Miksi innostuin Wolfgang Schäublen puheesta? Kirjoitus Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asiain tiedotuslehdessä, Reseptio 2/2010

Istun Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen avajaisjumalanpalveluksessa Stuttgartin Stiftskirchessä. Katselen sivusta, kun eturiviin ohjataan mies rullatuolissa. En heti tunnista häntä, mutta vierustoveri kertoo, että kyseessä on liittotasavallan finanssiministeri Wolfgang Schäuble. Hän joutui 20 vuotta sitten ampumavälikohtauksen uhriksi ja halvaantui. Schäuble oli ministeri jo 1990-luvulla ja hänestä kaavailtiin Helmut Kohlin seuraajaa; nyt hän istuu Angela Merkelin hallituksessa.

Württembergistä kotoisin oleva Schäuble toi yleiskokoukselle maallisen vallan tervehdyksen. Tunnin verran kestäneen messun jälkeen hän rullasi itsensä alttarin viereen ja puhui pöydän takaa yli puoli tuntia – englanniksi. Saksalaista perusteellisuutta? Ehkäpä, mutta kyllä kelpasi kuunnellakin. Luin jälkikäteen Schäublen puheen useampaan kertaan, myös saksankielisen version. Minulle puhe oli Stuttgartin parasta antia.

Hyvä yleiskokous

Yleiskokous oli muutenkin hyvä. Maailmanliiton presidentti Mark Hanson ja keynote speaker, Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams puhuivat uskon ydinasioista, kuten hengellisille johtajille sopiikin. Hansonin mielestä kirkot ja ekumenia saavat voimansa evankeliumin ja Kristuksen ”transformatiivisesta”, siis ihmistä ja maailmaa uudistavasta vaikutuksesta. Williams oli samoilla linjoilla; Jumala ja anteeksiantamus luovat yhteyden, sillä ne eivät jätä ketään kylmäksi.

Kaksi hahmoltaan samankaltaista kirkonjohtajaa, nuorekkaita, vaaleapartaisia ja rentoja. Kumpikin etsi avainta uskon ytimestä, Jumalasta ja Kristuksesta. Päivänkohtaiset kiistakysymykset pantiin sivuun ja keskityttiin olennaiseen. Tuntui kuin kumpikin olisi muistanut vuorisaarnan kehotuksen etsiä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan – kyllä kaikki muukin sitten järjestyy. Näin johdetaan laumaa.

Mutta että myös finanssiministeri puhui Jumalasta, se oli kova juttu – ehkä liiankin kova, sillä Schäublen puhe olisi ansainnut Stuttgartissa paljon enemmän huomiota. Nyt esimerkiksi mediaa, myös kirkollista ja ehkä eniten juuri sitä, kiinnostivat enemmän kirkkopoliittiset jännitteet ja ristiriidat. Pressitilaisuuksissa tivattiin kannanottoja seksiasioihin, vaikka ne eivät olleet asialistalla eikä niistä juuri muutenkaan kokouksessa puhuttu.

Maallinen poliitikko sen sijaan meni suoraan asiaan, Isä meidän –rukouksen pyyntöön ”Anna meille jokapäiväinen leipämme”, kokouksen yleisaiheeseen. Ilman ekumeenisille ohjelmille usein ominaista ylätyylistä sosiaalipaatosta Schäuble piti jalat maassa, mutta osasi silti puhua omille tunnoille ja sydämille.

Kuuliaisuudesta osallistumiseen

Isäntämaan edustajana Schäuble palautti aluksi mieleen Lutherin suuren merkityksen Saksan uskonnolliselle ja kulttuuriselle elämälle, mutta muistutti myös, että saman perinnön vaikutuksesta luterilaiset kristityt ovat usein olleet mieluummin kuuliaisia alamaisia kuin aktiivisia kansalaisia. Demokratiakin alkoi ensin maissa, jotka olivat kalvinismin värittämiä. Saksa ja luterilaiset ovat joutuneet vasta vähitellen ja kipeän historian kautta oppimaan, että kaikki kansalaiset ovat vastuussa politiikasta.

Tänään valtio ja kirkko eivät ole entiseen tapaan toisiinsa sidottuja, vaan toisistaan riippumattomia, kuten kuuluukin. ”Muuten seurauksena olisi huonoa uskontoa ja huonoa politiikkaa.” Toisaalta kirkkoa ja valtiota ei voida täysin erottaakaan, sillä uskonto on yksi tärkeimmistä voimista, jotka määräävät yksilöiden ja yhteisöjen elämää. Myös maallistuneessa politiikassa tämä tosiasia on tunnistettava. Schäublen mielestä modernin demokratian tärkeimpiä haasteita on, että poliittisessa päätöksenteossa otetaan huomioon uskosta nousevat näkemykset. Niiden ilmaisemisessa kirkoilla on merkittävä rooli.

Ulkonaisesti matalalla profiililla, mutta silti painokkaasti Schäuble muistutti juuri kirkollista kuulijakuntaansa siitä, että pluralistisessa yhteiskunnissa jokainen näkemys on vain yksi muiden joukossa, miten tärkeältä se meistä itsestämme tuntuukin. Kaikki eivät ole kanssamme samaa mieltä; yhteiskunnallisessa keskustelussa on oltava tilaa kaikille. Poliitikkojen tehtävä on kuunnella, kunnioittaa ja ottaa vakavasti erilaiset äänet, mutta yksilöiden ja ryhmien tulee myös ymmärtää, että politiikan tulokset eivät aina ole niihin kohdistettujen odotusten mukaisia.

Kohteliaasti, mutta selkeästi Schäuble antoi kriittistä palautetta evankelisille kristityille, jotka mielellään korostavat oman uskonsa poliittisia seuraamuksia. ”Tämä on oikein ja hyödyllistä, jos se motivoi aktiiviseen ja sitoutuneeseen poliittiseen osallistumiseen. Ohimennen haluaisin kuitenkin muistuttaa, että toisenlaisiakin kannanottoja tulee kunnioittaa ja pitää myös niitä ilmauksina vakavasta halusta etsiä yhteistä hyvää. Varsin usein yhdestä ja samasta uskonnollisesta näkemyksestä voidaan päätyä useampiin poliittisiin valintoihin.”

Ehkä juuri näissä kommenteissa oli tarpeellisia terveisiä kirkoille ja ekumeenisille järjestöille, jotka usein pyrkivät tehtailemaan yksityiskohtaisia sosiaalieettisiä ja poliittisia ohjelmia. Pyrkimys kristillisen politiikan tekemiseen ei ole ominaista vain herätyskristillisille tahoille. Saman kiusauksen kanssa kamppailevat myös ekumeeniset organisaatiot, kun omaan profeetalliseen kutsumukseensa vedoten opastavat maallisia hallituksia oikean kristillisen politiikan teossa.

Schäublen viesti on moderni muunnelma klassisesta luterilaisesta regimenttiopista. Valtiolla ja kirkoilla on kummallakin oma roolinsa. Kumpikin toteuttaa omalla toimialueellaan Jumalan tahtoa. Rooleja ei saa sekottaa, muuten seurauksena on ”huonoa uskontoa ja huonoa politiikkaa”. Mutta ei rooleja pidä kokonaan erottaakaan. Kristityillä ja kirkoilla on oma sanottavansa siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Uskosta ei kuitenkaan suoraan voi lukea oikean politiikan ohjeita. Myös kristityt voivat olla käytännön politiikasta eri mieltä – ja maailmassa on muitakin katsomuksia.

Jumala ohjaa vastuuseen ja asettaa rajan

Schäublen puheen pääkysymys oli: mitkä ovat ne voimavarat ja lähteet, joilla uskonnollinen usko voi vaikuttaa demokraattiseen politiikkaan? Vastaus on avain koko puheelle: ”Minun mielestäni yksi tärkeimmistä tekijöistä on usko Jumalaan.”

Ministerin perustelu ei nouse ihmisen persoonallisesta hurskaudesta, vaan Jumalan todellisuudesta, ihmistä suuremmasta realiteetista. Rohkenisin väittää, että Schäublen puheen voima on sen Jumala-keskeisyydessä. Jumala on suurempi kuin ihminen, suurempi kuin ihmisen usko. Olisiko liikaa arveltu, että tässä Schäuble poikkeaa monista saksalaisista, antropologisesti orientoituneista teologioista. Jumala on se todellisuus, joka antaa merkityksen elämälle, uskolle, etiikalle ja myös politiikalle.

Schäublen mukaan Jumala-uskoon on sisään rakennettuna vaatimus, että meidän ihmisten tulee tiedostaa vastuumme siitä, mitä teemme. ”Poliitikkona joudun tekemään ratkaisuja, jotka koskevat monia ihmisiä ja joiden kaikkia seurauksia en etukäteen voi tarkkaan tietää. Tällöin on tärkeää, että voi luottaa vahvaan perustaan ja rakentaa ratkaisut sen varaan. Usko Jumalaan tarkoittaa, että on olemassa viimeinen auktoriteetti, jonka edessä me ihmiset olemme vastuussa kaikesta, mitä teemme, lopulta koko elämästämme. On olemassa jotakin, joka on suurempi kuin me itse. Onnistumme tai epäonnistumme – kaikki tulee perustella tämän perimmäisen auktoriteetin edessä.”

Jumala-uskolla on politiikalle tärkeitä seuraamuksia. ”Me emme saa tehdä kaikkea, mitä teoriassa voisimme tehdä. Me tarvitsemme rajoja. Tarvitsemme tietoisuutta säännöistä, normeista ja arvoista, joita meidän on kunnioitettava, koska me emme ole itse niitä keksineet emmekä säätäneet.” Vastuu Jumalan edessä on myös edellytys niille perusoikeuksille, jotka rajoittavat valtion auktoriteettia.

Kristinuskossa uskoa Jumalaan ei voida milloinkaan irrottaa lähimmäisen kunnioittamisesta. Käsky rakastaa Jumalaa ja käsky rakastaa lähimmäistä edellyttävät toisiaan. Tämä hengellinen perusnäkemys on uudella ajalla vaikuttanut ihmisoikeusajattelun syntyyn. Ihmisarvo on loukkaamaton ja siitä seuraa, että ”on asioita, joita emme milloinkaan saa tehdä tai sietää riippumatta siitä, miten kiehtovia poliittisia etuja niistä olisikaan.”

Finanssiministerin suusta oli pysäyttävää kuulla: ”Usko Jumalaan kehottaa meitä hyväksymään rajat omalle toiminnallemme. Se muistuttaa meitä siitä, että meidän yläpuolellamme on aina joku, miten kuuluisia tai merkittäviä me itse olemmekin.”

Ne rajat, joita usko ja tietoisuus Jumalasta asettavat, tulee ulottaa koskemaan koko maailmaa, kaikkien ihmisten elämää ja hyvinvointia. Yksi alue, jossa tämä on erityisen välttämätöntä juuri tänään, on talouden ja markkinoiden alue. Schäuble palauttaa mieliin viime vuosien talouskriisin, joka jälleen kerran on osoittanut, mitä ihmisen rajoittamaton himo rikkauteen ja valtaan saa aikaan.

Kristillinen usko muistuttaa siitä, että ihminen on sisäisesti ristiriitainen olento. Mitä me haluamme ja hamuamme, ei välttämättä ole sitä, mikä on hyvää kaikille – ei edes meille itsellemme. Tätä ei tänään aina muisteta.

”Se mitä meillä on, ei tunnu milloinkaan riittävän. Hyvätuloiset ihmiset ovat sitä mieltä, että he tarvitsisivat vielä enemmän tuloja. Onko olemassa mitään rajaa?” Schäublen kritiikki on terävää, jopa pisteliästä: ”Me kaikki olemme viime aikoina nähneet, että tosiasiassa mitään ’luonnollista rajaa’ ei ole. Ei ole mitään pistettä, jossa jokainen yksinkertaisesti vain sanoisi: ’Nyt minulla on tarpeeksi.’”

Jokapäiväinen leipä ja kansainvälinen talous

Rajoittamattoman hamuamisen seuraukset ovat raskaita. Toiset tulevat yhä rikkaammiksi, toisilta taas puuttuvat elämän perusedellytykset. Toive yhä suuremmasta rikkaudesta on johtanut massiiviseen taloudelliseen eriarvoisuuteen, sekä globaalisti että yksittäisten maiden sisällä. Myös vakavat ekologiset seuraukset ovat ilmeisiä ja raskaimman taakan kantavat usein ne, jotka vähiten jaksavat sitä kantaa.

Tässä tilanteessa Isä meidän –rukouksen pyyntö jokapäiväisestä leivästä muistuttaa inhimillisistä perustarpeista. ”Kaikki me tarvitsemme jotakin syödäksemme. Emme voi elää, ellemme saa syödä.” Kyse ei ole vain fyysisestä ongelmasta. Ravinnon puute loukkaa ihmisarvoa; se riistää ihmiseltä hänen ihmisyytensä. Sen vuoksi kansainväliset ponnistelut nälän ja aliravitsemuksen lieventämiseksi ovat niin tärkeitä. ”Emme milloinkaan voi hyväksyä sellaista maailmaa, jossa nälkä on jatkuvasti todellisuutta monille ihmisille.”

Schäuble on lukenut Lutherin katekimusselityksen. Pyyntö jokapäiväisestä leivästä muistuttaa laajemminkin inhimillisistä perustarpeista: ruuasta, vedestä, asunnosta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta. Hyvinvoivien maiden ihmisille tämä on vain vähän, mutta monilta muilta ne puuttuvat.

”Me emme voi olla mitä me olemme, nimittäin ihmisiä, jos nämä perustarpeet eivät tule tyydytetyiksi. Kun me hyväksymme tämän totuuden ja kun me lausumme Isä meidän –rukouksen pyynnön, me samalla myönnämme, että toiminta sellaisen maailman hyväksi, jossa kaikille ihmisille turvataan inhimilliset perustarpeet, ei ole pelkkää poliittista opportunismia. Tätä moraalista vaatimusta emme saa turhentaa, jos haluamme kunnioittaa ihmisarvoa yhteiselämämme perustana.”

Schäuble ei olisi finanssiministeri, ellei hän myös kysyisi, mitä tämä kaikki merkitsee tämänhetkiselle kansainväliselle talousjärjestykselle. Kyse ei nimittäin ole vain yksittäisten ihmisten persoonallisesta rikkauden himosta, vaan siitä, että on monimutkaisia talous- ja finanssijärjestelmiä, jotka mahdollistavat tuollaisen käyttäytymisen. ”Meidän on uudistettava näitä järjestelmiä. Demokraattisesti valituilla hallituksilla tulee olla mahdollisuus – juuri ihmisten vuoksi – toimia niin, että talouselämä ei kokonaan irtaudu eettisestä ja poliittisesta vastuusta.”

Pyrkimykset uudistaa talousjärjestelmiä eivät ole helppoja toteuttaa. Globalisoitunut talous on tosiasia, haluamme sitä tai emme. Sillä on vaaransa ja haittansa, se jatkaa ja kärjistää sekä epäoikeudenmukaisuutta että köyhyyttä, mutta se myös antaa kaikkialla maailmassa lukuisille ihmisille työtä. Kukaan ei voi toivoa maailmantalouden romahtamista – uusin kriisi on jälleen osoittanut, että köyhät kärsivät siitä eniten.

Schäublen mielestä on vaikutettava siihen, että globaali talous toimisi paremmin. ”Se voi toimia paremmin vain, jos se ylipäänsä toimii. Jos halutaan toimia inhimillisen elämän perusedellytysten hyväksi, ei ole olemassa vaihtoehtoja nykyisille kansainvälisille järjestöille, valuuttarahastolle, maailmanpankille, Euroopan unionille ja Yhdistyneille kansakunnille. Tämä voi merkitä, että ratkaisut voivat joskus olla liiaksikin kompromissin tuntuisia, mutta tällainen pienten askeleiden politiikka on yksinkertaisesti vain välttämätöntä.”

Mitä me todella tarvitsemme?

Jumalalle osoitettu pyyntö jokapäiväisestä leivästä ei kuitenkaan puhu vain elämän perustarpeista. Se muistuttaa meitä myös siitä, ettei se mitä me tarvitsemme ole itse asiassa kovinkaan paljon. Maailman rikkaimmissa osissa on tullut tavaksi puhua lähes rajattoman monista ”tarpeista”. Isä meidän –rukouksessa pyydämme Jumalaa antamaan sen, mitä todella tarvitsemme.

Talousjärjestelmämme ovat Schäublen mielestä kahdella tavalla puutteellisia. Yhtäältä ne estävät liian monia saamasta sitä, mitä he tarvitsevat, toisaalta ne ruokkivat asennetta tavoitella rajatonta rikkautta ja hyvinvointia. Samalla kun toimimme nälän poistamiseksi maailmassa, meidän on omissa läntisissä maissamme suostuttava rajoittamaan talouden jatkuvaa kasvua. Kun kasvulukumme jäävät jälkeen esimerkiksi Kiinan, Intian tai Brasilian luvuista, se ei Schäublen mielestä merkitse, että me länsimaissa olisimme epäonnistuneet. Pikemminkin on kyse siitä, että meillä on jo hyvä elintaso suurimmalle osalle ihmisiä. Olemme saavuttaneet tietyn taloudellisen kyllyysasteen. Toisaalta Schäuble muistuttaa, että kaikkia ihmisiä ei omissakaan maissamme kohdella oikeudenmukaisesti.

Isä meidän –rukous kutsuu siis muistamaan kasvun ja hyvinvoinnin kasvattamisen rajat. Tämä on jotakin, mitä meidän ei ole helppo omaksua, sillä me ihmiset haluamme mieluummin ylittää rajoja. Silti tarvitsemme niitä. On olemassa jotakin, joka on liian vähän, mutta on myös olemassa jotakin, joka on liian paljon.

Ihminen ei ole kaikkivaltias

Schäuble lisää Isä meidän –rukouksen tulkintaan vielä yhden olennaisen piirteen. ”Kun pyydämme Jumalalta jokapäiväistä leipää, me tunnustamme, että myös tänään olemme perustavasti riippuvaisia Jumalasta. Ne asiat, joiden varassa elämämme syvimmältään on, eivät ole meidän itsemme aikaan saamia. Hän antaa meille jokapäiväisen leipämme. Tämän olemme taipuvaiset unohtamaan.”

Schäuble ei kiellä ihmisen suuria ja monia saavutuksia, mutta kysyy, ovatko ne synnyttäneet kuvitelman, että elämä ja maailma olisivat täydellisesti meidän hallinnassamme. Vaikka moderni tekniikka on tehnyt monien ihmisten elämän paremmaksi, olemme myös tulleet haavoittuvammiksi. Paljosta ihminen voi olla ylpeä, mutta emme saisi langeta kuvittelemaan, että olisimme kaikkivaltaisia.

”Maailma ei ole täysin meidän hallinnassamme eikä se tule koskaan olemaankaan. Kaikista saavutuksista ja innovaatioista huolimatta meidän on kunnioitettava sitä tosiasiaa, että elämämme tärkeimmät ja perustavimmat asiat me voimme vain vastaanottaa.” Schäuble sanoo olevansa syvästi vakuuttunut, että jokapäiväisen leivän pyytämisen takana oleva perustotuus säilyy muuttumattomana, nimittäin se, että ”on olemassa Jumala, jolta me näitä lahjoja pyydämme”.

”Tämä perustotuus sanoo jotakin tärkeää meistä ihmisistä ja sitä meidän kaikkien, poliitikkojen ja kansalaisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen on syytä miettiä. Keitä tahansa me olemmekin, miten menestyneitä me olemmekin, me olemme rajallisia. Tämä meidän on myönnettävä – oman etumme ja koko maailman edun vuoksi.”

Vastuu Jumalalle yhdistää uskontoja                  

Vaikka Schäuble piti puheensa sekä poliitikkona että evankelisena kristittynä, hän uskoo kuitenkin, että Isä meidän –rukouksen viestillä on merkitystä myös sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on monia erilaisia uskonnollisia vakaumuksia, myös ihmisiä ilman uskonnollista uskoa. Juuri pluralistisessa maailmassa on tärkeää löytää yhteinen pohja, jolta yhdessä voidaan ponnistella ihmiskunnan polttavimpien ongelmien ratkaisemiseksi. Poliitikko, joka liittyy vain yhteen uskonnolliseen suuntaukseen tai käyttää vain tiettyä uskonnollista kieltä, on vaarassa sulkea toisia pois.

Schäublen puheen yksi merkittävä viesti on hänen luottamuksessaan, että Jumala-usko voi lähentää kirkkoja ja uskontoja toisiinsa. Tietoisuus siitä, että kaikki ihmiset ovat vastuussa Jumalalle, yhdistää hänen mielestään monia uskontoja ja katsomuksia. ”Olen jopa vakuuttunut siitä, että tämä tietoisuus voidaan välittää myös monille ateisteille, sillä hekin vetoavat vastaavalla tavalla omaantuntoon tai moraalilakiin. Viimeisen 60 vuoden historia on osoittanut, että syvät humaanit ajatukset kaikille ihmisille kuuluvasta arvosta ja oikeuksista ovat rakentaneet siltoja eri uskontojen ja perinteiden välille.”

Schäublen mielestä on perusteltuja syitä toivoa, että myös pluralistisessa maailmassa voidaan saavuttaa yksimielisyys, joka ylittää uskonnolliset ja kulttuuriset erot. Edistys on kuitenkin mahdollista vain, jos yksittäiset uskovat ja uskonnolliset yhteisöt osallistuvat julkiseen keskusteluun. Demokratia elää kansalaisten osallistumisesta.

Miksi puhe sytytti?

Mikä Schäublen puheessa innosti? Viesti oli realistisen, mutta optimistisen poliitikon puhetta. Se vetosi ainakin minuun uskottavalla ja pysäyttävällä tavalla ilman, että toivoa tulevaisuuden suhteen menetettiin. Sanat olivat menestyneen mutta myös elämän varjopuolia nähneen miehen puhetta. Riveiltä ja rivien välistä heijastui kyky itsekritiikkiin; poliitikon kiusaukseen kertoa omista saavutuksista ei langettu. Jotta voitaisiin kulkea kohti suurempaa ihmisyyttä ja parempaa tulevaisuutta, tarvitaan pienten askelien todellisuudentajuista politiikkaa.

Vahvan pohjavireen puheelle antoi luottamus Jumala-uskon merkitykseen. Ilman mitään ihmispainotteista, saati persoonallista hurskastelua Schäuble puhui siitä, että Jumala asettaa rajat ja ohjaa vastuuseen. Jumalaa ei kuitenkaan valjastettu vain etiikan motivaattoriksi, vaan hänen todellisuutensa antaa mielen koko elämälle. Jumala on kaikkivaltias, ei ihminen. Ihminen ei ole oman elämänsä luoja eikä aikaansaaja. Jumalan edessä ihminen on vain saaja. ”Elämämme tärkeimmät ja perustavimmat asiat me voimme vain vastaanottaa.”

Kun Stuttgartin yleiskokous muuten puhui enimmäkseen siitä, mitä kaikkea jokapäiväinen leipä tänään merkitsee ja miten se oikeudenmukaisesti jaetaan, Schäuble muistutti, että pyyntö on osoitettu juuri Jumalalle. Isä meidän –rukous ei ole ensisijaisesti ohjelma, vaan se on rukous.  Kokouksen alussa Schäuble esitti (ennakoivasti ja aiheellisesti?) epäilyn, että me ihmiset olemme taipuvaisia unohtamaan sen, että ”ne asiat, joiden varassa elämämme syvimmältään on, eivät ole meidän aikaan saamia”.

Puheen saksankielisessä versiossa on yksi sana, joka on kursivoitu: ”Hän antaa meille jokapäiväisen leipämme.”