Hiippakunnallinen lähetyssymposium 9.4.2002
”Käsitteet selviksi” – lähetys asenteena ja työalana
Tampereen lähetyskongressissa yksi Ilon asemista kertoi omista ajatuksistaan vaikuttavin iskuhuudoin ja julistein: ”Käsitteet selviksi, käsitteet selviksi, …”
En vetoa Tampereella kuultoihin huutoihin enkä myöskään kuvittele itse tekeväni käsitteitä millään lopullisella tavalla selviksi. Yritän ottaa vain yhden teologisen askeleen ja pohtia, mitä lähetys merkitsee tänään.
Pohdintojeni taustalla on keskustelu kokonaisvaltaisesta lähetysnäkemyksestä, mission holistisesta ymmärtämisestä. Lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta puhuttaessa tarkoituksena on vahvistaa lähetystyön itseymmärrystä ja asemaa kirkossa. Taustalla on varmasti myös huoli lähetyksen tavoitteellisuuden heikkenemisestä ja voimavarojen niukkenemisesta.
Lähetyksen kokonaisvaltaisuuden korostaminen vetoaa ihmiseen. Ole täydesti ja kokonaan sitä, mitä olet. Älä jää paikallesi, vaan lähde liikkeelle. Olemisen sijasta tarvitaan toimintaa, staattisuuden sijasta dynaamisuutta.
Kokonaisvaltainen lähetysnäkemys voi kuitenkin tarkoittaa monia eri asioita. Juuri näiden erilaisten näkökulmien selkiyttämistä olen yrittänyt miettiä.
Ensinnäkin lähetyksen – inhimillinen – subjekti ei voi olla vain yksittäinen lähetysharrastuksesta kiinnostunut kristitty. Lähetys on jokaisen Jumalaan uskovan tehtävä. Ja itse asiassa vielä enemmän: lähetyksen tulla olla koko kristillisen yhteisön tehtävä, siis kirkon tehtävä. Lähetys on koko kirkon asia.
Kehitys yksittäisten kristittyjen vastuusta koko kirkon vastuuseen näkyy hyvin viimeisen sadan vuoden missiologisessa ja ekumeenisessa keskustelussa. Otan esimerkin Luterilaisen maailmanliiton piirissä käydystä keskustelusta. 1800-luvun lopussa perustettu LML:n edeltäjä oli nimeltään Allgemeine Evangelisch-Lutherische Konferenz, luonteeltaan luterilaisten kristittyjen vapaa konferenssi. Vuonna 1923 perustettu Lutheran World Convention otti jo askeleen vapaasta yhdistyksestä konventin tai konfederaation suuntaan. Vuonna 1947 perustettu LML oli jo ”free association of Lutheran churches”. Helsingin yleiskokouksen alla 1960-luvulla keskusteltiin siitä, onko LML:lla jonkinlainen kirkollisen yhteisön luonne. Parhaillaan keskustellaan siitä, pitäisikö LML:n nimi muuttaa ”kirkkojen kommunioksi” (communion of churches).
Kehitys on selvä: vastuu sekä ekumeniasta että lähetyksestä on siirtynyt yksittäisiltä kristityiltä kirkoille.
Toiseksi kokonaisvaltainen lähetys voi tarkoittaa sitä, että sen kohteena tulee olla koko ihminen. Ei riitä, että lähetys koskettaa vain ihmisten hengellistä minää, sen on tavoitettava koko ihminen, hänen fyysinen, henkinen ja hengellinen minänsä. Lähetyksen tulee palvella koko ihmistä. Juuri tästä korostuksesta on noussut tarve selvittää lähetyksen ja kansainvälisen diakonian, lähetysjärjestöjen ja Kirkon ulkomaanavun välistä suhdetta.
Kumpikin kokonaisvaltaisuuden korostus on oikeutettu. Kristus antoi lähetystehtävän koko apostolijoukolle. Kaikille lausuttiin vetoomus: ”Menkää kaikkeen maailmaan…” Lähetys on koko kirkon vastuulla. Ja samalla tavalla Herramme halusi ottaa koko ihmisen huomioon; hän paransi ruumiin sairauksista ja antoi syntejä anteeksi. Ihminen on kokonaisuus, jolla on ruumis, sielu ja henki.
Silti kokonaisvaltaisuuden luonnetta pitää mielestäni vielä miettiä. Muutama alhaalta päin nouseva käytännöllinen ja simppeli kysymys.
Mitä vastaa kokonaisvaltaisen lähetysnäkemyksen haasteeseen Martta, joka pysyy Betanian kodin seinien sisäpuolella? Tai miten holistisen mission kutsusta selviää Myllypuron ruokajonon avustaja, joka pyrkii tekemään parhaansa, jotta selviäisi lähimpien nälkää näkevien auttamisesta? Tuleeko diakonien, lastenohjaajien, perheneuvojien, kanslistien ja kanttorien olla huonolla omallatunnolla mission suhteen, jos he eivät ”mene kaikkeen maailmaan” eivätkä kanna erityisvastuuta ulkolähetyksen alalla? Tarkoittaako kokonaisvaltainen lähetysnäkemys sitä, että jokaisen kristityn tulee olla aktiivinen lähetystyön toimija, tukija ja puolustaja? Ovatko kaikki kristityt lähetystyöntekijöitä?
Kristuksen lähetyskäskyn yksi olennainen piirre oli velvoitus mennä juutalaisen kansan rajojen ulkopuolelle. ”Menkää kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat…” Partikulaarisesta uskonnollisesta osakulttuurista oli astuttava globaaliin vastuuseen. Pienen valitun kansan piiristä oli lähdettävä universaaliin maailmanvalloitustyöhön. Tässä mielessä lähetys on aina ”menemistä”, myös fyysisesti ja maantieteellisesti.
Lähetys on luonteensa mukaisesti ”ulkolähetystä”; ”sisälähetys” tuntuu sanalta, joka näyttäisi sisältävän sisäisen ristiriidan. Miten mennä ”kaikkeen maailmaan”, jos samalla pysytään ”sisällä”?
Kansojen, rotujen, kielten ja kulttuurien rajat ylittävä lähetystehtävä kuuluu koko kirkolle. Yhdessä olemme vastuussa siitä, että meillä säilyy tietoisuus ja asenne omat lähipiirimme rajat ylittävästä tehtävästä. Jumalan armoa ei ole annettu vain yhdelle valitulle kansalle, vaan kaikille kansoille. Tässä mielessä lähetys on ekumeenista, koko maan piirin kattavaa, ja katolista, kaikkialle ulottuvaa.
Jos kirkosta katoaa tämä yhteisöllinen vastuu kaikkialle menemisestä, silloin kirkko menettää uskollisuutensa Kristuksen käskylle.
Mutta samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että kaikki eivät voi ”mennä” eivätkä kaikki voi ”lähteä”. Vaikka koko Kristuksen ruumis kantaa vastuuta lähetyksen universaalista tehtävästä, sen jäsenillä on kuitenkin erilaisia tehtäviä. On sellaisiakin kristittyjä, joilla voi olla lähetyksen mieli ja asenne, mutta jotka eivät käytännössä mene kansojen ja kulttuurien rajojen yli.
Apostoli Paavalin kuva Kristus-ruumiin erilaisista jäsenistä voi avata meille näkökulman myös lähetyksen kokonaisvaltaisuuteen (1. Kor. 12:12-21, 26-30).
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.
Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: ”Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: ”Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” —
Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.
Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta?
Yritän siis ajatella jännitteisesti: yhtäältä lähetys on koko kirkon tehtävä, mutta toisaalta kaikki kirkon jäsenet eivät tee lähetystyötä. Yhtäältä olemme yhdessä vastuussa siitä, että meillä säilyy vastuu Kristuksen maailmanvalloitustehtävästä, toisaalta kaikki kirkon jäsenet eivät lähde kaikkeen maailmaan, vaan kantavat vastuuta omassa lähipiirissään. Lähetys on siis sekä kirkon perusasenne että sen yksi erityinen työala.
Eero Huovinen