oli, että kaikki on jo tehty. Kristinuskon ainutlaatuisuus on siinä, mitä Hän sanoi ja mitä Hän itse teki ja mikä tuon teon merkitys on ihmiskunnalle.” Kirkon ”ydintoiminnaksi jää lopulta hiljentyminen ja rukous, jatkuva vetäytyminen ytimen ääreen. Ja se vie äärettömän Kristus-keskeiseen elämään. Hän on kaikki kaikessa.”
Jaakko oli iankaikkisesta autuudestaan varma. Joskus kymmenisen vuotta sitten, sairauden osoittaessa ensi kertaa valtaansa, Jaakko sanoi, että kerran hän lähtee kuin evankelinen koko maailman autuuden saarnaaja, Kristuksen lunastustyön ansiosta kokonaan autuaana. Hänen kuolinilmoitukseensa voisi kirjoittaa vanhaan evankeliseen tapaan sanat ”lähti uskossa Lunastajaansa Jeesukseen Kristukseen”.
Tässä varmuudessa mekin voimme seurata Jaakkoa ja luottaa jälleennäkemisen armoon.