KUULEMISIIN

Piispa Teemu Laajasalon saarna Palvelevan puhelimen 60-vuotisjuhlamessussa Järvenpään kirkossa 26.10.2024

– Mitä minun pitäisi tuoda,
kun astun Herran eteen,
kumarrun korkeimman Jumalan edessä?
Toisinko hänelle uhreja,
vuoden vanhoja vasikoita?
Miellyttävätkö Herraa tuhannet pässit
ja virtanaan tulviva uhriöljy?
Pitäisikö minun antaa esikoiseni rikkomuksestani,
oma lapseni synninteostani?
– Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.
Vain tätä Herra sinulta odottaa:
tee sitä mikä on oikein,
osoita rakkautta ja hyvyyttä
ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.

Miika 6:6–8

Arvoisa juhlaväki, hyvät lähimmäisenrakkauden työnsankarit täällä Järvenpään kirkossa,

on suuri kunnia saada olla täällä juuri teidän kanssanne. Tässä salissa istuu ihmisiä, jotka ovat välillisesti ja välittömästi olleet vähentämässä yksinäisyyttä, pysäyttämässä ahdistusta, lupaamassa uusia alkuja ja rohkaisemassa toivonsa menettäneitä.

Päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa, Miikan kirjassa kysytään: ”Mitä minun pitäisi tuoda, kun astun Herran eteen, kumarrun korkeimman Jumalan edessä?” Vastaus tulee muutaman jakeen päästä. ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä.”

Tässä salissa istuvat ovat tehneet sitä, mikä on oikein. Tämä väki on osoittanut rakkautta ja hyvyyttä. Kirkon keskusteluavun ja Palvelevan puhelimen 60-vuotinen historia on osa yhteiskunnan ja kirkon muutoksen historiaa, mutta ennen kaikkea se on täynnä yksittäisten ihmisten historiaa – kohtaamisia ja käänteitä. Tässä salissa on sitä väkeä, jolla on vuosien tai vuosikymmenten oma osuus näissä yksittäisten ihmisten elämien kohtaamisissa ja käänteissä – rakkauden ja hyvyyden osoittamisessa. Kiitos työstänne. Kiitos.

Onpa hienoa olla myös viettämässä messua yhdessä kirkkoherra Vesan kanssa. Me olemme aloittaneet opinnot samana vuonna, vuotta ennen kuin Palveleva puhelin täytti edes 30 vuotta. Näin kauan kesti, että pääsimme yhdessä messua viettämään.

Kun kirkkoherra Vesan kanssa opinnot olivat jääneet taakse, muistan, kun olin ensimmäisiä kertoja kastamassa lasta. Kirkko oli suuri ja korkea. Tuossa ehkäpä toisessa tai kolmannessa kastehetkessä tapahtui jotain sellaista, joka on opettanut ja antanut aiheen monelle erilaiselle puheelle vuosikymmenten varrella.

Olin tuolloin nuorena pappina innoissani, kun minulla oli ainakin omasta mielestäni väkevää sanottavaa, komea kaiku kirkossa ja juhlallinen tilanne.

Kastepuheen alkaessa – aika lailla heti ensimmäisten lauseiden kohdalla – kastettava pieni vauva rupesi päästelemään ääniä. Enemmän ja vähemmän, vähitellen ja jatkuvammin.

Huomasin tuolloin ihmeellisen asian. Vaikka minä sanoisin mitä, kaikkien läsnäolijoiden huomio keskittyy vain lapseen. Vaikka minä siis tässä upeassa kaiussa ja kantavalla äänellä sanoisin mitä väkevää tahansa, pienen lapsen pieni itku voittaa minut. Kaikkien katseet ja korvat ovat kiinnittyneet tähän lapseen, jokainen keskittyy hänen ääniinsä.

Meihin ihmisiin on rakennettu aivan erityinen – voisiko sanoa elo-opillinen – tarve keskittyä lapseen, siis kuulla lasta. Kun lapsi päästelee ääniä, me pysähdymme ja me yritämme ymmärtää.

Ei tämä tule todeksi pelkästään kastehetken kaikuisassa kirkossa. Jokainen terve aikuinen kääntää päätään ja hidastaa vauhtia, jos kuulee vauvan itkun yksinäisistä lastenrattaista tuolla kadun varrella. Me kuuntelemme ääntä ja jos toteamme, että ketään aikuista ei ole lähellä, me ajattelemme, että tämä on meidän vastuullamme. Me pysähdymme ja yritämme ymmärtää.

Me pysähdymme: emme siis voi kävellä lapsen itkun ohi. Me yritämme ymmärtää: emme me sano, puhu selvemmin, koita nyt käyttäytyä, vaan yritämme ymmärtää, kysyä ja kuulla – onko kylmä, onko nälkä, onko ikävä äitiä? Me emme siis vaadi häneltä, vaan me vaadimme itseltämme.

Näin toimimme, kun äänet kuuluvat pienen vauvan tai pienen lapsen ääninä. Kun ihmiselle tulee ikää lisää, hän yhä edelleen silloin tällöin yrittää huutaa ja saada huomiota. Mutta meidän suhtautumisemme ihmiseen muuttuu nopeasti. Kun 5-, 15- tai 50-vuotias päästelee ääniä – me emme enää pysähdy yhtä helposti, vaan kävelemme ohi. Tai jos pysähdymme, niin me sanomme: ”koitapa nyt kantaa vastuu itsestäsi” tai ”sitä saa, mitä tilaa” tai ”itsehän olet tuohon tilaan omasta syystäsi joutunut”.

Päivän raamatunpaikassa todetaan, että Jumala ei edellytä meiltä uhrilahjoja. Vasikoita, pässejä ja uhriöljyä ei tarvita, rakkauden ja hyvyyden osoittaminen riittää. Mutta oletteko huomanneet, että tuossa kohdassa ei ole lisäehtoja. Taivaan Jumala ei käske osoittaa rakkautta ja hyvyyttä vain pienille vauvoille. Taivaan Jumala ei aseta ikärajaa pysähtymiselle ja kuuntelemiselle. Me ihmiset usein olemme hyviä hyville, kilttejä kilteille ja rakkaudellisia rakastettaville. Jumala haluaa kuitenkin, että hyvyyttä ja rakkautta osoitetaan kaikille, erityisesti heille, jotka eivät sitä saa tai ansaitse.

Tätä kristillisen rakkauden ja hyvyyden osoittamisen työtä Kirkon keskusteluavun ja Palvelevan puhelimen työ on vuosikymmenten ajan toteuttanut. Rakkaus ja hyvyys on ollut itsemurhien ehkäisyä, yksinäisyyden juttelutarpeeseen vastaamista, henkisten ja hengellisten surujen selvittämistä, yhdessä rukoilemista, palveluiden piiriin ohjaamista ja paljon, paljon muuta. Rakkauden ja hyvyyden osoittamisen välineinä ovat olleet pysähtyminen ja kuunteleminen. Juuri niiden kohdalla, joiden itku ei herätä myötätuntoa muissa. Juuri niiden kohdalla, joiden murheet ovat niin toistuvia, että koko järjestelmämme on niille turtunut. Juuri niiden kohdalla, joiden synnit ovat niin suuria, että maailma ei halua enää antaa uusia alkuja. Pysähtymistä ja kuuntelua.

Pysähtyminen ja kuunteleminen ovat toisen arvostamista, mutta myös lähimmäiselle lainahartioiden antamista. Kannetuksi tulemisen ihmettä.

Jokainen aikuinen joutuu joskus kysymään, vieläkö minullakin olisi paikka, jossa minua rakastettaisiin sellaisena kuin olen, eikä sellaisena, mitä minun pitäisi olla. Voisiko olla joku, joka kuulee minun itkuni? Voisiko olla joku, joka näkisi ja kuulisi minua Jumalan lapsena? Voisiko olla joku, joka minun murheeseeni tänään pysähtyisi? Voisiko olla joku, joka paitsi pysähtyisi myös minua ymmärtäisi?

Meidän ihmisten hyvyys ja rakkaus on rajallista. Meidän pysähtymisemme ja kuulemisemme on ajallista. Paraskin päivystäjä uupuu. Tehokkaimmatkin linjat menevät välillä tukkoon.

Siksi viime kädessä meidän hyvyytemme ja rakkautemme ovat heijastumaa. Hyvää, mutta vaillinaista heijastumaa Jumalan täydellisyydestä. Jumalan hyvyys ja rakkaus on rajatonta. Jumalan pysähtyminen ja kuuleminen on ajatonta.

Tähän Jumalan lapsena olemiseen, Hänen varaansa jäämiseen ja Hänen lopulliseen lohdutukseensa heittäytymiseen meitä viime kädessä kutsutaan. Kun meiltä loppuvat sanat ja korvat, Jumalalta ne eivät lopu.

Kristuksen tähden meidän jokaisen äänemme kaikuu Taivaan Isän korvissa samalla tavalla kuin pienen vauvan äänet meidän omissamme.

Kun Palvelevassa puhelimessa keskustelun lopuksi lausutaan ”kuulemisiin”, se on kolminkertainen lupaus. Se on lupaus siitä, että uudelleenkin saa olla yhteydessä. Se on lupaus siitä, että tulevaisuutta on olemassa ja se tulevaisuus on hyvä. Mutta ennen kaikkea se on lupaus siitä, että meidän ihmisten korvien lisäksi myös Jumala taivaassa haluaa kuulla ja kuulee jokaisen ihmisen surut ja tuskat, yksinäisyyden ja hädän, toivottomuuden ja ahdistuksen. Se on kokonaisvaltainen lupaus siitä, että vielä kerran kaikki kääntyy hyväksi.

Siunatkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias ja armollinen Jumala teitä kaikkia – tänä juhlapäivänä ja kaikkina tulevina päivinä.

Aamen.