Helsingin seurakuntayhtymän 100-vuotisjuhlamessu Helsingin tuomiokirkossa 23.4.2006 klo 10
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.
Jeesus sanoi heille: ”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” (Luuk. 24: 38-41, 49)
Helsingin seurakuntayhtymän juhlamessussa sopinee kysyä, mitä kristillinen kirkko on kuuden vuosisadan aikana antanut Helsingin asukkaille?
Kolme etevää tutkijaa, Esko M. Laine, Marjo-Riitta Antikainen ja Anne Birgitta Yeung ovat kirjoittaneet valaisevan kirjan helsinkiläisen seurakuntaelämän vaiheista. Asiantuntijoiden teksti on hauskaa luettavaa, mutta paljastaa samalla koruttomasti, että seurakunta ja seurakunnat ovat olleet oman aikansa kuvastajia, ehkäpä myös vankeja.
Mitä kauemmaksi taaksepäin historiassa menemme, sitä helpompaa nykylukijan on havaita, miten likeisesti kirkko on mukautunut kulloisenkin kulttuurin elämänmuotoihin. On yhtä aikaa huvittavaa, mutta traagista lukea, miten tärkeä asia on ollut penkkijärjestys kirkkosalissa, miten innokkaasti lapsille on pyritty hankkimaan vanhempien asemaa arvokkaampia kummeja, miten hautausmaksujen kehittyminen on kuvannut vainajien sosiaalista arvostusta, miten paljon saarnatuolia on käytetty maallisena tiedotusvälineenä tai miten kerjäämistä on kontrolloitu ja miten köyhien fyysistä läsnäoloa on haluttu välttää.
Kiusaus hymyillä isien ja äitien asenteille on lähellä, kun lukee kuvauksia menneiden vuosisatojen seurakuntaelämästä. Mutta vielä vaarallisempi ja salakavalampi kiusaus on kuvitella, että viisaus ja ymmärrys lisääntyvät, kun lähestymme vuotta 2006.
* *
Kuluvan vuoden alussa on ilmestynyt toinenkin tärkeä kirja, joka pohtii sitä, miten historiaa on arvioitava. Sen on kirjoittanut Helsingin seurakuntaelämässä ja koko Suomen kirkossa paljon vaikuttanut maallikko, professori Seikko Eskola. Kirjassaan ”Historian kuolema ja kulttuurien taistelu” Eskola pohtii edistysajatusta maailmanhistoriassa, siis sitä, miten ihminen muuttuu aikojen kuluessa. Merkitseekö tieteellisen tiedon lisääntyminen samalla myös ihmisen kehittymistä moraalisesti ja henkisesti paremmaksi?
Eskolan vastaukset ovat vivahteikkaita ja oivaltavia. Yhtäältä hän näkee ihmiskunnan kehityksessä monia myönteisiä piirteitä. Esimerkiksi yhteisvastuuta tunnetaan nykyään enemmän kuin aiemmin. Toisaalta ongelmat kasvavat ratkaisuja nopeammin.
Historiantutkijan vastaansanomattomilla esimerkeillä Eskola osoittaa, että ”on oltava varovainen ajan muotiajatusten edessä ja pidättyväinen innostumaan siitä, mistä media on innoissaan. Arvostelukyvyn perusteisiin kuuluu epäluulo oman ajankohdan selviöitä kohtaan, niin vaikea kuin niistä onkin irrottautua.”
* *
Missä ovat kirkon kiusaukset tänään? Missä asioissa me nyt innostumme liian helposti?
Olisiko varsinkin meidän hyvinvoivien länsimaisten kristittyjen ongelma siinä, että me niin helposti unohdamme sen, mistä kaikki sai alkunsa. Helsingin seurakuntaelämä ei alkanut vuonna 1906, kun yksi seurakunta jaettiin kuudeksi eikä se alkanut vuonna 1550, kun kaupunki perustettiin.
Meidän juuremme ovat vielä paljon kauempana, ja meidän uskomme on lähtöisin aivan muusta kuin oman aikamme seuraamisesta, sen peilaamisesta ja siihen mukautumisesta.
Kun Kiinan presidentti Hu Jintao viime torstaina tuli vierailulle Yhdysvaltoihin, hän ojensi amerikkalaiselle isännälleen George W. Bushille tuliaislahjaksi yli 2000 vuotta vanhan kirjan, kiinalaisen sotastrategin, mestari Sun Tzun kirjoittaman klassisen oppikirjan Sodankäynnin taito. Kohteliaasti, mutta viisaan vihjailevasti kiinalainen vierailija halusi muistuttaa sotaa käyvän suurvallan johtajalle, että voidaksesi ymmärtää nykyhetkeä sinun tulee tuntea historia ja tietää, mitä ennen on ajateltu.
Ehkä meidän myös täällä Pohjolassa tulisi muistaa: joka ei tunne lähtökohtiaan eikä menneisyyttään, kuvittelee helposti itse keksineensä kaiken ja tarjoilee keveästi ratkaisuja, joiden taustoja ei tunne. Ellemme tunne juuriamme, meistä voi tiedostamattamme ja vastoin omia halujamme tulla tuulenhaistelijoita tai ainakin tuuliajolla olevia. Joka menee naimisiin tämän päivän kanssa, on huomenna leski.
Tietoisuus omista juurista ei merkitse välinpitämättömyyttä nykyhetkestä. Haikailu vanhojen hyvien aikojen perään on väärää historiaan pakenemista. Pikemminkin oman menneisyyden aito tunteminen johtaa ja sen tulisi johtaa läsnäoloon tässä ajassa ja juuri niiden ihmisten kanssa, jotka nyt elävät kanssamme. Mitä paremmin muistamme sen, mistä tulemme, sitä selvemmin tiedämme, missä nyt olemme ja mihin olemme menossa.
* *
Rakkaat helsinkiläiset. Kaikki se, mitä edellä on sanottu, on yleistä inhimillistä yritystä ymmärtää ihmisen ikiaikaista arvoitusta, menneisyyden ja nykyhetken suhdetta. Mitä tällä historianfilosofisella pohdiskelulla on tekemistä kirkkosalissa, jumalanpalveluksessa ja pyhässä messussa?
Ehkä ainakin se, että me kristityt elämme samanlaisten historian lainalaisuuksien alla kuin kaikki muut. Meidän vain on kohdistettava historian kriittiset kysymykset itseemme ja kysyttävä, missä ovat meidän aikamme kiusaukset juuri nyt.
Aiemmilla seurakuntalaisten ja pappien sukupolvilla oli ainakin kaksi kiusausta, ensiksi kiusaus keskittyä moraalia ja etiikkaa koskeviin ongelmiin ja toiseksi houkutus jakaa ihmisiä eri kerroksiin heidän sosiaalisen asemansa perusteella. Ettei vain olisi niin, että meidän kiusauksemme tänään ovat juuri nämä samat. Vaikka ongelmien ilmiasut ja esimerkit voivat olla toisenlaisia, peruskiusaukset ovat pysyneet samoina.
Samastuuko kirkko väärällä tavalla omaan aikaansa, jos se moraaliopetuksessaan seuraa kulloinkin hyväksyttyjä hetkellisiä asenteita ja kiinnittää päähuomionsa moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin? Olemmeko oman aikamme vankeja, jos meidän moraaliopetuksemme vain toistaa kaikuna sen, mitä ympäröivä yhteiskunta kulloinkin pitää oikeana ja vääränä? Onko kirkko ymmärtänyt oman tehtävänsä väärin, jos se suostuu arvioimaan ihmisiä oman aikansa vaihtuvien sosiaalisten arvostusten mukaan?
* *
Kiusausten kanssa kamppailemista tärkeämpää on kuitenkin kysyä, mitä myönteistä Helsingin seurakunnat tänään voivat kaupunkinsa asukkaille antaa.
Tämän päivän evankeliumissa on lyhyt Jeesuksen kaupunkilaishenkinen ohje omille opetuslapsilleen. ”Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”
Mestarinsa ylösnousemuksen jälkeen oppilaat olivat ”kauhuissaan” ja ”epäilysten” vallassa. Heidän Opettajansa ja Vapahtajansa oli ristiinnaulittu, eivätkä oppilaat vielä ymmärtäneet hataria uutisia ylösnousemuksesta.
Opetuslasten mieli kuitenkin kääntyy, kun Kristus näyttää kätensä ja jalkansa ja sanoo: ”minä tässä olen, ei kukaan muu”. Kauhu ja epäily vaihtuvat iloksi ja ihmettelyksi.
Olisiko niin, että seurakuntien kaikkea toimintaa ja kirkon koko elämää pitäisi sävyttää tämä sama Kristuksen sana: ”minä tässä olen, ei kukaan muu”. Vaihtuvien moraalimieltymysten ja muuttuvien sosiaalisten rakenteiden keskellä Kristus on muuttumaton. Tänäänkin hän näyttää meille ristiinnaulitsemisen haavat, jakaa meille ruumiinsa ja verensä sakramentin. Tänäänkin me kohtaamme hänet, joka sanoo: ”minä tässä olen, ei kukaan muu”. Kristus on meidän ja koko maailman Spes Unica, Ainoa Toivo.
Ja sitten vielä se Jeesuksen kaupunkilaisneuvo. Kun opetuslapset ovat jo lähtökuopissa, innokkaita viemään ilosanomaa ympäristöönsä, Jeesus pidättelee ja toppuuttelee heitä: ”Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Älkää siis lähtekö Jerusalemista ennen kuin saatte voiman ylhäältä. Älkää ryhtykö mihinkään, ellei teillä ole Jumalan antamaa siunausta, ellei teillä ole Pyhää Henkeä. Sanoisiko hän meille tänään: ”Älkää hääräilkö täällä Helsingissä ennen kuin saatte voiman korkeudesta.”
Jeesuksen kehotus pysyä paikallaan ei ole vain varoitus, vaan se on myös lupaus. Kun opetuslapset saavat ”voiman korkeudesta”, silloin he voivat lähteä, silloin he voivat mennä, silloin he voivat kohdata koko maailman. Kun mekin yli kaiken turvaamme Jumalaan, silloin meillä on varaa mennä lähelle lähimmäistä ja olla hänen rinnallaan.
* *
Helsingin seurakuntaelämä on siis saanut alkunsa Jerusalemista, siitä, että opetuslapset saivat ”voiman korkeudesta”. Jos meillä on tämä sama voima, silloin meillä on myös voimaa varoa oman aikamme penkkijärjestyskiistoja, silloin meillä on rohkeutta olla kaikkien niiden kanssa, jotka elämässään tavalla tai toisella ovat köyhiä, silloin meillä on mahdollisuus kohdata jokainen tämän päivän helsinkiläinen ja välittää hänelle ilouutinen ylösnousseesta Kristuksesta.
Voisivatko Jeesuksen sanat ”korkeuden voimasta” olla myös tämän päivän seurakuntaelämän tärkein visio, näky?
Sillä eikö ole niin, että ”voima korkeudesta” eli Pyhä Henki on hän, joka viime kädessä ”kutsuu meitä evankeliumin välityksellä, valaisee meitä lahjoillaan, pyhittää ja säilyttää meidät oikeassa uskossa”.
Luther jatkaa Vähän Katekismuksensa selitystä siitä, mitä kaikkea hyvää Pyhä Henki meille tekee: ”Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.”