LAPSENMIELISILLE

LAPSENMIELISILLE

Piispa Teemu Laajasalo saarna Helsingin yliopiston avajaisjumalanpalveluksessa 6.9.2021 Helsingin tuomiokirkossa 

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:

    ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.

    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.

    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Matt. 11:25–30

 

Hyvät korkeasti oppineet kuulijat, arvoisa yliopistoväki,

muistan hetken, kun astuin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistoon sisään. Siitä on aikaa kohta 30 vuotta. Silti muistan hetken. Syksyllä 1993 saatuani tiedon opiskelupaikasta tulin hakemaan jotain hallintolomaketta, opiskelijakorttia tai muuta teknistä asiaa ja kävelin tuolta Fabianinkadun puolelta yliopistomme päärakennukseen, jossa palvelupiste opiskelijoille tuolloin sijaitsi.

Muistan hyvin tunteen, kun nousin Fabianinkadulta nuo kolme kiviporrasta aulaan. Nousua katutasosta on joitakin kymmeniä senttejä. Tuossa kynnyksessä oli kuitenkin siinä hetkessä jostain ihan muusta kysymys – ei vain kolmesta askeleesta tai yhdestä ovesta, vaan jostain toiseen maailmaan tulemisesta. 19-vuotiaan suureksi tulemisesta, sellaisesta lähes omahyväisestä ja samalla pelokkaasta pohtimisesta sen suhteen, kuka olen ja mitä pitäisi olla ja mitä minusta on tulossa.

Siinä oli samanaikaista ylpeyttä ja hämmästystä. Noiden kolmen porrasaskeleen kohdalla sekä kasvoin että pienenin. Kysyin yhtäältä, miten minä olin saanut luvan tulla tähän ihmeelliseen ja tärkeään taloon? Ja toisaalta kysyin, onkohan minulla ihan oikeasti mahdollisuuksia pärjätä täällä? Tulin siis samaan aikaan suureksi ja pieneksi.

Lähes samanlainen kokemus on aika lailla tarkalleen 20 vuoden takaa. Väitöstilaisuuteni järjestettiin vuonna 2001 nykyisen virkapaikkani naapurissa Bulevardi 18:ssa, silloisessa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa loppukesän maanantai-iltapäivänä. Kävellessäni frakki päällä saliin, koin samanaikaista pienuutta ja suuruutta. Saanko minä nyt todella tällaisen oppineisuuden merkin? Ja toisaalta kysyin, onkohan minulla lainkaan välineitä vastata oppineelle osoitettaviin kysymyksiin?

***

Yliopiston avajaisten juhlajumalanpalvelus noudattaa hyvin pitkää, kaunista ja tärkeää perinnettä. Tässä kirkossa on erilaisissa juhlavissa yliopistotilaisuuksissa toivottu tarmoa ja rukoiltu rohkeutta tieteentekijöille kohta 170 vuoden ajan. Kuulijoina on tänään ja aina ollut Suomen viisainta ja oppineinta väkeä.

Siksi tuntuu pysäyttävältä juuri yliopistoa juhlistavassa jumalanpalveluksessa kuulla tänään nuo evankeliumin lauseet, joissa Jeesus sanoo: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.”

Eikö hyvät ystävät tämä ole vihonviimeinen paikka, johon tällainen lause sopii? Eikö yliopistoväelle puhuttaessa pitäisi nimenomaisesti varoa viisaiden ja oppineiden väheksymistä? Eikö tämä tässä tilanteessa tunnu lähinnä loukkaavalta, pilkkaavalta tai huonolta maulta ainakin? Miten ihmeessä tällaiset sanat tulisi ymmärtää? Miten nämä lauseet sopivat yhteen sen kanssa, että kirkon ja yliopistolaitoksen historia on monin tavoin täysin toisiinsa kietoutunutta? Miten sanat sopivat yhteen tämän kirkon patsaiden kanssa, jotka nimenomaisesti alleviivaavat kirkon oppineisuutta ja sivistystehtävää – Mikael Agricola, Martti Luther ja Philipp Melanchthon? Ei kai Jeesuksesta saada apumiestä tieteen rahoitusleikkauksiin? Ei kai Jeesus väheksy koulutusta ja opiskelua? Ei kai nämä ole sanoja akatemiaa vastaan?

***

Arvoisa oppinut seurakunta,

meidän kaikkien huojennukseksi voimme onneksi todeta, että Jeesus ei hyökännyt akatemiaa tai sivistystä vastaan. Hän hyökkäsi uskonnollista itseriittoisuutta vastaan. Jeesuksen puheenkuulijoina ei ollut oman aikansa yliopistoväki. Kuulijoina on uskonoppineita, heitä, jotka ajattelivat tuntevansa Jumalan tarkasti ja tietävänsä Hänen tahtonsa täydellisesti. Heitä, jotka olivat valmiita tämän oman varmuutensa vuoksi yläviistosta antamaan muille ihmisille pikkutarkkoja käskyjä, ohjeita ja elämää kaventavia ulkoisia suoritussääntöjä.

Jeesus on juuri ennen tätä kohtausta tullut tyrmätyksi. Hän on puhunut ihmisille, jotka eivät ole halunneet kuulla, osin siitä huolimatta, että juuri heidän kaupungeissaan Jeesus on tehnyt ihmetekojaan. Vapahtajamme kritiikki liittyy siihen kahlitsevaan itseriittoiseen uskonoppineisuuteen, jossa ihminen pyrkii tietoihinsa perustuen itse pelastamaan itsensä, asettumaan Jumalan yläpuolelle ja kertomaan käskyjä lähimmäisilleen jumalallisella varmuudella.

Entä, mitä on se lapsenmielisyys, josta Jeesus puhuu? Keitä ovat ne lapsenmieliset, joille Jumalan ilmoitus aukeaa?

Olisiko lapsenmielisyys sitä, että uskaltaa ja voi olla samanaikaisesti pieni ja suuri? Lapsenmielisyys on tajua ensinnäkin omasta pienuudestaan. Se on sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, että katsoo yläviistoon eikä yläviistosta. Sen tajuamista, että joutuu välillä kurkottelemaan ylöspäin ja venymään, jotta saisi otetta. Se edellyttää nöyryyttä, sen tajuamista, että on vasta matkalla – sen hahmottamista, että omat voimat ja oma rajallinen ymmärrys laittavat riippumaan jostain suuremmasta.

Mutta lapsenmielisyys on tajua myös joksikin tulemisen mahdollisuudesta. Lapsenmielisyys on paitsi nöyryyttä ja pienuutta myös rohkeutta ja uteliaisuutta. Sitä, että yhtäältä kuvittelee maailman olevan täynnä suuria arvoituksia, joita saa rohkeasti kysyä, selvittää, jahdata, etsiä, tutkia ja kaivata.

Itseriittoinen, kaiken ymmärtävä ja täydellinen ihminen ei tarvitse Jumalaa. Heikko, pieni, keskeneräinen tai sellaiseksi romahtanut, murrettu, suunnan menettänyt, nöyrä ja kenties nöyryytetty, omaa vaatimattomuutaan, vähäisyyttään tai tyhjyyttään ihmettelevä taas riippuu Jumalassa. Hänellä ei ole vaihtoehtoa.

***

Hyvä akateeminen juhlaväki,

emmekö me voisi muutettavat muuttaen tehdä saman havainnon tieteentekemisestä? Kaikkitietävä ihminen ei oikeastaan enää tarvitse tietoa. Kaikkitietäväinen on paitsi raskasta ravintolaseuraa myös akatemiaan sopimaton. Hänellä on vastaus kaikkeen, jo ennen ensimmäistäkään kysymystä. Eihän tällainen ihminen voi olla tieteentekijänä kovinkaan kummoinen. Yliopistoväki totta todellakin tietää sen, että sivistys on jatkuvaa kasvua – omien valmiiden vastausten uudelleen kyseenalaistamista. Tiedon lisääntyminen edellyttää samanaikaista pienuuden ja uuden oppimisen tarpeen myöntämistä ja toisaalta myös rohkeutta innostua ja kysyä täysin uusia kysymyksiä.

Jokainen tutkija tietää tämän. Vaatii nöyryyttä luovuttaa artikkelinsa vertaisarvioitavaksi. Vaatii nöyryyttä kuunnella oman esitelmän jälkeinen kommenttipuheenvuoro. Palautteen vastaanottaminen käy helposti ylpeyden päälle. Mutta itseriittoisten yhteisössä ei tieteellinen tieto karttuisi. Tutkija ei voi etukäteen tietää, kuinka juuri hänen hypoteesilleen tulee käymään. On oltava valmis luopumaan teoriasta, jonka selitysarvo osoittautuu sittenkin puutteelliseksi.

Sivistys ja koulutus palautuvat meille läheisissä kielissä kantasanaan kuva. Bildungsaksaksi tai bildning ruotsiksi, viittaavat kantasanaan kuva. Sanan saksan kieleen toi Mestari Eckhart, Pariisin yliopiston tähtiopettaja ja yksi keskiajan merkittävimmistä teologeista ja filosofeista. Mestari Eckhartin etymologiassa bildung, siis oppineisuus tai sivistys on määritelmällisesti Jumalan kuvan kaltaiseksi tulemista. Se on siis Ensimmäisen Mooseksen kirjan ihmisen luomiseen liittyvä tavoitetila. Saksan kielen kautta tämä etymologia on tarttunut myös ruotsin kieleen.

Tuossa Jumalan kuvankaltaisuudessa on se lapsenmielistä olemista yhdistävä tekijä, joka sopii niin uskossa kuin tieteessä kilvoitteluun. Kasvaminen, koulutus ja oppineisuus on jotain, jossa on häpeämätön toivo ja tavoite – Jumalan kuvan kaltaisena eläminen – siis jotain sellaista, mikä on vain ihmiselle mahdollista, ihmiselle erityistä ja ihmisviisaudelle lahjoitettua. Ja toisaalta, juuri tuo suuri tavoite on samalla pienuuden ymmärtämistä, sen ymmärtämistä, että kyseessä on vain kaltaisuus – ei täydellisyys itse.

Hyvään tieteeseen ja hyvään hengellisyyteen kuuluu aina välttämättä terve nöyryys. Ihminen on pienempi kuin se asia, jota hän pyrkii ymmärtämään. Maailmankaikkeus on ihmeellisempi kuin sitä haltuun ottava ihminen. Jumala on suurempi kuin häntä etsivä tai häntä seuraamaan pyrkivä ihminen.

Toivotan arvoisalle kanslerille, rehtorille, koko opettaja- ja tutkijakunnalle, kaikille työntekijöille ja aivan jokaiselle opiskelijalle nöyryyttä ja rohkeutta, valoa ja varjelusta, sisua ja siunausta alkavaan uuteen yliopistovuoteen.

Aamen.

2021-09-06T16:34:09+00:00syyskuu 6th, 2021|Piispan saarnat|