Piispan saarna Tampereella, Seurakuntien luottamushenkilöiden suurtapahtumassa 8.2.2003
Rakkaat työtoverit
”Kirje seitsemälle seurakunnalle” – keille? Miksi vain seitsemälle, onhan meitä täällä sadoista seurakunnista?
Otsikon mahdollisen outouden takana on Johanneksen ilmestys, Pyhän Raamatun viimeinen kirja. Apostoli Johannes tuntee elävänsä historian viimeisiä aikoja. Herra Jeesus Kristus ilmestyy hänelle näyssä. Edessä ovat vakavat hetket. On pakko puhua ja kirjoittaa.
Apostoli on joutunut Patmos-saarelle. Hän kuulee takaansa kovan äänen, kuin torven törähdyksen. Ääni kehottaa häntä lähettämään kirjeen seitsemälle seurakunnalle, Efesokseen, Smyrnaan, Pergamoniin, Tyatiraan, Sardekseen, Filadelfiaan ja Laodikeaan.
Lukekaa kirjeet tarkemmin kotona, Johanneksen ilmestyskirjan alkuluvuista. Ne ovat ankaraa ja kovaa tekstiä. Jos ja kun pidämme apostolin kirjettä Jumalan sanana, ne ovat tiukkaa saarnaa myös meille. Nämä seitsemän kirjettä aiheuttavat säpinää myös nykyseurakunnissa, samanlaista kuin aikanaan Aasian maakunnissa,
Efesoksessa ja Espoonlahdessa,
Smyrnassa ja Suolahdessa,
Pergamossa ja Perniössä,
Tyatirassa ja Tyrväällä,
Sardeksessa ja Savonlinnassa,
Filadelfiassa ja Forssassa,
Laodikeassa ja Laukaalla.
Ja totta vie, Jumalan sana ei olekaan imelää lepertelyä, ei pään silitystä eikä hellyysteologiaa. Jos tulkitsemme Jumalan puheen vain rakkauden viestiksi tai lempeäksi lohdutteluksi, silloin me tulkitsemme sitä korvasyyhyyn. Ei vain apostoli Johannes, vaan myös Jeesus, puhumattakaan Jumalasta itsestään, tulevat usein Raamatun lehdillä meitä vastaan vaativina ja ankarina, itsetutkisteluun pakottavina.
Huomaan usein kysyväni, voiko Jumala olla vihaava Jumala ja tuomitseva Jumala. Aina kun kuulen tai tunnen, että Jumala kiroaa ihmisen tai hylkää hänet, mieli nousee kuin vaistomaisesti kapinaan.
Mutta entä jos elämä ja Jumala vain kerta kaikkiaan ovat paljon kovempia ja lujempia kuin minun inhimilliset tai hurskaat toiveeni? Entä jos Jumala ei olekaan minun tarpeitteni toteuttaja eikä meidän toiveittemme toteutustynnyri? Entä jos Jumala onkin kokonaan toisenlainen kuin mitä me ihmiset haluaisimme?
Johanneksen kaikki seitsemän kirjettä alkavat samalla uhkaavalla sanalla: ”minä tiedän”. Jumala ja Kristus tietävät kaikki meidän tekomme. Olemme tekemisissä Kaikkivaltiaan ja Kaikkitietävän kanssa. Vaikka Jumala on läheinen ”Isä meidän”, hän on myös Valtias, Majesteetti, Tutkimaton, Aluton ja Loputon.
Jumalan kaikkitietävyys tulee veret seisauttavalla tavalla ilmi Johanneksen seitsemässä kirjeessä. Vuoron perään seurakunnat kuulevat:
”minä tiedän sinun ahdinkosi”,
”minä tiedän, missä sinä asut”,
”minä tiedän sinun uskosi”.
Miksi kaikki nämä uhkailut täällä Tampere-talolla juuri tällä hetkellä, kun seurakuntien vastavalitut ja sitoutuneet luottamushenkilöt ovat lähtökuopissa, nyt kun tarvittaisiin rohkaisua, yllytystä, sytykettä ja potkua? Eikö pitäisi tukea myönteisiä vaihtoehtoja ja pönkittää positiivista ajattelua?
Vaikka kuinka tekisi mieli puhua vain kauniita, elämä ja Jumala eivät salli jäniksen ratkaisua, pään pensaaseen panemista. Sallikaa minun, rakkaat siskot ja veljet, uskoa, että on parempi katsoa elämän ankaruutta suoraan silmiin kuin sulkea silmänsä. Meidän vierellämme ja meidän sisällämme on niin monta tuskan, ahdistuksen ja levottomuuden täyttämää ihmistä, että jokaisen saarnan pitäisi alkaa kärsimyksen kielellä. Meidän vierellämme ja sisällämme on niin monta irrallista ja eronnutta ihmistä, että jokainen kokous pitäisi pitää herkällä tunnolla ja tarkalla korvalla. Maailman ja oma ahdistus on niin kova, ettei hyväntahtoinen tyynnyttely auta.
Jos me tosissamme haluamme auttaa seurakuntalaisiamme, meillä pitää olla seitsemän kirjeen henki, tämä henki, joka alkaa sanoilla ”minä tiedän sinun tekosi”, ”minä tiedän sinun ahdinkosi”, ”minä tiedän, missä sinä asut”.
Ei tässä tietämisessä ole eikä saa olla kyse mistään toisten yläpuolelle asettumisesta. Emme me ole mitään pikkukristuksia, jotka näkyjen kautta tietäisimme ihmisten elämästä kaiken sen, mitä he eivät vielä itse tiedä. Emme ole toistemme mestareita, on vain yksi Mestari. Emme ole toisiimme nähden mitään besserwissereitä, paremmantietäjiä. Vain Herra Kristus tietää paremmin, mitä meille kaikille kuuluu.
Mutta sellaista valmiutta toisten ihmisten suhteen meiltä edellytetään, että suostumme herkkään ja valppaaseen kuunteluun. Oikea tietäminen on toisten ihmisten kuuntelemista. Luotettava henkilö, siis luottamushenkilö, suostuu ensi sijassa tietämään kuuntelemalla seurakuntalaisia.
Vielä väkevämmin ja kohtikäyvemmin tämä vaatimus kohdistuu meille papeille. Osaammeko me nöyrtyä kuuntelemaan ja sitä kautta tietämään, mitä seurakunnillemme todella kuuluu? Osaanko minä todella asettua toisten ihmisten asemaan, ei vain seitsemän seurakunnan asemaan, vaan sen yhden ihmisen asemaan, joka pelkää suistuvansa raiteiltaan, joka ei löydä itseään, joka tekee tekoja, joita ei itsekään oikein tahdo ja joita Jumalakin suree?
Jos elämä ja Jumala ovat kaikkitietävyydessään ankaria, niin meidän tulee tietämisessämme olla nöyriä ja lähimmäiskeskeisiä. Kristus ja Jumala tietävät heti, mitä meille kuuluu. Mutta me, meidän tulee olla pitkämielisiä ja myötämielisiä, jotta tietäisimme, mitä seitsemälle lähimmäisellemme kuuluu.
Apostoli Johannes asettaa jumalallisen näkynsä nojalla seitsemän seurakuntaa kuin läpivalaisuun, paljon tarkempaan kuin kirkkohallitus, piispa tai tilintarkastaja. Välttämättömien hallinnollisten tehtävien ja kunnollisen taloudenpidon ohella meidän kaikkien on jatkuvasti kysyttävä itseltämme, mitä Jumala tietää minusta ja lähimmäisistäni. Neuvoston ja valtuuston kokous on aivan erityisellä tavalla Jumalan kasvojen eteen tulemista.
Se joka alistuu Jumalan kaikkitietävän silmän alle, joutuu ennen muuta olemaan kärsivällinen, ymmärtävä ja lempeä muita ihmisiä kohtaan. Se joka Isä meidän -rukouksen sanoin pyytää Jumalalta anteeksi syntejään, joutuu suostumaan myös jatkoon: ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Voisiko meillä säilyä tämä henki, ettemme niin usein hakisi rikkaa tai tikkua toistemme silmistä, vaikka omassakin on roskia tai kaihia?
Tähän itsetutkisteluun ja yhteiseen läpivalaisuun apostoli Johanneksen seitsemän kirjettä meidät johdattavat. Tuntuu vähän synkältä. Onko edessä vain alakuloa ja surumielisyyttä? Onko kristittyjen ja seurakunnan elämä pelkkää katumusta ja syntikurjuutta?
Kaikki apostolin seitsemän kirjettä ovat kyllä vaativia; tästä tiukkuudesta me emme voi tinkiä. Ja kuitenkin kaikkia näitä Johanneksen kirjeitä edeltää merkillinen alkulause, kuin suuri etumerkki ja iso plussa, joka antaa värin kaikille ankarille sanoille.
Olen ihmetellyt, miksi Johanneksen lopunajallinen ja hiukset nostattava kirja alkaa niin merkillisen levollisilla, rauhallisilla ja armahtavilla sanoilla:
”Armoa ja rauhaa teille häneltä, joka on, joka oli ja joka on tuleva, — Jeesukselta Kristukselta, luotettavalta todistajalta, joka on esikoisena noussut kuolleista ja on maailman kuninkaiden hallitsija! Hänelle joka rakastaa meitä ja on verellään vapauttanut meidän synneistämme, hänelle, joka on tehnyt meidät kuningassuvuksi ja Jumalan, Isänsä, papeiksi, hänelle kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.” (Ilm. 1:4-6)
Rakkaat luottamusihmiset. Te ja me kaikki olemme yhtäältä sen seitsemän seurakunnan väkeä. Kaikkitietävä Jumala tuntee meidän kylmyytemme, palavuutemme, haaleutemme ja penseytemme. Tältä kovalta paikalta emme pääse pois.
Mutta jos katsomme Kristukseen, häneen, joka verellään on vapauttanut meidät kaikista vääristymistämme, silloin me olemme kuningassuku ja Jumalan pappeja. Kristuksen seurassa me siis olemme Jumalan sukulaisia, hänen asiamiehiään ja naisiaan.
Ei meillä siis ole hätää, koettelee meitä sitten elämä tai Jumala. Kristus on meidän toivomme, meidän rohkeutemme, meidän ilomme ja meidän toivomme.
Tällaista kaksinaista menoa tämä kristityn ja luottamushenkilön elämä on, yhtä vuoristorataa, yhtäältä oman itsensä tutkistelua, mutta toisaalta Jumalan armosta iloitsemista. Koettakaa siis kestää, mutta muistakaa myös iloita, sillä Kristus on teidän Vapahtajanne ja minun Vapahtajani. Hän kulkee meidän rinnallamme.