Kuka auttaisi, kuka vierittäisi kiven pois? Tämä lause piinaa varhaisaamun viileydessä kolmea naista, kun he laahustaen etenevät kohti läheisensä hautaa. Kolmen ystävättären lause nousee riipaisevasti heidän huuliltaan. Kysymykseen – kuka vierittäisi kiven pois – kietoutuu koko edeltävien vuorokausien tunnekirjo: liikaa on tapahtunut sellaista, mitä mieli ei käsitä eikä sydän jaksa kantaa. Tuo kysymys on tuskainen, konkreettinen ja vailla kuulijoita, joille pyynnön esittäisi.
Mutta, kuulenko tuon saman riipaisevan kysymyksen lähempääkin? Nouseeko oman mieleni maisemassa eteeni kivi, painava järkäle, joka lukitsee minut pitkänperjantain tunnelmaan – siihen, jossa turvallisuus särkyy katalan petoksen myötä, jossa varjot valoa vahvemmat, pelot luottamusta väkevämmät? Kuka vierittäisi tuon kiven, minua musertavan järkäleen? Onko ketään?
Punon oman sopertavan ääneni tuon kolmen naisen tuskaiseen kysymykseen. Liityn siihen, etten olisi orpona ja yksin. Kivenjärkäleen murskaamaksi tuomittu. Kyselen pääsiäispolun hämärässä… Avaudun huolelleni ja alan nähdä tarkemmin: mikä oikeastaan estää minua antautumista ilolle, jota kristinusko minulle lahjaksi tarjoaa? Näenkö yhä vain kiven, vaikka sehän on jo vieritetty pois? Kiinnitynkö huoleen, vaikka huoleni aihe on jo puolestani hoidettu?
Mitä mahtaisi tapahtua, jos avaan olemukseni pääsiäispuutarhan tuoksulle? Kevätesikkojen keskellä, varhaisaamun linnunlaulussa ja auringonnousun kajastuksessa alkaisin hengittää sisääni luottamusta? Katsoisin, näkisin ja uskoisin, että kivi on vieritetty pois. Se kivi, joka lukitsee minut ja sumentaa näköalan tulevaisuuteen, se on nyt poistettu. Pääsiäispuutarhassa ihminen aistii, että lukot, pelot ja kalman haju pitävät kyllä paikkansa, mutta enää ne eivät saa ylivaltaa. Pääsiäispuutarhassa kukat, linnut ja koko luomakunta viestittävät raikkaita tuulia, avaraa maisemaa ja toivon tunnelmaa.
Mikään kivi ei ole enää niin murskaavan painava, että se voisi pimittää Armon Auringon valon. Mikään häpeä, syyllisyys tai elämisen arpi ei enää voi asettua kivijärkäleeksi, joka estää meitä kokemasta itsemme tervetulleiksi, armahdetuiksi, pääsiäissanomaan osallisiksi ja toivoon kutsutuiksi.
”Kuka auttaisi, kuka vierittäisi kiven?” Kolmen naisen tuskainen kysymys kuljettaa minua katsomaan itseäni suhteessa heihin, joiden arjessa kohti heitetyt kivet ovat hyväilevää kättä tutumpia ja joiden elämän mielekkyys on koetteilla tuskan, köyhyyden, särkyneiden unelmien tai sisäisen hämmennyksen takia. Miten minä kuulen heidän huolensa omasta kivenjärkäleestään? Ymmärränkö mitään siitä kivestä, joka lukitsee heidät ja estää heitä tekemästä sitä, mitä olivat suunnitelleet tekevänsä?
Pääsiäispolulla joudun tiukoille itseni kanssa silloin, kun alan pohtia, olenko tahtoen tai tietämättäni ylläpitämässä kuvaa siitä, että kivi on yhä paikallaan? Se kivi, joka sumentaa Armon Auringon? Pääsiäispolun varrella kyselen, näkyykö minun sanoistani, asenteistani ja olemuksestani se, että armo on tuomiota todellisempi, luottamus on petosta väkevämpi, tulevaisuus on mennyttä kantavampi.
Kivi on vieritetty! Armon aurinko kajastaa! Pitäkäämme huolta itsestämme ja toisistamme niin, että armon auringon valo saa tilan meissä ja meidän keskuudessamme.