Pakilan kirkon vihkiminen 1.12.2002
Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee. Kuka on kirkkauden kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen. Hän on Herra, voiton sankari. (Ps. 24:7)
Rakkaat pakilalaiset
Oli helmikuun 19. päivä vuonna 1950, keskitalvi lähes 53 vuotta sitten. Juuri tällä paikalla seisoi Porvoon hiippakunnan piispa Max von Bonsdorff vihkimässä Pakilan uutta kirkkoa. Raamatunkohdaksi piispa oli valinnut psalmin 24 sanat: ”Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle.”
* *
Tänään, ensimmäisenä adventtina vuonna 2002, olemme kokoontuneet vain muutaman metrin päähän vihkimään Hyvän Paimenen uutta kirkkoa. Ensin oli Pakilan kirkko ja nyt on Hyvän Paimenen kirkko, kaksi kirkkoa ja kuitenkin yksi kirkko.
Merkillistä on myös, että virallinen kirkkokäsikirja on määrännyt tälle pyhäpäivälle saman psalmin kuin puoli vuosisataa sitten. Yksi ja sama psalmi ohjasi aikanaan kirkkokansaa ja ohjaa tänään myös meitä. Nyt psalmin sanat puhuvat meille vain vähän muutetussa muodossa: ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.”
Kaksi kertaa runsaan 50 vuoden sisällä pakilalaisten uusi kirkko vihitään saman psalmin saattelemana. Kun tänään luen tätä psalmia Juha Leiviskän suunnittelemassa kirkossa, psalmi tuntuu kuin kuvaavan tämän rakennuksen muotoa ja tilaa. ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.”
Viime tiistaina kävin ensi kertaa tässä kirkossa. Oli merkillinen kokemus tulla matalaan eteiseen, siitä sisään kirkkosaliin, ensin parven alle ja kuin aavistellen lähestyä alttaria. Ja sitten äkkiä parven reunan kohdalla tila avautuu ylöspäin, kohti korkeutta ja valoa. Alttarin takana seinä on kuin sarja valoon avautuvia portteja ja ovia. ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.”
* *
Rakkaat seurakuntalaiset, eikö ihmisen elämä ole täynnä tätä yhtä toivetta, halua päästä ahtaasta asemasta avaraan paikkaan, pois matalasta ylös korkeaan, maasta taivaaseen?
Moni meistä on joutunut elämänsä aikana ahtauden vangiksi. Ulkonaiset elämän olosuhteet ovat olleet kapeat. Ei täällä Pakilassa, työläiskaupunginosassa, sodan jälkeen eletty leveästi, vaan pikemminkin niukasti ja rajallisesti. Ja vaikka yleinen hyvinvointi Suomessa nyt onkin parantunut, on keskellämme edelleen ihmisiä, joiden olot ovat taloudellisesti ahtaat ja kapeat. Tuntuu kuin elämän ehtojen katto painaisi entistä alemmas ja tiukemmalle. Ja vaikka ulkonaisesti elämä olisikin mallillaan, voi sisäisen mielen maailma olla kapea ja ahdas. Itsetunto on koetteella, mitättömyyden ja osaamattomuuden kokemukset vaivaavat, ystävät etääntyvät, puoliso karttaa, esimiehet tai omat lapset hyppivät silmille. Oletko sinä tuntenut eläväsi kuin ahtaan paikan kammosta kärsivä ihminen? Tekisi mieli paeta autioon ja avaraan paikkaan, pois ahtaista ja rajoittavista elämäntilanteista.
Vai oletko joutunut ahtaalle Jumalan edessä?
Kuuluin 1960-luvun alussa Malmin seurakuntanuoriin, jotka usein kokoontuivat myös täällä Pakilan kirkolla. Kaukaa on mieleeni jäänyt silloisen virsikirjan virsi, jonka sanat pysäyttivät: ”Auta, oi Jeesus, kun vieläkin kanteeks Nousevat entiset rikokseni, Nuoruuden syntini anna sä anteeks, Vielä ne kalvavat tuntoani…” Iän ja ilkeyden mukana jotkut nuoruuden synnit ovat menettäneet polttavuuttaan, sitä mukaa, kun vakavammat elämän haasteet ja raskaammat koettelemukset ovat pysäyttäneet.
Vaikeinta elämässä on joutua Jumalan edessä ahtaalle sen vuoksi, ettei ole rakastanut häntä yli kaiken eikä lähimmäistä niin kuin itseään. Oma minä on ihmisen varsinaisin kiusaus. Omasta edusta ja omasta maineesta, siis itsekeskeisyydestä on tullut suurin houkutus ja väkevin epäjumala. Jos ja kun tästä synnistä jää kiinni, silloin elämä Jumalan kasvojen edessä käy ahtaaksi.
On siis kolmenlaista ahtautta, ulkonaista ahtautta, sisäisen mielen ahtautta ja epäuskon ahtautta. Kaikkien näiden ahtauksien alta me kaipaamme pois kohti avaraa tilaa, kohti vapautta, kohti taivasta.
Vanhat filosofit jo sanoivat, että ihminen on ylöspäin katsova, pystypäin kulkeva eläin. Ihminen janoaa kohti hyvää, kohti oikeutta, kohti korkeampaa, kohti Jumalaa. Mikä siis kuvaisi paremmin ihmisen perustoivetta kuin nämä sanat: ”nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet”, ”kohotkaa korkeiksi…, avartukaa”.
Vuosien kuluessa monet ovat tulleet Pakilan vanhaan kirkkoon etsimään uskon vapautta ja avaruutta. Samaa sydämen tilaa me voimme edelleen tulla etsimään tähän uuteen Hyvän Paimenen kirkkoon. Mitä meidän odotuksillemme ja toiveillemme tässä kirkossa tapahtuu? Miten me pääsemme ahtaasta paikasta avaraan tilaan, miten sielumme vankeudesta Jumalan lasten vapauteen?
Sallikaa, rakkaat pakilalaiset, että vielä pysähdyn psalmin jakeeseen ja erityisesti sen loppuun. ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.” Nämä loppusanat minua puhuttelevat: ”Kirkkauden kuningas tulee.”
Kristillisen kirkon vastaus ihmisen kaipaukseen ja janoon on tämä: ”Kirkkauden kuningas tulee.” Perimmältään ei ole niin, että ihminen menee Jumalan luo, vaan niin, että Jumala tulee ihmisen luo.
Tämä armon saantijärjestys on tärkeä. Armoa ja taivasta ei saada niin, että me ryhdymme kiipeämään ja kapuamaan kohti korkeuksia. Armo ja taivas saadaan vain niin, että Jumala tulee, Jumala laskeutuu alas meidän luoksemme. Vanha psalminkäännös sanoo Jumalan saapumistavan koskettavasti: ”Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle.” Jumala haluaa tulla tähän kirkkoon sisälle, hän haluaa tulla sisälle sinun sydämeesi ja sisälle minun sydämeeni.
Tässä uudessa kirkossa kohtaavat toisensa ihmisen toive päästä alhaalta ylös ja Jumalan armo, joka laskeutuu taivaasta alas meidän keskellemme. Ihminen katsoo ylös, mutta Jumala tulee alas. Tämä kirkko on ahtaalla elävien ihmisten paikka kohdata Jumala, joka tulee meidän rinnallemme ja meidän armahtajaksemme.
Jumala, joka on kaikkeuden kuningas, kirkkauden ruhtinas, ei jää omaan ylhäisyyteensä, vaan tulee jokaisen luo, joka häntä kaipaa ja odottaa. Kristillisen uskon ihme on siinä, että Jumala tulee ihmiseksi meidän keskellemme, koko maailman Vapahtajaksi. Tämä Jumala on se Hyvä Paimen, joka ottaa jokaisen meistä syliinsä, kantaa meitä ja pitää meistä huolen, niin tässä ajassa kuin iankaikkisuudessa.