Kuka paavi on? Luterilainen yritys ymmärtää paaviutta

Kuka paavi on? Luterilainen yritys ymmärtää paaviutta

Euangelium benedictum. Siunattu evankeliumi. Katolisuus ja luterilaisuus Jeesuksen sanoman jäljillä. Toim. Timo Junkkaala. Kauniainen 2013. S. 120-135.

Tämän kirjoituksen otsikko eli kysymys siitä, kuka paavi on, tulee ymmärtää ensi sijassa periaat­teelliseksi eli sanan parhaassa mielessä teoreet­tiseksi ongelmaksi. Tarkoitus on selvittää, mil­lainen uskonnollinen asema ja merkitys paavin viralla luteri­laisen uskon­käsityksen kannalta on. Kysymys on siis enemmän paaviudesta kuin yksittäisistä paaveista.

1. Mikä on luterilainen kanta paaviuteen?

Näkökulmani on siis tietoisesti rajattu, nimittäin luterilainen. Tämän horisontin valinta ei kuitenkaan ole mielivaltainen. Yhtäältä elämme maassa, jossa lähes kaikki ih­miset ovat sitoutu­neet luterilaiseen kristinuskontulkintaan. Toisaalta kuitenkin isämme ja äitimme kuu­luivat miltei 400 vuoden ajan kirkkoon, jota johti paavi. Ei siis ole turhaa eikä luterilaisuuden vastaista syventyä miettimään periaatekan­taamme tähän koko roomalaiskato­lista maailmaa johtavaan mieheen. Mikä on siis luterilainen kanta paaviuteen?

Rooman kirkon jäsenille asia on ainakin periaatteessa selvä. Paavi on Pyhä Isä, aposto­li Pieta­rin oikea seuraaja, Kris­tuksen maan­päällinen sijainen, erehtymätön uskonopin ja moraalin opettaja, Jumalan palvelijain palvelija, ylimmäinen pappi (Summus pontifex).

Luterilaisille on sen sijaan aina ollut vaikeata määritellä suhteensa paaviin. Hankaluu­det alkoi­vat jo uskonpuhdis­tuksen aika­na. Luther oli kahlitsematon kriitikko. Yhtäältä hän kyllä toivoi sovin­toa paavin kanssa, mutta toisaalta hän samaan aikaan hä­peämät­tömästi sol­vaili paavia. ”Elävänä minä olen sinulle rutto, mutta kuollessani tulen olemaan kuolemasi, senkin paavi!”

Tunnettua on, että Luther nimitti paavia Antikristukseksi, pahimmalla mah­dollisella luonneh­dinnalla. Kaikkiin kirkol­lisiin väärinkäytöksiin syypäänä oli perimmäl­tään paavi. Hän oli Vasta-Kristus, Vapahtajan Vastustaja.

Jos me nykyään haluamme olla luterilaisia ja liittyä Luthe­rista alkunsa saanee­seen uudistusliik­keeseen, joudumme pakosta jotenkin ottamaan kantaa myös siihen, onko paavi mielestäm­me edel­leen Antikristus vai onko meidän syytä muuttaa kantaamme. Tähän kysymyk­seen voidaan vastata vain, mikäli ensin tiedetään, mitä Luther paavin arvostelullaan viime kädessä tarkoitti.

2. Torjuiko Luther paavin periaatteessa vai kirkollisten väärin­käytösten vuoksi?

Lutherin kantaa paaviuteen on yleensä tulkittu kahdella eri taval­la.

Yhtäältä on väitetty, että uskonpuh­distaja torjui paavin valta-aseman koko­naan, siis ilman muuta ja sellaisenaan. Kristilli­sessä kirkossa ei tarvita minkäänlaista paavia eikä yleensäkään sel­laista yhtä kirkon­miestä, joka joh­taisi kaikkia maailman uskovia.

Toisaalta on ajateltu, että Lutherin arvostelu kohdistui enemmän historiallisiin väärin­käytöksiin, ei niinkään paavin virkaan sinänsä. Esi­merkiksi meillä Suomessakin tun­nettu katolinen tutkija Peter Manns ilmaisee asian näin: ”Paavi… ei ole Antik­ristus pelkän valta-asemansa takia, vaan koska hän käyttää sitä väärin vastustaen Jumalaa ja tunkien hänet pois ja asettuen hänen sijaansa.”

On epäilemättä totta, että paavia aikoinaan nimitettiin Antikris­tuk­seksi sen vuoksi, että hän joko aiheutti tai salli kir­kollisen vallankäy­tön turmeltumisen. Luterilaisista tunnustuskir­joista käy kiis­tatta ilmi, että niin Luther­in kuin Melan­ch­thonin kritiikki kohdistuu suurel­ta osin siihen tosiasial­lisesti vääristynee­seen toimintatapaan, joka oli uskonpuhdistus­ajalle ominais­ta.

Melanch­thon korostaa kirjoituksessaan ”Paavin vallasta ja johto­asema­sta” juuri tätä näkökulmaa: ”Koska asiat ovat tällä kannal­la, kaikkien kristittyjen tulee varoa osallistu­masta… paavin jumalat­tomaan op­piin.” Paaville ei pidä olla kuuliainen, koska hänen ”erehdyksensä” ovat ”ilmei­set”.[1] Vaikka Lutherin arvostelu onkin periaatteellisempaa, hänenkin kritiikkinsä suun­tautuu niihin väärin­käytöksiin, joiden ”todisteena ovat kaikki hänen bullansa ja kirjansa”.

Roomalaiskatolisen ja luterilaisen kirkon keskinäisen lähen­tymisen kannalta on tärkeää tietää, hylätäänkö paavin virka kokonaan vai arvostel­laanko sitä vain sen vuoksi, että joku yksittäi­nen paavi hoitaa virkaan­sa väärin tai huonosti.

Mikäli paavius torjutaan jo kättelyssä, on yhteisymmärryk­seen vaikea päästä. Jälkimmäi­sessä tapauksessa sopu kirkkojen välillä on sen sijaan paljon helpompi solmia. Jos erimielisyys koskee vain itsessään oikean viran epäonnistunutta hoitoa, ei tällaisesta seikasta voi tulla periaatteellista riitaa eikä erot­tavaa tekijää kirkkojen välille. Vanha sananlasku ilmaisee tämän: Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä (abusus non tollit usum).

On kuiten­kin ilmeistä, että uskonpuhdistajien arvostelu suuntautui myös paavin viran perimmäi­seen olemukseen ja sen valta-aseman perusteisiin. Luther sanoo tämän sumeilematta: ”Pyhä kristil­linen kirkko säilyy ilman tuommoista päätä­kin ja olisi säilynyt vielä paremmin, jollei Perkele olisi moista päätä keksinyt pystyt­tää. Paaviudesta ei kirkolle ole hyötyä, sillä se ei hoida mitään kristil­listä virkaa. Kirkko siis varmasti pysyy voimassa ilman paavia.”

3. Mihin paavin valta perustuu?

Kun lähemmin tarkastellaan uskonpuhdistajien kritiikin sisäl­töä, on helppo havaita, mihin arvostelun kärki kohdistuu. Ratkaisevaa ei ole, onko paavilla yleensä jokin valta-asema, vaan olennaista on, mihin tämä valta voi perustua. Reformaattorien pääväite kuuluu: paavin johtoasema ei perustu jumalalliseen oikeute­en eli – teologien kielellä – se ei ole iure divino.

Luther ilmaisee kantansa esimerkiksi Schmalkaldenin uskonkoh­dissa seuraavas­ti: ”Paavi ei ole iure divino eli Jumalan sanan perusteella koko kristikunnan pää, sillä tämä arvo kuuluu yhdelle ainoalle, nimit­täin Jeesuk­selle Kristukselle. Paavi on ainoastaan Rooman seurakunnan piispa ja kirkko­herra…”

Melanchthonin näkemys nojaa samaan perusteluun: ”Ensiksi siis evankeliumiin perustuen osoitamme, ettei Rooman piispa ole iure divino muiden piispojen eikä kirkkoherro­jen yläpuolella.”

Mutta mitä uskonpuhdistajat tarkoittavat sanoessaan, ettei paavius perustu jumalalliseen oikeuteen? Asian ymmärtämi­sek­si on viitattava kahteen pääseikkaan.

4. Onko paavin johtoasema vastoin vanhurskauttamisoppia?

Kun uskonpuhdistajat vetoavat ”Jumalan sanaan” ja ”evanke­liumiin”, he epäilemättä käyttävät näitä käsitteitä niiden laajassa merkityk­sessä. Näkemys, että paavin valta perustuisi jumalalliseen oikeuteen, on ristirii­dassa koko kristillisen uskon kanssa.

Luther ja kumppanit eivät siis pyrki­neet etsimään arvostelulleen tukea vain jostain yksittäi­sestä raamatunkohdas­ta, vaan he vetosivat koko kristil­liseen oppiin. On tuskin sattu­ma, että Schmalkaldenin opinkohtien jakso paa­viudesta on alaluku suurem­masta kokonaisuudesta, jonka aiheena on ”Jeesuksen Kristuksen virka ja tehtävä: meidän lunastuksemme”. Varsinkin Lutherin perustelut nojaavat ratkaisevasti oppiin Kristuksesta (eli kristologi­aan) ja vanhurskauttamisoppiin. ”Kris­tikunnan pään” asema kuuluu vain ”yhdelle ainoalle, nimittäin Jeesuk­selle Kristuksel­le”. Paavi on kuitenkin ”asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan”.

Kristologiaan kytkeytyy välittömästi myös vanhurskauttamisoppi, siis se opinkohta, jonka mukana kristillinen kirkko seisoo tai kaatuu. Koska Kristuksessa on ”kaikki, mitä tarvitaan au­tuuteen”, ei ole tarpeen ja on jopa turmiollista alistua paavin johtoasemaan. Paavin ylivalta tuhoaa Kristuksen suorittamaa lunastusta koskevan ”pääopin­kohdan”.

5. Paavin virka ei perustu Kristuksen käskyyn

Toinen periaatteellinen seikka, johon uskonpuhdistajien harjoit­tama arvostelu liittyy, on kysymys kirkollisen viran olemuk­sesta ja tehtäväs­tä. Paavin virka ei reformaatto­rien mielestä perustu Kristuksen asetukseen. Paavi ei ole ”ylin iure divino eli Jumalan käskyn perusteella”.   Hänen valta-asemaansa ei voida hyväk­syä, ”koska Jumala ei ole sitä säätänyt eikä käskenyt”. Kysymyksessä on valta, joka on ”ihmisten keksi­mä, sitä ei Jumala ole käskenyt”. Näiden perustelujen luonne ymmärretään oikein vain, mikäli niitä tarkastel­laan laajemmin virkaopin ja sakramenttiopin valossa. Uskon­puhdistajien mielestä paavin virka ei nojaa Kristuk­sen erityiseen asetukseen kuten sakramentit tai sanan virka.

Paaviuden kritiikin perimmäinen luonne – ja myös ekumeeniset mahdollisuudet – avautuvat oikein, kun tämä laajempi virkaopillinen yhteys otetaan huomioon.

6. Paavi on Rooman piispa

Jo edellä esitetyt lainaukset Lutherilta ja Melanchthonilta osoittavat, millaiseen virkateolo­giseen kokonaisuuteen kysymys paaviu­desta kuuluu. Samalla kun he torjuvat paavin johto­aseman, samalla he – itsestään­selvästi – myöntävät, että hän on osallinen kirkon virasta. Vaikka paavin ylivalta hylätään, ei paavi kuiten­kaan ole uskonnollises­ti tarpeeton tai työtön häirikkö.

Voidaan siis sanoa, että reformaattorien kritiikki kohdis­tuu tarkasti nimenomaan paavin valta-asemaan ja sen perusteluihin, mutta ei summit­taisesti siihen virkaan, joka hänelle väärinkäytök­sistä huoli­matta on annettu. Lutherin mielestä ”paavi on … Rooman seurakun­nan piispa” ja hänet on sen vuoksi rinnastet­tava ”muihin piispoi­hin”. Luther vaatii, että piispo­jen olisi voitava puhutella paavia ”veljeksi” ja ”elää hänen rinnallaan kristit­tyinä kuten veljet ja kumppanukset”.

Luterilainen traditio siis pitää paavia piispana, yhtäältä vain piispana, toisaalta juuri piispana. Luterilai­suuden vastaus roomalaiskatoliselle kirkolle ei ole pelkkä jyrkkä ”ei”, vaan siihen sisältyy myös tietty myönteinen vaihtoehto, joka voi jopa purkaa vanhoja vastakkainasetteluja. Kun nimittäin paavin virka tulkitaan piispan viraksi, on perustel­lus­ti mahdollista sanoa, että paavi Rooman piispana hoitaa oikeaa ja aitoa piispan virkaa Kristuksen kirkossa. Tässä mielessä voidaan myös sanoa, että Rooman piispana hän on osallinen jumalal­liseen oikeuteen perustuvista tehtä­vistä.

Teesini tässä kirjoituksessani onkin: vaikka yhtäältä paavin johtoasema ei perustukaan jumalalliseen oikeuteen, hän toisaalta hoitaa piis­pal­lisia tehtäviä, jotka ovat olemassa Kristuk­sen asetuksen perusteella eli iure divino. Vaikka tämä teesi ei tietenkään ratkaise paaviuden ekumee­nista ongelmaa ja vaikka se vielä jättää vaikeimman ekumeenisen ongelman – paavin johtoaseman – avoimeksi, saattaa sillä silti olla merkitystä kirkkojen välisille suhteille, kuten seuraavassa pyrin osoittamaan.

7. Kirkollinen valta kuuluu koko kirkolle

Perinteinen luterilainen virkaoppi edellyttää, että kirkollinen valta (potestas ecclesiasti­ca) on annettu koko kirkolle. Kristuksen opetus­lapsilleen antama sanan valta ei kuulu millekään privaattiryhmälle eikä kenellekään yksityishenkilöl­le, vaan se kuuluu yhtei­sesti kaikille kirkon jäsenille. Tätä ”avainten valtaa” (potestas clavium) ei uskonpuhdistajien mukaan ole annettu ”yhdelle tietylle henkilöl­le”, vaan ”avaimet … kuuluvat kirkolle” (claves… ad ecclesiam pertineant).

Vaikka tämä kirkollinen valta ”ensi sijassa ja välit­tömästi” kuuluukin kokonais­kirkolle, virkaa hoitavat ja harjoit­tavat kuitenkin juma­lallisen säätämyksen mukaan palvelus­virkaan (ministe­rium) kutsutut. Viran jumalallinen asetus siis edellyttää, että kirkossa on palvelus­virkaan kutsut­tujen ja sitä hoitavien viranhaltijoiden ryhmä. Kirkol­linen valta ”kuuluu” koko kirkolle, mutta sen ”harjoittami­nen” annetaan virkaan kutsutuille ja vihityil­le.

8. Piispa harjoittaa kirkollista valtaa

Kirkon palvelusvirka on yksi, eivätkä sen hoitajat viran tai tehtävien olemuk­sen puolesta eroa toisistaan. ”Avaimet annetaan samalla tavalla (pari­ter) kaikille apostoleille ja kaikki apostolit lähetetään samalla tavalla.” Melanchthon kiinnittääkin huomiota tässä kysymyksessä vallitsevaan ekumeeniseen yhteisym­märrykseen: ”Ja kaikkien – myös vastusta­jiemme – tunnus­tuksen mukaan tämä valta on jumalallisen oikeuden nojalla yhteinen kaikil­le, jotka johta­vat seurakuntia, nimitettäköön heitä sitten pas­toreiksi, presbyteereiksi tai piispoik­si.”

Piispa on siis jumalallisen oikeuden nojalla osallinen siitä vallas­ta, jonka Kristus on uskonut koko kirkolle. Tätä tarkoittaa myös Augsburgin tunnustus sanoessaan: ”… evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan (de iure divino), tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakra­menttien virka.”

Piispan valta ei siis ole sisällöltään eikä olemukseltaan mitään muuta eikä toista kuin se valta, joka kuuluu koko kirkolle. Kutsumuksensa, valtuutuksensa ja vihkimyksensä perusteel­la piispa – ja pappi – kuitenkin poikkeaa muista kirkon jäsenistä; hänet on nimen­omai­sesti vihitty ja asetettu ”harjoittamaan” (exercere) kirkolle kuuluvaa valtaa. Vain tässä, mutta myös juuri tässä merkitykses­sä voidaan sanoa, että piispan virka nojaa jumalalli­seen oikeuteen.

9. Piispa ja pappi käyttävät samaa valtaa

Sen sijaan piispan ja papin välillä ei ole vallankäytön perusluon­teen kannalta mitään eroa. Molemmat toimittavat samaa sanan ja sakramenttien virkaa. Melanchthon ilmaisee tämän asian näin: ”Piispan ja papin välillä ei ole jumalalliseen oikeuteen perustuvaa eroa.”

Pappia ja piispaa ei kuitenkaan samaisteta. Heidän viroillaan on ”ero” (gradus), joka perus­tuu kirkon historian aikana syn­tyneeseen inhimilliseen ratkaisuun (humana auctoritas). Piispa toimittaa pappisvihki­myksen, vaikka tämä valta periaatteessa kuuluu myös pappisviralle. Piispan tehtävä on ”opin arvioi­minen” ja kirkol­lisen tuomioval­lan harjoittaminen eli hänelle kuuluu opetus­virka (magisterium) ja jurisdiktio.

10. Luterilainen kirkko seuraa piispallista järjestystä

Tämä eli aste-ero piispan ja papin välillä ei siis nojaa jumalal­liseen oikeuteen, mutta silti klassinen luterilai­nen traditio noudattaa tätä varhaiskirkosta asti periytyvää käytän­töä.

Kun Melanchthon sanoo, että tämä ero perustuu ”inhimilliseen auktoriteet­tiin”, sitä ei pidä tulkita lyhytnäköisesti siten, että kirkko kul­loisenakin aikana yhä uudelleen päättäisi ikään kuin puhtaan pöydän ääressä, miten esimerkiksi papiksivihki­misvaltaa käyte­tään. Inhimil­linen traditio ei ole sama asia kuin turmeltunut traditio.

Inhimil­lisiinkin traditioihin voi sisältyä sel­laista jatkuvuutta, jonka säilyttäminen aidosti vastaa ja ilmentää kirkon olemusta ja tehtävää. Luterilainen kirkko pitää historiallista piispuutta tärkeänä, koska se on saanut kristillisen uskon piispal­lista järjestystä noudattavan tradition välittämänä.

11. Voidaanko paaville myöntää erityisasema?

Melanchthonin tulkinta piispan ja papin suhteesta selittää hänen käsityk­sensä paaviudesta. Samoin kuin kirkon traditioon liittyen säilytetään piispan ja papin välinen ero, samoin paavilla voi olla inhimilliseen oikeuteen perustuva erityisasema, mikäli hän opettaa evankeliumin mukaisesti.

Tunnetussa lisäyksessään Schmalkaldenin opinkohtiin Melanchthon sanoo: ”Mutta paavista olen sitä mieltä, että jos hän sallii evanke­liumin saarnan, niin mekin voimme rauhan ja yksimieli­syyden vuoksi suostua siihen, että hänelle kuuluu… piispojen keskuudes­sa se johto­asema, joka hänellä on inhimillisen oikeuden perusteella.” Piispojen ja paavin välillä voi siis luterilaisen virkaopin mukaan vallita samanlainen suhde kuin pappien ja piispan välillä. Kummassakin suhteessa on kysymys ”aste-erosta”, joka on olemassa inhimillisen oikeuden perusteella.

12. Lutherin leikki: millainen olisi oikea paavi?

Olennaisesti samansuuntainen on myös Lutherin ratkaisu, kun hän leikittelee inhimilli­seen oikeuteen perustuvasta, oikein toteutu­vasta paavin virasta: ”Oletanpa, että paavi lakkaisi väit­tämästä, että hän on ylin juma­lallisen oikeuden nojalla eli Jumalan käskyn perusteel­la: pää, johon kaikki muut liittyisivät, olisi tarpeen varjelemaan mahdollisimman hyvin kristikun­nan ykseyttä lahkoja ja kerettiläisyyttä vastaan. Sellai­sen pään valitsisivat ihmiset ja ihmisten asiana ja vallassa olisi pään vaihtaminen ja poistami­nen.”

Lutherin ja Melanchthonin kannalla on tärkeä ekumeeninen merkitys. Refor­maattorit pitivät nimittäin ainakin teoriassa mahdol­lisena, että Rooman piispalle saattaisi kuulua sellaisia tehtäviä, jotka antavat hänelle eri­tyisaseman muihin piispoihin nähden, ehkä myös jonkinlaisen ”pään” aseman siinä ruumiissa, jonka kristillinen kirkko muodostaa. Melanchthon oli tässä suhteessa toiveikkaampi, Luther pessimistisempi.

Lopuksi pyrinkin reformaattoreiden lähtökohtiin nojautuen kokei­lunomaisesti etsimään sellaisia teologisia tulkintoja paaviu­desta, jotka luterilaisen perinteen valossa voisivat olla mahdol­lisia ja jotka veisivät edes askeleen lähemmäksi näkyvää ykseyttä.

13. Voisiko paavi suojella kirkon ykseyttä?

Ensimmäinen teologinen näkökohta, joka voisi puoltaa paaville erityisasemaa muiden piispojen rinnalla, on kirkon ykseys. Lutherin mukaan paavi voisi olla ”pää, johon kaikki muut liittyisi­vät”, eivät välttämättä, vaan ”vapaaehtoisesti”. Paavin tehtävänä olisi ”varjella… kristikunnan ykseyttä”.

Samoin kuin piispa omassa hiippa­kunnassaan ilmentää, symboloi ja suojelee kirkon ykseyttä, samoin voisi olla olemassa yksi piispa, jolla olisi vastaava tehtävä koko Kristuksen kirkon suhteen. Samoin kuin Suomen luteri­laisen kirkon arkkipiispa on ensimmäi­nen vertaisten­sa joukossa, primus inter pares, ja luterilaisen piispain­kollegion ja kirkolliskokouk­sen pää, samoin voisi Kristuksen yhdessä kirkossa olla yksi piispa havainnol­listamassa ja ”varjelemassa” kirkon ykseyttä.

Tällaisella piispalla voisi olla jonkinlainen johtoasemakin piispojen keskuudessa, mutta ei välttä­mättä heidän ”ylitseen”. Hän ei olisi mikään omin valtuuksin esiintyvä puhemies eikä riippumaton pääjohtaja, vaan hänen tehtävänsä olisi ”varjella” kirkon hengel­listä ykseyttä.

14. Voisiko paavi ilmentää kirkon jatkuvuutta?

Toinen teologinen tekijä, jota paavin virka voisi osaltaan ilmen­tää, on kirkon jatkuvuus. Usein on epäekumeenisesti ajateltu, että roomalais­katoliseen oppiin kuuluu ajatus viran jatkuvuudesta ja suksessiosta, kun taas evankelinen teologia painottaa tämän asemesta uskon (tai opin) jatkuvuutta. Kuten Juhani Forsberg on Luther-tutkimuksessaan osoittanut, tällai­nen vaihtoehto ei vastaa ainakaan Lutherin teologiaa. Tämä käy ilmi, kun tarkastellaan Lutherin käsitystä ”lihallisesta seuraannosta” (successio carnalis).

Yhtäältä Luther kyllä torjuu ajatuksen, että kirkon jatkuvuus perustuisi yksittäisten henkilöiden ”lihalliseen jat­kuvuuteen”. ”Koska ’paavi ja hänen kannattajansa’ eivät usko evanke­liumiin, ei vetoaminen apostoliseen suksessioon auta mitään.” Tällainen väärä suksessio perustuu pelkkään ulkonaiseen, ”lihal­liseen” seuraantoon ilman hengel­listä jatkuvuut­ta.

Toisaalta Luther kuitenkin edellyttää, että kristilli­nen usko aina ilmenee yhteydessä kirkon näkyvään historialliseen hahmoon ja sen vuoksi se välittyy aina tiettyjen konkreettisten henkilöiden kautta. Vanhan testamen­tin patriarkkojen luettelo osoittaa Lutherin mielestä Jumalan siunausta ja huolen­pitoa kansastaan; aina on olemassa, ”henkil­öitä, joiden keskuudesta kirkko ja sana voidaan löytää”. Forsberg tiivistää tämän Lutherin ajatuksen kirjassaan näin: ”Tosi kirkolla on ulkonaisesti tunnettavissa oleva sukses­sio, ja hengellisenä suureena sillä on aina myös ulkonaisesti näkyvä, ’ruu­miillinen’ muotonsa.”

On itsestään selvää, että Luther omassa historiallisessa tilan­tees­saan sovelsi suksessio-ajatusta paaviuteen ensi sijassa kielteisessä merkityksessä; paavi oli tuolloisessa historian hetkessä turmellut aidon jatkuvuuden mahdollisuuden. Teologisesti ei kuitenkaan liene estettä sille, että myös Rooman piispan virkaa hoitavat henkilöt muodostaisivat ketjun, joka ilmentäisi kirkon näkyvää ja historiallista luonnetta.

Tällaista tulkin­tamahdollisuutta ei pidä turhaan pelästyä, mutta ei myöskään liioitella. Kysymyk­sessä on yksinkertaisesti vain sama ajatus, jota monet Suomen luterilaiset arkkipiispat ovat koros­taneet sanoessaan olevansa piispa Henrikin istuimen nykyisiä hal­tijoita.

15. Miten olisi: Lapualainen paavi?

Yksi olennainen rajoitus tähän jatkuvuuden korostusmahdol­lisuuteen on kuitenkin tehtävä. Inhimillisen oikeuden perusteella valitun paavin ei luterilaisen tradition mukaan ole välttämättä oltava juuri Rooman piispa. Luther toteaa: ”Sellaisen pään ei tarvitsisi aina olla Roomassa tai muussa määräpaikassa, vaan se voisi olla siellä ja siinä seurakunnassa, mihin Jumala kulloinkin antaisi sopivan miehen.”

Samoin kuin Suomen luterilainen arkkipiispanistuin voidaan teo­riassa siirtää Turusta esimerkiksi Lapualle, samoin yhden jakamat­toman kirkon pää voisi periaatteessa toimia muuallakin kuin Roomassa. Mikään ei silti estäne ”vapaaehtoisesti” suostumas­ta siihen, että tätä ei-välttämätöntä, historiasta periytyvää ratkaisua voitaisiin kunnioit­taa säilyt­tämällä se. Juuri yhdellä ja samalla paikalla palvellut ja palveleva piispuus voisi havainnol­lisesti ilmentää kirkon historial­lisia juuria.

Kristillisen uskon historialliseen luonteeseen nimittäin kuuluu, että se välittyy vain konkreettisen historian kautta eikä minään yliluonnol­lisena, faktisesta tapahtumisesta irrallisena aatteena tai ihanteena. Tosi­asiallisesti myös luterilainen kirkko on saanut apostoli­sen uskon vain sen historian välityksellä, johon myös Pietarin viran seuraaja kuuluu. Tästä johtuu, että paa­viudella toisaalta inhimilliseen oikeuteen perustuvana, mutta toisaalta historiallista jatkuvuutta ilmentävänä traditiona hyvinkin voisi olla merkitystä Kristuksen kirkon ykseydelle ja jatkuvuu­delle.

16. Odotamme uudistunutta paaviutta

Luterilainen traditio ei siis aseta ekumeeniselle vuoro­puhe­lulle sellais­ta ennak­koehtoa, että roomalaiskatolisen kirkon olisi heti alkuun luovuttava paaviu­desta. Pelkällä olemassaolollaan paavius ei välttämättä ole kirkon ykseyden este. Pikemminkin luterilainen traditio toivoo uudistunutta paaviutta, joka palvelee evankeliumia ja joka luopuu sellaisista historian aikana kertyneistä painolas­teista, jotka estävät evankeliumin vapautta.


     [1]   Yksityiskohtaiset lähdeviitteet Lutherin ja Melanch­thonin kir­joituksiin olen esittänyt kirjassani Elävä dogma. Teologi­sia tutkielmia ja sovellutuksia. Suoma­laisen teologisen kir­jallisuusseuran julkaisuja, 155. Helsinki 1987. S. 84-93.

2021-03-05T14:45:04+00:00tammikuu 1st, 2013|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|