Piispa Teemu Laajasalon saarna ordinaatiomessussa 3.11.2019 Helsingin tuomiokirkossa
Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”
Matt. 22: 1-14
Rakkaat seurakuntalaiset, hyvä papiksi vihittävä, hyvä lehtoriksi vihittävä ja hyvät diakonian virkaan vihittävät,
Hyvää juhlapäivää. Tämä päivä on tärkeä paitsi teille tänään kirkon virkaan vihittäville ja teidän läheisillenne myös tälle hiippakunnalle. Tässä salissa on vuosien ja vuosikymmenten aikana vietetty monia juhlia, niistä monella tavalla tärkeitä ovat virkaan vihkimiset, tilaisuudet joissa Jumala itse kutsuu meitä kirkon työhön.
Tasan 60 vuotta sitten marraskuussa tässä kirkossa oli juhlallinen päivä. Silloin tässä samassa kirkkosalissa vietettiin Tampereen hiippakunnasta irrotetun Helsingin hiippakunnan ensimmäinen vihkimistilaisuus. Helsingin hiippakunta täyttää tänä vuonna 60 vuotta, 25. marraskuuta 1959 klo 18 Helsingin hiippakunnan ensimmäinen piispa Martti Simojoki vihki kolme pappia virkaansa vihkimistilaisuudessa. Sen on täytynyt olla juhlallinen päivä ja tilaisuus. Tähän vihittyjen ketjuun te tulette tänään uusiksi lenkeiksi.
***
Kun järjestämme tilaisuuden, juhlat tai ihan vain mietimme, keitä haluaisimme kotiimme vieraaksi, teemme mielessämme valintaa, ketä kutsua ja ketä ei. Keiden kanssa meillä on mukavaa, ketkä tuntuvat läheisimmiltä ja turvallisimmilta ihmisiltä. Se on inhimillistä ja jokaiselle ihmiselle luontevaa. Outo, tuntematon ja vieras on vaikeampi kutsua. Emme pysty hallitsemaan silloin tilannetta, se ei ole meille ennalta arvattava. Emme tiedä, miten toinen käyttäytyy. Joudumme ottamaan riskin. Mitä, jos emme pidä kutsutusta, jos hän saa meille inhottavan ja epämukavan olon?
***
Päivän evankeliumissa on jotain, mikä on hyvin helposti ymmärrettävissä. Ja samalla jotain, minkä ymmärtäminen on hyvin vaikeaa. Helppoa on ymmärtää, että kyseessä on vertaus. Evankeliumissa erikseen sanotaan, että ”Jeesus jatkoi vertauspuheitaan” ja että ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen”. Helppoa on myös löytää vertauksen roolit. Meidän on helppoa ymmärtää se, että Jumala on kuningas ja häitä viettävä poika on Kristus. Helppoa on myös ymmärtää, että hääkutsun sisältö on meille luvattu ilo Kristuksen yhteydessä.
Evankeliumin lopussa on kuitenkin toinen osa, joka muuttaa koko ihanan sävyn. Juuri kun olemme iloinneet siitä, että kaikkia kutsutaan juhliin, vihastunut Taivaan kuningas toteaakin, että juhliin saapuneen puku on väärä ja heittää hänet ulos. Tämä kuulostaa paitsi pikkumaiselta, jotenkin myös julmalta ja väärältä.
Tämän evankeliumin lopun vuoksi Martti Luther piti tätä evankeliumin kohtaa vaikeana tai hänen sanoin oikeastaan ”hirveänä” eikä mielellään saarnannut siitä. Lopulle on kyllä yritetty löytää erilaisia selityksiä ajan hääpukeutumisen tavoista, mutta Lutherin mukaan raamatunkohta on liian helposti tulkittavissa niin, että se painottaa ihmisen omia ansioita pelastuksessa ja siksi siitä on vaikeaa puhua.
***
Tällaisena juhlapäivänä tästä haastavasta – siis yhtäältä helposta ja toisaalta vaikeasta – evankeliumista voi löytää kuitenkin kolme varmaa opetusta tänään Kristuksen kirkon virkaan vihittäville ja meille kaikille. Voimme löytää opetuksen kutsujasta, opetuksen kutsuttavasta ja opetuksen ovimiehestä.
- Opetus: Kutsuja
Ensinnäkin kutsun lähettäjä on meille selvä. Meidät on lähetetty viemään nimenomaisesti Jumalan kutsua. Tässä maailmassa on monenlaisia lähettäjiä ja monenlaisia kutsuja, mutta kristityn tehtävä on kuunnella, kysyä ja etsiä nimenomaisesti Jumalan ääntä. Tämän muistaminen tuntuu pinnallisesti helpolta, mutta arjen työssä juuri tämän kanssa tulemme haastetuksi. On helppoa löytää tekemistä, joka tuntuu kaikin tavoin viisaalta ja hyvältä ja sellaiselta, jota ihmiset arvostavat – mutta jota joku muukin voi tehdä. Pappi, lehtori tai diakonian virkaan vihittävä ei ole koskaan omalla asiallaan vaan työhön lähettäneen Jumalan asialla. Kristityn tehtävä Jumalan lähettiläänä on muistaa ja muistuttaa siitä, että meidän työmme Lähettäjä ja Kutsuja on Jumala itse.
- Opetus: Kutsuttavat
Toiseksi on selvää, että tämä evankeliumi ei anna oikeutusta minkäänlaisten rajoitusten tekemiselle sen suhteen kenelle kutsu on tarkoitettu. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että kutsua saa välittää kaikille. Tämä ei ole pelkästään oikeus kertoa kaikille vaan velvollisuus. Kristityn tehtävä on jatkuvasti miettiä sitä, millaisia raja-aitoja ihmisten ja Jumalan väliltä pitäisi purkaa. Tämä on ohjeeksi meille, jotka helposti valitsemme vain tuttuja, samanlaisia, mukavia ja helposti lähestyttäviä ihmisiä omiin juhliimme. Meidän tehtävä on yhä uudestaan nähdä ne, jotka ovat meistä kaukana ja kutsua juuri heitä, joiden lähestyminen on hankalaa, jännittävää ja vaikeaa.
Helsingin hiippakunnan ensimmäisessä vihkimistilaisuudessa piispa Simojoki saarnasi vihittäville: ”Tätä sanomaa julistamaan teidät nyt vihitään. Sanokaa näin kaikille ihmisille, kirkkokansalle, mutta myös muillekin. Julistakaa tämä rohkeasti ja lujasti niin että äänenne kantautuu kaikkialle. Ihmisten tulee saada se kuulla.”
Taivasten valtakunnan pojan häät ovat juhla, johon kutsuttavien vieraiden valinta ei ole meidän käsissämme. ”Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte”. Jeesus käskee meidän kutsua ”keitä vain tapaamme”. Jeesus ei sanonut, että kutsukaa ystäviänne, tuttujanne, läheisiänne, mukavilta vaikuttavia ihmisiä, samanmielisiltä vaikuttavia ihmisiä, oikein käyttäytyviä ihmisiä, puhtaasti ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä, virheettömiä ihmisiä. Ei. Jeesus sanoi ”kutsukaa häihin keitä vain tapaatte”. Keitä vain tapaatte.
Tämä ”keitä vain tapaatte” kuulostaa aluksi ihanan sisään sulkevalta, siis ihanan rajattomalta rakkaudelta. Mutta hetken miettimisen jälkeen siinä on myös jotain, joka vaatii. Se, että Jeesus kehottaa meitä kutsumaan keitä vain tapaamme tarkoittaa sitä, että joudumme väistämättä menemään pois sisäsiististä toimintaympäristöstämme. Jos valinta kutsuttavista ei ole annettu meidän käsiimme, tulee meidän jokapäiväisessä arjessamme tietoisesti pyrkiä sinne, mihin emme halua mennä. Jos emme tätä tee, emme toteuta Jeesuksen kehotusta, vaan kutsumme vain niitä, keitä itse haluamme. Tämä tarkoittaa sitä, että silloin tulemme kutsuneeksi vain tuttujamme, meidän mielestämme mukavia, oikein ajattelevia ja käyttäytyviä ihmisiä.
”Kutsukaa keitä vain tapaatte” tarkoittaa, hyvät ystävät, todella sitä, että meidän tulee uskaltaa avata suumme sellaisissa tilanteissa ja niille ihmisille, joiden seurassa haluaisimme olla hiljaa. Niiden ihmisten seurassa, joiden ajatuksia emme halua kuulla. Niiden ihmisten seurassa, joiden luokse emme halua mennä. Se ei ole helppoa. Se tuntuu sietämättömän vaikealta, inhottavalta ja epämukavalta.
- Opetus: Ovimies
Kolmanneksi on selvää, että meidän tehtävä ei ole olla ovimiehenä vaan kutsun välittäjänä. Jumala itse on meidät lähettänyt ja hän myös meidät arvioi.
Jeesuksesta puhuminen on vaikea laji. Joku on sanonut, että Krituksesta on kiva kuulla, mutta kristityistä ei. Tai niin kuin moneen kertaan kuullussa jutussa Juice Leskinen kohtasi katuevankelistan, joka kysyi Juicelta, miksi et kuuntele kun Jumala puhuu sinulle. Ja Juice vastasi, että ”siirry vähän sivuun niin kuuluu paremmin”.
Jumala valitsee, ei ihminen.
”Kutsukaa keitä vain tapaatte” on kehotus meille kaikille. On myös totta, että noudattaessa Jeesuksen kehotusta kutsua kaikkia ihmisiä, on muistettava, että kutsu pitää tehdä niin, että toisen ihmisen silmät ja korvat eivät mene kiinni, vaan ne aukeavat.
Meidän ei pidä kutsua toisia vihaisesti, syyllistämällä ja uhkailemalla. Meidän tulee kutsua ihmisiä armolla, toivolla ja rakkaudella. Jeesus on Vapahtaja, ei ahdistaja. Meidän tehtävämme Jumalan kutsun välittäjänä ei ole jättää ketään kutsumatta, asettua kenenkään saapumisen esteeksi tai heittää ketään henkiseen pimeyteen, jossa itketään ja kiristellään hampaita. Meidän tehtävämme ei ole tarkastella, millaisella uskon vahvuudella ja varustuksella kukin olisi taivaallisen kuninkaan juhliin tulossa.
Rakkaat vihittävät, jo Helsingin hiippakunnan ensimmäiset vihittävät ovat saaneet kuulla samankaltaisen ohjeen, kun piispa Simojoki on saarnannut: ”Te olette Kristuksen palvelijoita. Työnne oikeutus on siinä, että Jumala on Kristuksessa tuonut julki pyhän rakkautensa. Sen tähden kaiken, mitä te sanotte ja teette, tulee raivata sija Jumalan rakkaudelle maailmassa.”
***
Hyvät ystävät, hyvät tänään vihittävät, rakas seurakunta. Kutsuessanne kaikkia keitä kohtaatte, kertokaa, mihin heitä kutsutaan – ei parhaaseen palveluorganisaatioon, ei hienoimpaan teatteriin, jossa on viihdyttävimmät näytelmät, vaan kirkkoon ja seurakuntaan – Kristuksen luo. Kutsun sisältö on lupaus vapahduksesta ja ilosta. Kutsun muoto on parhaimmillaan rakkaus – sitä ymmärtää jokainen, palvelun henki, jossa toinen on kutsuttu sellaisena mitä on eikä sellaisena mitä voisi olla.
Kutsu on kutsu armon piiriin, eri tavoin epäonnistuneiden yhteisöön, jossa saa yrittää taas uudestaan. Sellaisen Jumalan luo, joka sanoo, että aina voi yrittää uudestaan. Sellaisen Jumalan luo, joka sanoo vaikeuksien, surun ja murheen keskellä, että kaikki ei ole vielä tässä, vaan jonain päivänä kaikki on vielä toisin. Sellaisen Jumalan luo, joka sanoo, että sinut on kutsuttu sellaisena kuin sinä olet.
Kun koemme epäonnistumista kutsuessamme ja vaikeutta kohdata sellaisia ihmisiä, joita mieluummin väistämme, tulee meidän myös muistaa, että tämä kirkko on viime kädessä Kristuksen kirkko. Kristus meni jo elinaikanaan sinne, missä ei ollut helppoa, mukavaa, sisäsiistiä ja turvallista ja voimme luottaa hänen toimivan samoin myös tässä ajassa, vaikka meistä ei siihen aina olisi. Hän ymmärtää omat virheemme ja epäonnistumisemme myös tässä asiassa. Kutsu taivaallisen kuninkaan pojan häihin on osoitettu myös meille itsellemme. Ja juuri silloin kun me tunnemme vaivaa ja painoa tämän tehtävämme kanssa me voimme itse todeta, että emme ole omalla asiallamme emmekä omilla varustuksillamme liikkeessä. Me teemme tätä työtä niin hyvin kuin osaamme ja välillä se tarkoittaa väsymistä, epäonnistumisia ja monenlaista turhautumista ja keskinkertaisuutta.
Tänään alttarilla ei ole kysymys vain meidän tahdostamme vaan Jumalan tahdosta. Siitä, että emme ole vain kantamassa virkaa vaan virka on kantamassa meitä. Siitä, että meitä pueta vain viran vaatteisiin vaan itse Kristuksen jo meille kasteessa lahjottamaan hääpukuun. Siitä, että siihen pukuun puetaan jokainen elämässään epäonnistunut ja eri tavoin murtunut. Siitä, että jokainen on Kristuksen iloon kutsuttu ja tervetullut.
Aamen.