Eero Huovisen nekrologi kardinaali Karl Lehmannista Helsingin Sanomissa 14.3.2018.

Mainzin piispa, kardinaali Karl Lehmann kuoli sunnuntaiaamuna 11.3.2018 kotonaan 81-vuotiaana. Lehmann oli Saksan katolilaisten henkinen suunnannäyttäjä vuosikymmenten ajan.

Jo 1960-luvun alussa Lehmann toimi Saksan tunnetuimman teologin Karl Rahnerin avustajana Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Sen ekumeeninen ja avara henki ohjasi Lehmannin koko uraa. ”Konsiilin tuli ei ole vieläkään sammunut.”

Lehmann väitteli Roomassa vuonna 1962 Martin Heideggerin filosofiasta ja myöhemmin hänestä tuli myös teologian tohtori. Vain 32-vuotiaana hänet nimitettiin Mainzin yliopistoon professoriksi, mistä hän 1971 siirtyi dogmatiikan ja ekumeenisen teologian professoriksi Freiburgiin. Lehmann oli syvällinen ja monipuolinen ajattelija.

Vuonna 1983 Lehmann vihittiin Mainzin piispaksi. Nuorimpana kollegioon tullut jäi eläkkeelle 33 vuoden jälkeen, piispojen vanhimpana. Lehmannin vahvaa asemaa kuvaa, että hän toimi yli 20 vuotta katolisen piispainkokouksen puheenjohtajana. Johtamistyyli oli kärsivällinen, mutta myös päättäväinen. Hyvin valmistellut asiat sujuivat nuijankopautuksella, vaikeille varattiin reilusti aikaa.

Lehmann karttoi turhanpäiväistä paatosta ja mahtipontisuutta. Selkeytensä ja avoimuutensa ansiosta hän oli median suosikkihaastateltava. Pakolaisia kardinaali puolusti ja populismia hän vierasti. Helmut Kohl ja Angela Merkel arvostivat hänen neuvojaan.

Vatikaaniin päin Lehmann oli lojaali, mutta piti myös päänsä. Kun Rooma vaati Saksan katolilaisia luopumaan aborttineuvonnasta, Lehmann puolusti tukea tarvitsevia naisia. Avioeron kokeneita ja uuden liiton solmineita kirkon jäseniä ei pidä sulkea pois ehtoolliselta. Naisia tulee voida vihkiä diakoneiksi eikä pappien selibaatista pidä tehdä kynnyskysymystä. Maallikkojen ja pappien yhteistyö on välttämätöntä.

Lehmann vierasti halpoja kompromisseja ja köykäisiä argumentteja. Tärkeää on kuunnella ihmisiä ja olla uskollinen Jumalalle. On seurattava ajan virtauksia, ymmärrettävä elämän haurautta. Kirkon ydinasiaa kardinaali ei milloinkaan jättänyt sivuun: ”On aika ajatella Jumalaa.” Dialogiin hän oli aina valmis. Ekumenia oli hänelle sydänasia.

Lehmannilla oli hyvät yhteydet Suomeen. Tuomo Mannermaan assistenttitoveri hän oli jo 1960-luvun alussa. Helsingin katolinen piispa Teemu Sippo oli Lehmannin oppilas. Kun Teemusta tuli piispa, Lehmann vihki hänet virkaan Turun tuomiokirkossa. Kotimaassaan hän kertoi Suomen hyvistä ekumeenisista suhteista. Omiin tutkimuksiini sain Lehmannilta korvaamattomia neuvoja.

Ihmisten kohtaamisissa Lehmann oli mutkaton. Nimimuisti oli pettämätön, asenne vaikeissakin kriiseissä optimistinen. Kardinaalin seurassa oli hauskaa, nauru kuului ja tempasi mukaan. Mieli tekee tavata vielä taivaassakin.