KASVOJEN JOULULAHJA

KASVOJEN JOULULAHJA

Piispan saarna Tuomiokirkossa 24.12.2009

Rakkaat Tuomiokirkon jouluvieraat,
kaikki helsinkiläiset, hiippakuntalaiset,
ystävät, tuttavat, miehet, naiset ja lapset

Aluksi haluan toivottaa teille kaikille iloista ja rauhallista joulua.

Mikä on ollut sinun elämäsi rakkain joululahja; siis sellainen, jonka vuosien jälkeenkin muistat?

Joku tietää heti mielessään vastauksen ja muistaa yhden lahjan, joka on muistissa yli kaikkien muiden. Joku toinen taas voi luetella monta hyvää lahjaa – on vaikeaa sanoa, mikä niistä olisi ollut paras. Ja sitten joukossamme voi olla joku, jonka mieltä rasittavat raskaat joulut eikä silloin oikein jaksa muistaa, onko joskus saanut sellaisen lahjan, joka olisi lämmittänyt sydäntä ja tehnyt mielen iloiseksi.

Pienten lasten jouluissa lahjoilla on aivan erityinen rooli. Tuntuu, että tärkeämpiä kuin varsinaiset lahjat on niiden odottaminen, jännittäminen, toiveet ja haaveet. Hetki ennen lahjan avaamista! Kuinka usein olemme itse kukin katselleet tai kuunnelleet, onko lahjan päälle kirjoitettu juuri minun oma nimeni. Nimellä parhaat lahjat annetaan ja vastaanotetaan. Oman nimen lukemisesta tai kuulemisesta syntyy tunto, että olen silti saattanut olla kiltti tai sitten joku kaikesta huolimatta rakastaa minua. Tänäkin jouluna Erkki, Jaakko, Alexander, Laura, Kristiina, Ada ja Seija odottavat, saavatko he lahjan.

Kuulun niihin, joiden on vaikeaa muistaa lapsuudesta jotain yksittäistä, muista erottuvaa joululahjaa. Nykymittapuun mukaan 1940- ja 50-luvun lahjat olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia. Kun oikein tiivistän muistia, mieleen palautuu sodan jälkeen Ruotsista saatu kookospähkinä, jota perheen voimalla ihmeteltiin, halkaistiin ja maisteltiin. Toki sain jonakin vuonna vieteriveturin ja vähitellen myös monia mieluisia kirjoja.

Väkevä mullistus joululahjahistoriassani oli joskus kouluvuosina, kun isäni alkoi joulun alla sanoa, ettei hänelle tarvitse hankkia mitään lahjaa. Minä, joka vielä toivoin, en voinut käsittää, ettei joku halua eikä odota mitään lahjaa. Pitkien tivaamisten jälkeen isä kuitenkin suostui siihen, että hänelle voi ostaa lahjaksi saippuaa. Ja siitä sitten alkoikin pitkä perinne. Isä sai joka joulu paljon saippuaa ja sen lisäksi bonuksina leikillisiä arveluja saippuan ja käsien pesemisen tarpeesta.

* * *

Iän myötä suhde joululahjoihin on muuttunut. Yksi toive on kasvanut yli muiden, nimittäin halu nähdä kasvoja. Tavarat ja esineet alkavat jäädä taakse, mutta toisen ihmisen kasvojen näkeminen juuri jouluna on yksi suurimpia lahjoja.

Uudella tavalla kasvojen näkemisen joululahja tuli todeksi, kun Rouvan kanssa 40 vuotta sitten vietettiin ensimmäistä yhteistä joulua. Vielä väkevämmäksi kasvojen lahja tuli silloin, kun omat lapset ja sitten lapsenlapset viettivät ensimmäistä jouluaan.

Kun sanomme, että joulu on erityisesti lasten juhla, silloin emme puhu vain lapsista, vaan sekä lapsista että aikuisista. Onko mitään inhimillisesti isompaa ja iloisempaa kuin katsoa pienen lapsen silmiä, nähdä lapsen kasvot. ja niiden ilo.

Kasvojen läsnäolo ylittää kaikki muut joululahjat ja kasvojen poissaolo taas tekee muut lahjat turhan tuntuisiksi. Muistan kipeästi joulun vuonna 1954, kun oma äiti oli juuri kuollut eikä häntä enää voinut nähdä. Vähitellen olen kuitenkin oppinut ajattelemaan toisin: äidin kasvot kulkivat ja kulkevat edelleen mukana ja sielun silmillä ne voin edelleen nähdä.

Moni tässäkin kirkossa katselee rakkaittensa kasvoja sisäisillä sielun silmillä. Läheinen, joka vielä vähän aikaa sitten oli vierellä, on nyt poissa – ja silti hän voi olla läsnä. Ne kasvot, jotka kerran ovat elävinä olleet minua vastapäätä, ovat jääneet mielen verkkokalvolle ja niitä voi edelleen katsella kiitollisena. Muistiin piirtyneet kasvot ovat joululahja, joka ei koskaan kulu eikä vanhene.

* * *

Rakkaat kirkkovieraat. Olen saanut 19 vuoden ajan olla kanssanne tässä Tuomiokirkon jouluhartaudessa – ja nyt viimeistä kertaa. Näinä vuosina olen joka kerta saanut kaksi lahjaa, joita en halua unohtaa enkä varmasti unohdakaan.

Ensimmäinen näistä lahjoista olette te kaikki, jotka olette tulleet tähän kirkkoon. Te olette olleet ja olette minulle kasvojen joululahja. Jokaista en kasvonpiirteiltä osaa tunnistaa, mutta jokaisella teillä on omat kasvot ja se merkitsee, että jokainen teistä on ainutlaatuinen persoona. Jokaista teistä ajattelen Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana ihmisenä, autuaana Jumalan lapsena.

Kun jouluevankeliumissa enkeli ilmoittaa ilosanoman, hän sanoo, että tämä suuri ilo kuuluu “koko kansalle”, siis kaikille, koko maailmalle. Enkeli siis tarkoittaa teitä kaikkia, jokaista tämän kirkon penkissä istuvaa ja kaikkia seinän vierellä seisovia. Kristus on sinun Vapahtajasi, minun Vapahtajani, koko maailman Vapahtaja, erotuksetta, aivan kaikkien Vapahtaja.

* * *

Toinen tässä Tuomiokirkon jouluhartaudessa saamani joululahja on Enkeli taivaan -virsi, lempivirteni. Joka vuosi se on täällä veisattu, mutta koskaan en ole siihen kyllästynyt. Rohkenen Martti Lutheria, virren isää, mukaillen sanoa, että tässä virressä on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on olennaista. Nytkin tekee mieleni vielä ihmetellä tämän virren voimaa.

Enkeli taivaan -virrestä veisataan usein vain ensimmäinen, toinen ja kymmenes säkeistö. Jos katsotte näiden säkeistöjen puhetapaa, se on kertovaa ja kehottavaa. Mutta jos katsotte säkeistöjä kolmannesta yhdeksänteen, ne ovat vuoropuhelua.

Kolmannen säkeistön vuoropuhelu on kaikkein omituisin, puhetta, joka on tavaltaan poikkeuksellista ja harvinaista. Siinä ihminen puhuu omalle sielullensa. Ihminen aivan kuin kohtaa oman sielunsa kasvot ja laulaa niille: “Jo riennä, katso, sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.”

Olenko minä joskus puhunut omalle sielulleni? Entä sinä? Itseksemme me saatamme höpistä omiamme tai laulaa yksin suihkussa. Mutta mitä merkitsee, että ihminen puhuu omalle sielullensa?

Sielusta pitää puhua varovaisesti, koska sitä ei voi paikantaa eikä todentaa. Ja silti sielu on jotakin syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen kaikkein sisin ja pyhin todellisuus, se “osa” tai “puoli” ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee kaikkein suurimpia arvoituksia. Sielu tunnistaa kaikkein herkimmät tunnot, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen myös kuuntelee, mitä Jumala meille haluaa sanoa ja lahjoittaa. Vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala itse luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen kaikkein tärkeintä puhetta.

Kun Luther kirjoitti virtensä, hän tiesi, että sielun silmillä voi nähdä sellaisia arvoituksia ja salaisuuksia, joita ruumiin silmillä on vaikeaa tajuta. Virressään Luther on meidän sielullemme kohtelias ja pukee sanat kuin jännityskertomuksen muotoon. Askel askeleelta, vähitellen, arkaillen sielu lähestyy joulun salaisuutta.

Virren kolmannessa säkeistössä ihminen aivan kuin aavistelee, että seimessä on jotakin suurta. Vastaus seimen salaisuuteen ei tule heti. Ensin tulee kysymys: kuka seimessä oikein makaa? Vasta kysymyksen jälkeen tulee vastaus: “Hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.”

Tuntuu kuin Luther olisi ollut tietoinen siitä, että seimen lapsen merkitystä on vaikeaa ymmärtää. Yksi nimi ei riitä, vaan on etsittävä monia. Jo ensimmäinen nimi on yllättävä: miten lapsi voi olla “Herra”?

Kun vastasyntyneestä sanotaan, että hän on “Herra”, silloin ei pidä ajatella despoottia eikä diktaattoria, vaan ihmisen ja maailman elämänhallinnasta huolta pitävää persoonaa. Ajattele siis, että joulun Lapsi on sellainen “Herra”, joka pitää sinut koossa silloinkin, kun itse et jaksa tai osaa.

Toiseksi lapsi on “Kristus”, Messias, suomeksi voisimme sanoa Vapauttaja, joka päästää meidät omasta orjuudestamme, sielun sisäisten kahleiden vankeudesta iloon, rohkeuteen ja vapauteen. Kolmanneksi joulun Lapsi on “Jumalan Poika”, siis kaikkivaltias Jumala meidän luonamme. Neljänneksi joulun Lapsi on “Jeesus”. Hänellä on siis ihmisen nimi, etunimi niin kuin kaikilla meillä. Jumala on tullut ihmiseksi ihmisten keskelle.

Kaikkiin näihin seimen Lapsen nimiin on virressä liitetty omistusliite. Kristus ei ole vain Kristus yleensä tai Kristus toisia varten, vaan hän on jokaisen oma Kristus, “Kristukses”. Jokainen meistä voi siis laulaa omalle sielulleen: “Jo riennä, katso, sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.”

* * *

Ihmisen ja hänen sielunsa seurustelu jatkuu neljännestä säkeistöstä vielä erikoisemmalla vuoropuhelulla. Rohkeasti, kuin lapsen uskalluksella, Luther vie meidät kaikki laulamaan vastasyntyneelle seimen Lapselle “Oi, terve tänne tultuas…”

Kaikki välisäkeistöt ovat siitä merkillisiä, että niissä yhdistyy ihmettely ja ilo, hämmästys ja kiitollisuus. Miten kaikkein rikkain voi tulla köyhäksi? Miten kaikkein korkein voi alentaa itsensä ja tulla halpoihin oloihin? Miten taivaan kuningas voi luopua vallastaan?
Ihmettelyä seuraa myös kehotus: Jos Jumala on tehnyt meidän hyväksemme näin paljon, miksi me emme seuraisi hänen esimerkkiään

4. Oi terve, tänne tultuas, syntist et hylkää, armias. Sä köyhäks tulit, rikkahin, sua kuinka kyllin kiittäisin.
5. Ah Herra, joka kaikki loit, kuin alentaa noin itses voit ja tulla halpaan seimehen heinille härkäin, juhtien!
6. Vain heinät on sun vuoteenas, oi Herra, taivaan kuningas, vaikkeivät kultavaattehet sun oisi valtas arvoiset.
7. Näin näytät esimerkilläs, ettei sun kelpaa edessäs ei kunnia, ei korkeus, ei valta, kulta, rikkaus.

* * *

Enkeli taivaan -virren joululahja on myös sillä tavalla rikas, että se ymmärtää ihmistä myös ja eritoten silloin, kun sielun tuskat ja ahdistukset tuntuvat kasvavan ylivoimaisiksi. Tuntuu kuin vastasyntynyt olisi valmis kulkemaan kanssamme kaikki elämän mutkat ja laaksot.

Ajattele, miten hyvä Jumala on sinua ja minua kohtaan. Vaikka joulu ja elämä joskus ovat surua ja kipua täynnä, kaiken keskellä voi veisata:

8. Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein. Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.
9. Ah, iloni jos sinuss’ ois, en unhottaa sua koskaan vois. Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla.

* * *

Rakkaat kirkkovieraat. Antaisitteko vielä toisillenne ja minulle sen yhden lahjan, että Isä meidän -rukouksen jälkeen veisaisimme yhdessä Enkeli taivaan -virren da capo, siis kerran vielä – kaikki pojat ja tytöt – alusta loppuun. Sillä me taas pärjäämme huomiseen, ensi jouluun ja taivaaseen asti.

2021-03-04T11:52:23+00:00joulukuu 24th, 2009|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|