Saarna Vanhan kirkon 175-vuotisjumalanpalveluksessa 16.12.2001 klo 10

Rakkaat seurakuntalaiset,
hyvät Vanhan kirkon ystävät

Eikö ole erikoinen asia, että rakennuksetkin voivat tulla ihmisille rakkaiksi. Sehän on helpompi ymmärtää, että ihminen ihastuu ja kiintyy toiseen ihmiseen. Mies ja nainen muodostavat liiton, ystävät pitävät yhtä. Mutta että rakennukset, seinät, katot ja ovet voivat tulla rakkaiksi – mikä siihen on selitys?

Mikä on saanut aikaan sen, että tämä Vanha kirkko, Helsingin kaupungin vanhin säilynyt kirkkorakennus, on monelle niin rakas?

Eikö selityksenä ole se, mitä olemme juuri tässä paikassa, tässä Herran huoneessa, eläneet ja kokeneet. Monenlaisia muistoja, sekä onnellisia että raskaita, on varmaan useilla tähän juhlaan saapuneilla. Kuka on pikkulapsena istunut vanhempiensa kanssa kirkonpenkissä, kuka muistaa tämän rippikirkkona, kenen mieleen palautuvat jouluaaton hartaudet, joku on saanut voimaa arkeensa keskiviikon ehtoollisesta, joku on täällä ollut saattamassa läheistään. Urho Kekkoselle Vanha kirkko oli joulukirkko. Väinö Tanner, K.A. Fagerholm ja Johannes Virolainen ovat lähteneet täältä viimeiselle matkalleen.

Omat muistoni tästä kirkosta ovat aika maallisen tuntuisia. Isoisäni, Evankeliumiyhdistyksen taloustirehtööri Vihtori Virta kuului 60-70 vuotta sitten Pohjoisen suomalaisen seurakunnan, sittemmin Keski-Helsingin seurakunnan kirkkoneuvostoon. Asuimme Kampintorin laidalla. Kun tulin vaarin kanssa alle kouluikäisenä Vanhaan kirkkoon, mieleeni ovat jäänet isoisän rukoukseen sulkeutuneet silmät ja levollisuuden takaamiseksi annetut kirkkokarkit. Myöhemmin kouluvuosina Vanha kirkko leimautui Ressun kirkoksi; me Norssit pidimme Johanneksen kirkon puolta – ja olimme mielestämme oikeassa.

Vanhan kirkon historiaan liittyy Helsingin ensimmäisen piispan Martti Simojoen muisto siltä ajalta, jolloin hän nuorena jumaluusopin opiskelijana etsi hengellistä tietään, monien kipujen ja kuormien keskellä. En tiedä, missä Simojoki ylioppilaana asui, mutta monien muiden mukana hän löysi tiensä Vanhaan kirkkoon ja sen rovastin E.W. Pakkalan saarnatuolin juureen. Simojoki kertoo vuosikymmeniä myöhemmin näin:

Kirjoittauduttuani syksyllä 1926 teologiseen tiedekuntaan ahdistus vain paheni, mutta lokakuussa samana syksynä kuunnellessani E. W. Pakkalan saarnaa minulle kirkastui Kristus syntisen ainoana auttajana tavalla jota en voi unohtaa. Pois omatekoinen vanhurskaus ja pukeudu Kristuksen vanhurskauteen. Ilman Kristusta minä hukun. Minä en voi pelastua muuta kuin Kristuksen ristillä vuotaneen veren voimasta. Tämä armoitettu sielunpaimen ja Helsingin Vanha kirkko olivat samalla käyneet sanomattoman rakkaiksi.
(Martti Simojoki paimenkirjassaan “Kristus on ensimmäinen”, s. 28)

Nuori opiskelija rakastui tähän kirkkoon, koska hän löysi täältä Kristuksen. Samalla kun hän löysi jotain uutta elämäänsä, hän joutui luopumaan jostakin. “Pois omatekoinen vanhurskaus”, sanoi Simojoki. Katse on käännettävä pois omasta minästä ja on katsottava Kristukseen.

Katsominen on yksi ihmisen tavallisimpia ruumiin toimintoja. Aamu alkaa siitä, että avaamme silmämme, katsomme kelloa, ikkunasta ulos, peiliin, muita perheenjäseniä. Kaikki mikä tulee eteemme, joutuu katseemme alaiseksi. Usein emme tule edes ajatelleeksi, mitä kaikkea katsomme. Katsominen on enemmän kuin vain silmien fyysistä ohjailua.

Nykyaikaisen median kehittäjät ovat ymmärtäneet, millainen voima ja vetovoima katseeseen sisältyy. Kun aiemmin meidän maailmamme oli sanojen ja kuulemisen maailma, nyt siitä on tullut kuvien ja näkemisen maailma. Vielä muutama vuosi sitten erään televisio-ohjelmista kertovan lehden nimi oli iskevästi “Katso”.

Mediaihmiset ohjaavat meidän katseitamme sen vuoksi, että he haluavat ottaa osansa meidän kiinnostuksestamme. Ihminen katsoo sinne ja siihen, mikä häntä kiinnostaa, houkuttaa ja vetää puoleensa. Ja tottahan se on, että ihmisen sydän on siellä, missä hänen katseensakin on. Sano minulle, mihin sinä katsot, niin minä sanon sinulle, mitä sinä rakastat.

Katseet ja rakkaus kuuluvat yhteen. Kuinka moni pari on Vanhan kirkon alttarillakin lupausten ja vihkimisen jälkeen katsonut toinen toistaan silmiin. Joskus ulkopuolisten on vähän kiusallistakin seurata rakastuneita, kun he tuijottavat toisiaan muusta maailmasta mitään havaitsematta.

Rohkenen mennä tässä katsomisen asiassa vielä askeleen pitemmälle. Sano minulle, mitä sinä katsot, niin minä sanon sinulle, mikä on sinun jumalasi. Sano minulle, ketä sinä katsot, niin minä sanon sinulle, kuka on sinun jumalasi. Jos katse paljastaa rakkauden kohteen, niin katse paljastaa myös uskon kohteen. Sitähän ihminen eniten katsoo, mikä on hänelle tärkeintä, arvokkainta ja kalleinta. Sitä ihminen katsoo, mihin hän luottaa, turvaa ja panee toivonsa. Katsominen paljastaa, uskommeko rahaan, valtaan, nautintoihin, luontoon ja itseemme.

Katsomisestahan kertoi myös nuori opiskelija Martti Simojoki. Hän oli joutunut ahdistukseen, koska oli katsonut vain omaan minäänsä, omiin ahdistuksiinsa. Apu alkoi löytyä vasta sitten, kun katse kohdistui pois omasta persoonasta kohti Kristusta. Vanhalla kristittyjen kielellä Simojoki sanoi: “Pois omatekoinen vanhurskaus ja pukeudu Kristuksen vanhurskauteen.”

Merkillistä, että uskomiseen kuuluvat juuri nämä kaksi asiaa: katseen kääntäminen pois ja katseen kääntäminen kohti. Uskoon kuuluu, että ihminen kääntää katseensa pois sieltä, mistä ei tule apua, pois sieltä, missä on epätoivoa, surua, masennusta, lohduttomuutta, ahdistusta. Tai sitten pois sieltä, missä on väärää ylpeyttä, omakehua, välinpitämättömyyttä, turhuuden tavoittelua, kovuutta, rakkaudettomuutta. Uskoon kuuluu, että olemme valmiit luopumaan minäkeskeisyydestä, tästä oman aikamme katalasta maailmankatsomuksesta. Jos haluat uskoa, älä katso itseesi. “Pois omatekoinen vanhurskaus.”

Mutta usko ei ole vain luopumista, ei vain katseen pois kääntämistä. Usko ei syvimmältään ole pelkkä kieltäytymisten tie. Usko on myös löytämisen tie. Simojoen sanoilla: “Pukeudu Kristuksen vanhurskauteen.” Siis: katso Kristukseen.

Juuri tästä samasta asiasta puhuu tämän pyhän evankeliumi. Johannes Kastajalla oli seurassaan kaksi opetuslasta, siis jonkinlaisia kannattajia, kuulijoita, ties vaikka uskollisia suosijoita. Mutta kun Jeesus äkkiä kulkee ohi, silloin Johannes heti kohottaa sormensa ja osoittaa kohti Kristusta ja sanoo: “Katsokaa, Jumalan Karitsa!”

Katseen kääntämisestä puhuvat myös muut tälle pyhälle valitut Jumalan sanan kohdat. Malakian kirja puhuu siitä, miten Herran lähettämä profeetta “kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen” (Mal. 3: 23-24). Pietarin kirjeessä meitä kehotetaan “kiinnittämään katseemme” Jumalan sanaan, “kuin pimeässä loistavaan lamppuun” (2. Piet. 1:19-21).

Kristillinen usko on sitä, että me käännämme katseemme pois itsestämme ja vääristä jumalista kohti oikeaa Jumalaa, kohti armahtavaa ja anteeksiantavaa Kristusta.

Robert Ekmanin maalamassa Vanhan kirkon alttaritaulussa Jeesus siunaa lapset. Oletteko panneet merkille, että ympärillä olevat ihmiset ovat suunnanneet katseensa Kristukseen. Suorimmin katsovat lapset, he jopa ojentavat käsiään. Naiset katsovat lastensa kautta. Miten moni äiti katsookaan Jumalaan omien lastensa “läpi”. Ja sitten taustalla on miehiä, jotka rohkenevat katsella Vapahtajaa vain epäsuorasti, pää alhaalla tai vinossa. Aivan kuin taiteilija olisi ajatellut meitä suomalaisia ujoja miehiä. Miten eri tavoin Jumalaa voikaan katsoa. Ja kaikkia näitä ihmisiä, pieniä ja isoja lapsia, Kristus siunaa. Katso Kristukseen, niin hän siunaa sinut.

Johannes Kastaja käyttää Kristuksesta nimitystä “Jumalan Karitsa”. Tässä Vanhassa kirkossa tämä nimitys on lukuisia kertoja kuultu ja kuullaan Herran pyhän ehtoollisen aikana. “Oi, Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä.”

Me käännämme katseemme Jumalan Karitsaan sen vuoksi, että Hän ottaa pois kaikki meidän kuormamme, hän kantaa meidän taakkamme, hän tuntee meidän ahdistuksemme ja haavamme. Simojoen sanoin: “Ilman Kristusta minä hukun. Minä en voi pelastua muuta kuin Kristuksen ristillä vuotaneen veren voimasta.”

Juuri Kristuksen lahjoittaman anteeksiantamuksen vuoksi tämä Vanha kirkkokin on niin rakas kirkko, Simojoen sanoin, “sanomattoman rakas” kirkko.

Eero Huovinen