Joulu on kertomusten aikaa. Joulu on tunteiden ruuhka-aikaa. Joulu on vastakkaisten todellisuuksien aikaa.
Joulukertomusta kuljettavat naistenlehdet, anopit, valokuva-albumit ja omat muistot. Niin moni haluaa määritellä sitä, millainen on oikea joulu. Tunnetarinoitakin monta. Haavat ja haaveet näkyvillä, tai joskus melkein itseltäänkin salassa pidettyjä. Vastakkaiset todellisuudetkin riipaisevasti läsnä: jonkun joulussa kipeä kaipuu ja viiltävä yksinäisyys, toisella hykertävä ilo suvusta, lapsista, yhteisten perinteiden riemusta; joillakin lautasten määrän, perinneruokien ja vierailujen tuoma väsymys. Jouluun mahtuu kaikkea ja kaikenlaista.
Tähän joulumaisemaamme, kaikenlaiseen joulumaisemaan, piipahtavat yllätysvieraat. Enkelit, jotka sanoivat paleleville paimenille: ”Älä pelkää. Älkää pelätkö”. Yhä sanovat saman viestin, meillekin. Sekä niille, joiden joulumieli hyrisee ilosta ja jouluaaton yhteisestä odotuksesta herkkuineen; mutta myös heille, joiden jouluisessa mielenmaisemassa pelko, huoli, uupumus tai tyhjä jääkaappi. Näissä kaikissa ja kaikenlaisissa maisemissa joulun yllätysvieraat, enkelit, kuiskaavat sanomansa: ”Älä pelkää. Älkää pelätkö.”
Jumalallakin viestinsä meille. Hän ei sanonut ”tehkää täydellinen joulu”. Hän sanoi: ”teille on syntynyt Vapahtaja”. – Uskaltaisimmeko, rohkenisimmeko, osaisimmeko tämän viestin varassa olla armollisia itsellemme ja toisillemme. Keskeneräisyyskin kelpaa, puoleenväliin ehtineet suunnitelmatkin riittävät ja kaiken keskiössä ei ole lopulta perinneruokien paljous, suvun harmonia eikä edes oma joulutunnelma. Joulun keskiössä on Jumalan hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, meitä kaikenlaisia ihmisiä kohtaan.
Voisiko tämä kirkkohetki olla suvanto, jolloin huokaisee ja kuuntelee omaa oloaan. Kuulee joululaulun, joka hetkeksi kuljettaa sinne, mihin mieli nyt kaipaa. Tai muistaa jotakin, joka lopulta tärkeää?
Voisinko astella omalla joulupolullani – mikä se tänä vuonna onkaan – rauhallisin mielin, katsella ja kuulostella? Aavistaa Jumalan lempeän läsnäolon kaiken keskellä? Senkin keskellä, mikä nyt hiertää ja hermostuttaa?
Hellittää ja päästää irti, jos joulupolkuni on tukkiintunut vaatimusten kuormista tai perinnehomeen paineesta.
Antaa Jumalan lempeän läsnäolon lämmittää siellä, missä joulussa kumajaa autius: koti ja mieli tyhjä, kännykkä eikä ovikello soi ja muistot tekevät kipeää.
Kaikenlaisen joulumielen kanssa saa tulla kirkkoon. Tänne mahtuvat ilot ja pelot, muistot ja kaipuut, haavat ja haaveet. Kirkko tarjoaa turvatilan ihmiselle ja hänen koko kertomukselleen; majatalossa ei aikanaan ollut tilaa syntyvälle Jeesukselle eikä hänen vanhemmilleen, mutta nyt on tila ja avoimet ovet: juuri nyt saa kohdata rauhassa ja vaatimuksetta oman mielensä maisemaa. Täällä kirkossa kukaan ei vaadi, ei mittaa eikä arvioi. Saa olla. Joulun lahja on Jumalan lempeä läsnäolo keskellämme.
Tämä hetki on kirkon joululahja kansalaisille: tässä hetkessä saa olla, viipyillä, katsella kirkon koristeita tai oman sielunsa seiniä. Saa kuljettaa mieltään sinne, minkä syksyn kiireissä unohti ja sinnekin, mitä nyt joulultaan toivoo. Muistaa sen, mikä pelottaa ja senkin, mistä on kiitollinen. Kirkko on nyt täynnä tunnetta, toivetta ja ihmisen hiljaista mieltä…
Tätä kaikkea mielemme maisemaa, juhlapyhiemme erilaisia todellisuuksia hyvä Jumala siunaa.
Toivotan jokaisen jouluun Jumalan lempeää läsnäoloa. Pyhän kosketusta, edes sen pientä hipaisua, keskeneräisyyden kestämistä ja iloa siitä, että olemme olemassa.