Saarna Tapanilan kirkon 50-vuotisjuhlamessussa

”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” (Luuk. 6:35-36)

Merkkipäivänä on tapana muistella mennyttä ja kiittää menneestä. Mitä muistoja sinulla on Tapanilan kirkosta ja kirkolta? Onko sinulla aihetta olla tälle kirkolle kiitollinen?

Elämän nopea kulku hätkähdyttää, kun huomaan, että minulla on muistoja tästä kirkosta jo yli viidenkymmenen vuoden takaa. Muutamia kertoja olin mukana silloisen Malmin kirkkoherran, isäni Lauri Huovisen kanssa, kun hän osallistui Tapanilan kirkon rakennustoimikunnan kokouksiin. Oli jännittävää kulkea työmaalla lautojen ja telineiden keskellä. Sellaiset hahmot kuin kiinteistöneuvos Huugo Vasara ja rakennusmestari Felix Heikkilä jäivät huumorintajuisina miehinä pikkupojan mieleen. Rakennustyön aikana kotimme ruokapöydän ääressä keskusteltiin Tapanilan kirkon kellotornin korkeudesta ja siitä, sopiiko risti tornin ja kirkon julkisivun koristeeksi. Erikoinen purjemainen saarnatuoli, samanlainen kuin Meilahden kirkossa, jäi myös muistiin.

Mieleeni on jäänyt myös kirkon vihkiäisjuhla, vieraana ollut presidentti Kekkonen ja vihkimisen toimittanut piispa Gulin. Myöhemmiltä vuosilta muistan kirkkosalissa pidetyn kirkonkokouksen, jossa valittiin piirineuvosto. Seurakuntanuoriaikoina Tapanilan kirkon voimistelusali oli monien näyttelyiden ja näytelmien pitopaikka. Talo kuhisi nuoria ja lapsia. Miten monet lapset ovatkaan saaneet elämäänsä eväitä ja siunausta tämän kirkon tiloista.

Sitten palaa mieleen aika teologian opiskelijana ja seurakunnan nuorisotyön avustajana. Esikuvia olivat monet Tapanilan papit, Samuli Toiviosta alkaen. Kerran tästä saarnatuolista saarnasi Yrjö Mäntylä, Puistolan pappi. Kesken jumalanpalvelusta ihmiset kääntyivät katsomaan viereistä rataa kolkuttavaa junaa, joka kuljetti muun muassa autoja. Mäntylä keskeytti saarnansa, odotti hetken ja kysyi sitten: ”meniköhän siellä minunkin Volgani, näkikö kukaan?”

* * *

Kun palaan muistoihini, huomaan, että monet niistä ovat aika maallisia, tavallisia arkisia sattumuksia, kohtaamisia ihmisten kanssa. Taaksepäin katsoessa on oikeastaan aika yllättävää, miten monet muistot ovat muistoja ihmisistä, kasvoista, persoonista, heidän sanoistaan, tavoistaan ja ilmeistään.

Ehkäpä juuri tähän liittyykin yksi elämän suuri kiitollisuuden aihe. Mitä ihmiset ovat antaneet meille? Elämän peruspiirre on yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuus toisten ihmisten kanssa. Eikä tämä ole vain maallinen asia, vaan myös osa kristillisen kirkon hengellistä olemusta. Kirkko on yhteisö, Jumalaan uskovien ihmisten yhteisö. Elämän opettelemisen kannalta voi olla aika tärkeä asia, jos muistaa niitä ihmisiä, joiden seurassa kirkkopolku on tullut tutuksi. Jumala on antanut meille toisia ihmisiä ja kristittyjä.

Mutta onko Jumala antanut myös jotakin muuta?

* * *

Täällä kirkossa on tänään mukana äitipuoleni, Eira Huovinen, joka 25-vuotiaana nuorena naisena rohkeni mennä avioon silloisen kirkkoherran kanssa ja ottaa rakkaalle vastuulleen myös leskimiehen kolme villiä poikaa. Kun kysyin Eiralta, mitä hän muistaa Tapanilan kirkon vihkimisestä, hän ensin hämmästeli sitä, miten vähän pappien saarnoista on yleensä jäänyt mieleen. Tämän kirkon vihkimisjumalanpalveluksen saarnan perusaiheen hän kuitenkin muisti.

Arvo Hatakka, tuolloin vähän päälle kolmikymppinen Tapanilan piiripappi oli saarnassaan sanonut lauseen, joka jäi kuulijan mieleen: ”Jumalan käsi ei ole lyhyt auttamaan.”

Jälkikäteen täytyy vain arvailla, olisiko Hatakan saarnan tekstinä ollut profeetta Jesajan kirjan sana: ”Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan, vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne.” (Jes. 59:1-2)

Kuinka pitkä Jumalan käsi on?

* * *

Jesajan kirjan ohella vanha raamatunkäännös puhuu myös toisen kerran Jumalan käden pituudesta. Kun Israelin kansa oli erämaassa pakomatkalla, se näki nälkää ja muisteli Egyptin lihapatoja. Ihmiset tunsivat, että Jumala on lupauksistaan huolimatta hylännyt kansansa ja he valittivat osaansa. Silloin Jumala kysyy Moosekselta: ”Onko Herran käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko sinulle minun sanani vai eikö.”

Jumalan käsi on vertauskuva Jumalan lupauksille. Mekin ymmärrämme tämän kuvan. Kädellä ihminen auttaa toista, kädellä tuetaan, kädellä tervehditään, kädellä annetaan, kädellä siunataan. Nykyinen raamatunkäännös ei tässä kohdassa enää puhu kädestä. Jumalan kysymys Moosekselle kuuluu näin: ”Onko Herralle mikään mahdotonta? Nyt saat nähdä, toteutuuko minun sanani.” (4. Moos. 11:23)

Kun Arvo Hatakka on saarnassaan sanonut, ettei Jumalan käsi ole lyhyt auttamaan, hän on varmaan puhunut Jumalan lupausten pitävyydestä ja varmuudesta. Jumala ei siis vain lupaa auttaa, vaan hän myös toteuttaa lupauksensa.

* * *

Mutta ovatko Jumalan lupaukset varmoja? Toteutuvatko ne?

Tapanilan ja monien muiden helsinkiläisten kirkkojen rakennushankkeissa nokkamiehenä toiminut Huugo Vasara oli iloinen ja hauska mies, aikamoinen leukailijakin. Muistan, miten hän kerran pahoitteli jonkun rakennusvaiheen viivästymistä ja yritti puolustaa urakoitsijaa. Kun isäni oli tiukkana ja sanoi, että lupaukset pitää pitää, niin Vasara tokaisi rentoon tyyliinsä: ”Jaa, mutta etkös Lauri vielä tiedä, että on eri asia luvata ja eri asia pitää lupaukset.”

Pitääkö Jumala lupaukset? Onko hänen kätensä riittävän pitkä auttamaan? Moni ihminen voi elämänsä ankarina hetkinä kokea päinvastoin, että Jumalan käsi on jäänyt liian lyhyeksi. Jumalan käsi on kyllä auttanut muita ihmisiä, mutta se ei ole yltänyt minuun asti. Toiset ovat saaneet olla terveitä, mutta sairaus on iskenyt minuun. Toinen on säästynyt murheilta, mutta minä saan kantaa kohtuuttomia taakkoja.

Jesajan sana ei suinkaan ole mikään helppo sana eikä se ole vain lohduttava sana. ”Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan, vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne.”

Kummallinen lupaus. Ensin Jumala lupaa auttavan kätensä. ”Herran käsi ei ole liian lyhyt auttamaan.” Mutta hetken kuluttua tulee kuitenkin kylmä suihku: ”teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne.”

Jesaja siis ensin lupaa Jumalan avun ja armon, mutta sitten sanoo, että sen saaminen riippuu meidän teoistamme. Pahat joutuvat eroon Jumalasta. Onko niin, että vain hyvät saavat kokea Jumalan auttavan käden voiman? Jos apu ja armo annetaan vain niille, jotka elävät oikein ja kunnollisesti, mihin silloin enää Jumalan auttavaa kättä tarvitaan?

* * *

Tämän pyhäpäivän evankeliumissa on merkillinen kohta, joka puhuu samasta asiasta, josta Arvo Hatakka 50 vuotta sitten. Evankeliumi ei puhu Jumalan kädestä, mutta kertoo Jumalan lupauksista. Jeesus sanoo näin:

”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.”

Jesaja puhui Jumalan kädestä ja sen pituudesta, evankeliumi puhuu Korkeimman lapsille annettavasta palkasta. Kumpikin raamatunkohta siis kertoo siitä, että Jumala on hyvä, hän antaa, hän lahjoittaa, hän siunaa.

Mutta Jeesuksen sanaan sisältyy jotakin sellaista, mistä Jesaja ei puhunut. Kun Jesaja varoitti ihmisiä siitä, että heidän pahat tekonsa voivat erottaa heidät Jumalasta, niin Jeesus sanoo jotakin aivan muuta, nimittäin sen, että Jumala ”on hyvä kiittämättömille ja pahoille”.

”Hyvä kiittämättömille ja pahoille.”

Evankeliumi kääntää ihmisten tavalliset arvot täysin nurin. Ei meidän arkimaailmassamme yleensä tule kysymykseen, että kiittämättömille ja pahoille ollaan hyviä. Paha saa palkkansa. Kiittämättömyyttä halveksitaan.

Jeesus kertoo Jumalan hyvyydestä tavalla, joka hätkähdyttää ja saattaa tuntua jopa sietämättömältä. Miten on mahdollista, että pahoille ollaan hyviä? Joku voi arvella, että tällainen hyvyys vie kaiken pohjan pois ihmisten moraalilta. Miksi kukaan enää viitsisi tehdä hyvää, jos Jumala on hyvä pahoille ja kiittämättömille?

Mutta entäpä, jos en kysyisikään sitä, mitä Jumala tekee niille muille ihmisille, jotka minun mielestäni ovat pahoja ja kiittämättömiä. Entä jos eteeni tulee se vielä vakavampi kysymys, mitä Jumala tekee minulle, kun olen ollut kiittämätön ja paha? Onko minulla silloin toivoa Jumalan käden avusta?

Jumala on siitä merkillinen, että hän toimii toisin kuin ihmisten moraali edellyttäisi. Jumala antaa anteeksi niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet. Jumala ojentaa kätensä niiden puoleen, jotka ovat ajaneet elämässään karille. Jumala armahtaa niitä, joita muut eivät ole armahtaneet. Jumalan armoa ei saada siten, että ensin tullaan hyviksi.

Jumalan armo on pelkkää lahjaa, puhdasta hyvyyttä, edellytyksetöntä rakkautta.

Koska Jumalan armo ei aseta mitään edellytyksiä, siitä ei myöskään tarvitse olla epävarma. Jos Jumalan käden apu jäisi riippuvaiseksi siitä, miten minä olen elänyt, silloin joutuisin olemaan epävarma. Mutta koska Jumala on hyvä juuri kiittämättömille ja pahoille, minun ei tarvitse epäillä.

Jumalan käsi ei ole liian lyhyt auttamaan. Ole siis turvallisella mielellä.

* * *

Niille, jotka ovat saaneet kokea Jumalan auttavan käden voiman ja Jumalan armon, Jeesus antaa tehtävän: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.”

Jeesus antaa tehtävän jäljitellä ja matkia Jumalaa. Jos ja kun olemme tulleet osallisiksi Jumalan hyvyydestä, meidän tulee tehdä lähimmäisille niin kuin Jumala on tehnyt meille. Tehtävä on sama kuin Isä meidän -rukouksessa: ”Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”