JÄRKI, TUNNE VAI JUMALA?

Piispan puheenvuoro Tampereen filosofiapäivillä 26.4.2002

Järki sanoi viime syksynä, että älä lähde Tampereelle, jää Helsinkiin. Filosofia on vaativa ala. Osanottajat maksavat 40 euroa ja odottavat saavansa kunnon tavaraa. Mutta sitten tulivat tunteet. Kaarina painosti ja itsekin muistin, miten hauskaa Tampere-talolla on aina ollut. Sitä paitsi apostoli Paavali on käskenyt saarnata sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla.

Otsikon sain määrätä itse. Teki mieli myyntitykin hengessä provosoida oman tontin suuntaan: ”Järki, tunne vai Jumala?” Mitä lähemmäksi tämä lauantai on tullut, sitä enemmän tuntuu, että otsikko on epäkohtelias sekä järjestäjiä että järkeä kohtaan. Tunteellekin käy huonosti. Pappi saapuu filosofiapäiville kuin vpk-lainen juhannuskokolle, sammuttamaan järjen hehkua ja tunteen paloa. Pilkkaako otsikko Jumalan nimissä parasta, mitä ihmisellä on?

Järjen ja tunteen ambivalenssi
Järki ja tunne ovat sekä teologin että jokaisen kunnon ihmisen kannalta ambivalentteja affekteja. Yhtäältä järkeä on arvostettava ja kunnioitettava, toisaalta joku tolkku on järjen käytössäkin oltava. Yhtäältä tunteesta on iloa moneen lähtöön, toisaalta joku raja tunteilussakin pitää olla.

Koko teologian historia on ollut painiskelua sen kanssa, millainen arvo inhimilliselle järjelle ja tunteelle tulee antaa. Kristinuskon peruskysymys on, miten ihminen ja Jumala, luonto ja armo, järki ja usko suhteutuvat toisiinsa. Jos kysyt saarnamieheltä, mitä hän sanoo järjen merkityksestä, voit päätellä, millaista uskonnollisuutta hän edustaa.

Varhaiskristillinen suhtautuminen järjen mahdollisuuksiin oli jo alun alkaen ambivalentti. Yhtäältä apostoli Paavali halusi julistaa ristiinnaulittua Kristusta, joka on hulluutta tälle maailmalle. Toisaalta hän Ateenan Areiopagilla lainasi kreikkalaisia filosofeja osoittaakseen, ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään ihmisestä.

Tertullianus
Ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät olivat hekin vuoroin myönteisiä, vuoroin torjuvia järjen mahdollisuuksiin. Negatiivisinta tulkintaa edusti kirkkoisä Tertullianus 200-luvulta. Platon on kaikkien harha-oppien isä. Ateenalla ja Jerusalemilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Usko ylösnousemukseen on varmalla pohjalla, koska se on järjen kannalta typerää (credibile est quia ineptum est). Kirkkohistoriansa hyvin lukeneet muistavat Tertullianuksen nimiin pannun iskulauseen credo quia absurdum, ”uskon koska se on mahdotonta”. Lause on tarkasti otettuna epähistoriallinen, mutta kuvaa hyvin kirkkoisän asennetta. Rigorismissaan Tertullianus ajautui kirkon ulkopuolelle ja lahkoutui.

Augustinus
Kirkkoisä Augustinus edusti vivahteikkaampaa tulkintaa. Jos filosofit ovat sanoneet jotakin järkevää, sitä ei ole pelättävä eikä torjuttava, vaan se on otettava omaan ja oikeaan käyttöön niin kuin hyvä työkalu pois taitamattoman työmiehen kädestä. Henkeä on koulutettava, jotta voitaisiin ajatella selkeästi ja puhua kauniisti (distincte et ornate dicere). Erityisesti Cicerolta Augustinus sanoi oppineensa paljon.

Yhtäältä filosofian tehtävä on auttaa ymmärtämään uskoa, toisaalta usko johtaa järkeä syvempään ymmärrykseen. Usko valaisee ja illuminoi maailman niin, että sen voi nähdä syvemmin, uusilla silmillä. Uskolla on omat silmänsä (fides habet oculos suos).

Augustinolaisessa hengessä voisin sanoa, että maallisilla silmillä näen Kaarina Suoniossa viehättävän naisen, mutta uskon silmillä näen hänessä myös Jumalan luoman ihmisen, Jumalan kuvan. Ja niin kunnioitus lisääntyy entisestään.

Jo Augustinuksesta alkaa keskiaikaista ajattelua jäsentänyt perusmotiivi: ”ajattele, jotta voisit uskoa, usko, jotta voisit ajatella” (intellige ut credas, crede ut intelligas). Kun Tertullianukselle usko oli absurditeetti, niin Augustinus sanoo: ”uskon, jotta ymmärtäisin” (credo, ut intelligam).

Skolastiikka
Keskiajan skolastiikka sai filosofisen käytevoimansa Aristoteleen teksteistä. Järjen ja uskon, luonnon ja armon välinen dialektiikka kehittyi metafyysisesti rakentuneeksi harmoniseksi systeemiksi. Tertullianuksen jyrkkyydestä ollaan jo kaukana. Järjellä ja ihmisluonnolla on oma positiivinen ja tietty itsenäinen roolinsa.

Rationaalisen ajattelun teologinen arvo näkyy Tuomaan klassisissa Jumala-todistuksissa. Järjen luonnollisen valon avulla ihminen kykenee ymmärtämään, että Jumala on kaiken olevan ensimmäinen syy, causa prima. Mutta vaikka luonnon ja Jumalan välillä vallitseekin olemisen vastaavuus, analogia entis, niiden välinen ero on suurempi kuin yhtäläisyys.

Päästäkseen Jumalan yhteyteen ihminen tarvitsee Jumalan yliluonnollisen ilmoituksen ja armon. Usko ei siis ole ristiriidassa järjen kanssa, vaan rakentaa sen varaan ja saa sen kukoistamaan. Armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää sen ja tekee sen täydelliseksi (gratia non tollit naturam, sed praesupponit et perficit).

Martti Luther
Martti Lutherin suhdetta edeltävään traditioon ei ole helppo määritellä. Yhtäältä Luther painoi järjen kanssa kaasua, toisaalta hän jarrutti ankarasti. Maallisen regimentin piirissä järjellä ja filosofialla on korkea arvo, mutta hengellisessä regimentissä järki ja inhimilliset sielunkyvyt johtavat vain tuhoon.

Luther ei ujostellut ylistää järjen ja harkinnan arvoa silloin, kun on kysymys politiikan, oikeuden käytön ja talouden hoidosta. Järki on maallisen elämän ”hallitsijatar” (domina), ”aurinko” (sol) ja jopa ”jotakin jumalallista” (divinum quiddam). Luther sanoo: ”Tätä majesteettia Jumala ei ole ottanut järjeltä pois edes Adamin lankeemuksen jälkeen, vaan pikemminkin vahvistanut sen.”

Yhteiskunnallisten lakien joukossa järki ei ole vain yksi normi muiden kriteerien rinnalla, vaan se on jopa ”ylin laki” (uberst recht) ja ”kaikkien lakien mestari” (meyster aller rechten). ”Järjen tulee hallita kirjoitettua lakia, sillä järjestähän lait pulppuavat kuin oikeuden lähteestä.”

Järjellä on oma autonominen asemansa ihmisten keskinäisissä sosiaalisissa suhteissa. Sen sijaan iankaikkisen autuuden asiassa järki on ”uskon vihollinen”. Järjen vika ei varsinaisesti ole huonossa logiikassa, vaan siinä, että se johtaa ihmisen luottamaan omien sielunkykyjensä jumalallisuuteen. Uskon sijasta järki ohjaa ihmisen turvautumaan omiin hyviin tekoihinsa, ”tekopyhyyteen”, sen sijaan että turvautuisi Jumalan armoon ja Kristukseen.

Immanuel Kant
Uusimman ajan teologianhistoriaa on sävyttänyt Immanuel Kantin rationalistinen filosofia. Kantin tarkoitus oli löytää maailmasta tilaa myös henkisille asioille. Todellisuuteen kuuluu muutakin kuin se, minkä insinööri ymmärtää. Luonnontieteiden tutkiman kausaalilain alaisen todellisuuden lisäksi on olemassa myös henkinen todellisuuden osa. Hengen alueella ei pelaa mekaaninen seuraussuhde, vaan persoonan vapaa tahto, eettisyys ja arvot. Uskonto kuuluu todellisuuden tälle alueelle.

Luonnon ja hengen välinen erottelu toi Kantille vähitellen protestanttisen kirkkoisän maineen, sillä se näytti antavan kristinuskolle pätevän puolustuksen luonnontieteen syytöksiä vastaan. Teoreettisen järjen kritiikillä Kant uskoi murskanneensa klassiset metafyysiset Jumala-todistukset. Päteviä voivat olla vain käytännöllisen järjen argumentit eli perustelut Jumala-uskolle.

Teologian kannalta katsottuna Kantin ongelma oli kuitenkin se, että kristinuskon ainoaksi filosofisesti päteväksi alueeksi tuli moraali. Sellaiset uskonasiat, jotka eivät ole moraalis-järjellisiä, kuten esimerkiksi Kristuksen ylösnousemus tai sakramentit, voidaan sallia kirkkouskovaisuuden ilmentyminä. Niiden varsinainen merkitys on kuitenkin selitettävä moraalisesti. Ylösnousemus voisi kuvata esimerkiksi uudelleen aloittamisen velvoitetta ja sakramentit seremoniallista rohkaisua kunniallisuuteen ja hyveisiin.

Arvokeskustelua vai syntien anteeksiantamusta?
Jokainen suomalainenkin voi vakuuttua Kantin etävaikutuksesta, kun seuraa kirkosta ja uskonnosta käytävää nykykeskustelua. Kirkon tietty myötätuuli ja lievästi kasvanut suosio perustuu ainakin osittain siihen, että sen toivotaan osallistuvan ns. arvokeskusteluun. Pappeja kutsutaan yhteiseen neuvottelupöytään, kun pohditaan oikean ja väärän moraalisia kysymyksiä. Ja ne ovatkin osa ihmisyyteen ja kristityn kilvoitteluun kuuluvaa pohdintaa.

Kirkon perimmäinen asia on kuitenkin kysymys Jumalasta ja hänen läsnäolostaan tässä maailmassa. Piispan ykköstehtävä ei ole opettaa moraalia, vaan todistaa Kristuksesta, maailman ainoasta toivosta ja antaa syntejä anteeksi. Kirkko ei ole ensi sijassa arvoyhteisö, vaan arvottomille tarkoitettu armoyhteisö.

Tunteiden komplementaarinen merkitys
Tunteiden suhteen teologiassa on vallinnut samanlainen ambivalenssi kuin järjen suhteen. Yhtäältä emootioille kuuluu oma paikkansa inhimillisessä elämässä, toisaalta kristinuskoa ei pidä kaventaa makeaksi tunneuskonnoksi.

Jo filosofisesti katsottuna aitoon inhimilliseen elämään kuuluu tietty mielenliikkeiden tasapaino. Ilkka Niiniluoto on puhunut ”kaksoisaspektiteoriasta”. Järkeä ja tunnetta ei saa asettaa toistensa vastakohdiksi. Pikemminkin ne edellyttävät komplementaarisesti toisiaan. Ihmisen tietoisuuden kaikkiin kokonaisvaltaisiin tiloihin liittyy sekä kognitiivisia että emotionaalisia puolia.

Vuosi pari sitten elokuvateattereissa pyörinyt todellisuuspohjainen filmi Kaunis mieli on koskettava esimerkki siitä, miten tunteet voivat tuoda elämään jotakin, mitä järki ei tajua. Elokuva kertoo skitsofreniaan sairastuneesta matemaatikosta John Nash. Harha-aistimukset veivät miehen tuhon partaalle, mutta vaimonsa tuella hän pystyi selviytymään ja jatkamaan työtään yliopistossa. Vuonna 1994 Nash sai Nobel-palkinnon ns. peliteorian kehittämisestä.

Elokuvassa on kohta, jossa vaimo opettaa Nashia erottamaan toden harhasta. ”Maybe it is not important, what you see here” (laittaa Johnin käden tämän otsalle). ”Maybe true is, what is here. And here” (laittaa käden Johnin sydämelle ja sitten omalle sydämelleen).

Tunteiden ylikorostuksen vaara
Modernin rationalismin vastapainoksi apua etsitään usein tunteiden alueelta. Vaikka tunteille kuuluu oma paikkansa ihmismielessä, koko elämä ei kuitenkaan ole redusoitavissa tunteisiin, ei elämä eikä kristinusko. Yltiörationalismista ei pidä mennä toiseen äärimmäisyyteen, emotivismiin. Ojasta ei pidä rynnätä allikkoon. Yksi affekti ei selitä koko ihmistä.

Joskus tuntuu, että nykyihmisen kiusaus on tunteiden ylikorostus. Erilaista informaatiota ja keskenään ristiriitaisia argumentteja on niin paljon, että kansalaisten on lähes mahdotonta olla perustellusti ja harkitusti jotakin mieltä.

Jo Sören Kierkegaard valitti 1800-luvun puolivälin Kööpenhaminassa samaa. Kukaan ei hänen mielestään uskaltanut olla mitään mieltä mistään tärkeästä, sillä kaikille asioille oli mediassa vasta- argumenttinsa, jotka oli otettava huomioon. Vain esteettisen elämäntason kysymyksistä, makuasioista, ihmiset rohkenivat sanoa jotakin. Lopusta päättivät gallupit eli taianomainen ”yleinen mielipide”. Mutta gallupin prosenttiluku ei ole mikään ”minä”.

Emmekö me tänään elä vielä paljon kaventuneemmassa maailmassa kuin Kierkegaardin ajan kööpenhaminalaiset? Televisio, radio, lehdet ja mainonta vetoavat juuri tunteisiin. Järki vaatisi niin pitkiä perusteluja, ettei ohjelma-aika ja palstatila riitä eikä mielenkiinto säily. Olemme pian aistein varustettuja tunnekimppuja, joilla ei vaikutelman, mielikuvan ja reaktion välillä ole enää rationaalista harkintaa. Persoonallisen elämän korvaa vaistonvarainen heiluminen.

Imelä tunneteologia uhkaa myös kristinuskoa. Vaikka kristillinen usko ei tyhjenekään filosofiaan, rationaalisella argumentoinnilla on uskolle olennainen merkitys. Teologien tulee pyrkiä oppineisuuteen, ei sen vuoksi, että intellektuaalisesti kykenisimme voittamaan ihmiset puolellemme, vaan sen vuoksi, että voisimme vastata uskomme perusteista.

Jeesus sanoi häntä kuulustelevalle Pilatukselle: ”Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.” Pilatus kiersi Jeesuksen kysymyksen, mutta tajusi silti Kristukseen sisältyvän totuusvaatimuksen, kun hän vastasi: ”Mitä on totuus?” (Joh. 18:37-38)

Sydän ja rakkaus vievät mennessään
Kristillistä uskoa on usein kutsuttu sydämen uskonnoksi. Jeesuksen mukaan suurin käsky on: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” (Matt. 22:37) Sydän ei kuitenkaan ole vain tunteiden paikka. Sydän on persoonan kokonaisvaltainen keskus. Sielukaan ei ole vain psyykkinen osa ihmistä, vaan ihmisen koko minän ydin.

Kun John Nashin rouva osoitti sydäntä, hän tuskin tarkoitti vain emootioita, vaan rakkauden kokonaisvaltaista voimaa. Vielä selvemmin rakkauden hallitsevaa luonnetta kuvaa Nashin kiitospuhe Nobel-juhlassa. Yleisön joukossa istuvalle vaimolleen hän sanoi: ”Elämäni merkittävin löytö, rakkauden salaperäinen yhtälö, on ainoa, missä on mitään järkeä. Olen täällä vain sinun vuoksesi. Sinä olet syy siihen, että olen täällä. Sinä olet kaiken selitys.”

Rakkaus on siis enemmän kuin järki ja tunne. Rakkautta ei löydetä rationaalisesti päättelemällä, mutta ei myöskään emootioita trimmaamalla. Itse asiassa rakkaus on – Nashin sanojen mukaan – ”salaperäinen yhtälö”, joka ei ole ihmisen omien, subjektiivisten affektien hallinnassa.

Elämässä on asioita, joita ei oteta, vaan jotka ottavat meidät. Elämässä on asioita, joita ei tuoteta, vaan jotka saadaan. Produktion ja lahjan välinen ero on tärkeä.

Individualismin ja subjektivismin huumassa kulkevan ihmisen voi olla vaikea kestää sitä, että minä ja me emme hallitse itseämme emmekä maailmaamme. Mutta viime kädessä on niin, että me kestämme vain sen varassa, mitä me olemme saaneet ja saamme.

Jumalan kanssa käy vielä väkevämmin niin kuin rakkauden kanssa. Jumalaa ei löydetä niin, että ensin etsitään filosofisesti korrekti antropologinen paikka, johon Jumala voitaisiin kutsua vieraaksi. Ei ole eroa siinä, haettaisiinko tällaista paikkaa järjestä vai tunteesta.

Jumalan kanssa päästään tekemisiin niin, että Hän tulee ihmisen luokse ja ottaa haltuunsa koko ihmisen kaikkine affekteineen. Ei ole kyse siitä, että ihminen etsisi sielunkyvyistään lokeron, johon Jumala parhaiten sopisi ja antaisi näin paikan Kaikkivaltiaalle. Jumala ottaa itse paikkansa, silloin kuin tahtoo ja siellä missä tahtoo. Jumala on kuin rakkaus, joka tulee ja ottaa paikkansa ja vie kaiken, mutta myös antaa kaiken.

Antonio Brave ja Tulenliekki
Haluan lopuksi lainata ajattelijaa, joka on meillä Suomessa yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Tarkoitan viime vuosisadalla elänyttä filosofia Antonio Bravea. Ainakin manselaisten pitäisi muistaa hänet. Antonio Brave oli Tampereella eläneen kansanedustajan ja rovastin Frans Kärjen ja lähetyssaarnaaja Esteri Kurvisen poika Toivo Kärki, alias Orvokki Itä.

Toivo Kärjen yksi filosofisesti terävimpiä julkaisuja ilmaisee osuvasti, että ihminen on reseptiivinen eli vastaanottava olio. Kärki kuvaa dramaattisesti, miten sinä saavut, tulet, otat, poltat, hurmaat ja huumaat. Minun osani on olla, luottaa, saada ja katsoa. Kun sinä otat minun sydämeni, silloin minä olen yksin sinun.

Ketä rovastinpoika Kärki ajatteli, sitä en tiedä. Voisin kuvitella ja soveltaa, että Rouvaa ja Jumalaa. – Eila Pienimäki, ole hyvä.

Tulenliekkinä saavuit kerran, hurmaten, huumaten. Tulit vierelleni, otit sydämeni, olin yksin sinun vain.
Tulenliekkiin mä luotin kerran, hurmaavaan, huumaavaan. Poltit sydäntäni, olit elämäni, lämmön sinulta mä sain.
En ymmärtänyt, että liekin hehku vaarallinen olla voi. En tiennyt, se jos onneen viekin, kaiken tuhkasi myös polttaa voi.
Tulenliekkiin mä katsoin kerran, loistavaan, hehkuvaan.
Olit ainoani, olit maailmani, olit mielessäni ain.