Kirkkoherra Reijo Katajan virkaanasettaminen ja saarna Käpylän kirkossa 24.11.2002

Rakkaat käpyläläiset,

Ei ehkä tunnu aivan luontevalta, että teidän uusi kirkkoherranne Reijo Kataja asetetaan virkaan juuri tuomiosunnuntaina. Eihän tämän päivän juhlassa pitäis i olla kyse tuomiosta, vaan siunauksesta ja kiitoksesta.

Tuskin löytyy ankarampia raamatunkohtia kuin ne, jotka on valittu tälle kirkkovuoden viimeiselle pyhälle. Yksi lujista sanoista on profeetta Malakian sana, jonka hetki sitten kuulimme:

”Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni. Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia.” (Mal. 3:19-20)

Tuomion päivää on vanhoissa kuvissa kuvattu liekkien päiväksi. Me nykyaikaiset ihmiset olemme usein sitä mieltä, että Raamatun kuvat liekeistä edustavat vanhentunutta maailmankuvaa, myyttistä todellisuutta, johon tieteellisen ajattelukyvyn omaavaa modernia ihmistä ei pidä enää sitoa. Ei ihmisiä pidä pelotella tulimerellä eikä helvetin liekeillä.

Mutta olemmeko panneet merkille, miten järkyttävän osuvasti liekki ja liekit kuvaavat tuhon valtaa maailmassamme. En nyt muistele vain tulipalojen tuhoja, vaan enempää. Ajatelkaa meidän koko maailmaamme. Sotien maailma, räjähdysten maailma, terrorin maailma, tulimyrskyjen maailma, liekehtivä maailma. Vaikka täällä etäällä Pohjolassa ja Käpylässä saammekin olla aika rauhassa, ymmärrämme silti, miten monessa kolkassa maailmamme palaa. Ei liekkien tuho ole niin kaukana meistä kuin hyvinvoinnin keskellä kuvittelemme tai toivomme. Joku on joskus sanonut, ettei helvettiä tarvitse todistaa, riittää, kun seuraa uutisia tai katsoo ympärilleen.

Eikä liekkien tuhovoima ole vain ulkonaista pommien ja ohjusten aikaansaamaa. Liekit kuluttavat ja polttavat myös ihmismielen sisällä. Miten monet meistä palavat karrelle kiireen ja kilpailun keskellä. Voimat palavat loppuun, sydämet kärventyvät. Miksi olemmekin keksineet ihmisen väsymiselle juuri tällaisen nimityksen, burn out, loppuun palamisen? Vaikka selviäisimmekin ulkonaisten liekkien palolta, sisäiset korventavat näkymättömästi ja salakavalasti. Liekkien ja tulen tuhoava valta on suuri, tahdomme sitä tai emme.

Tuomio, mitä se oikein on? Jos saisin itse valita ja päättää, minä karttaisin tuomiota ja sen tuhoavaa voimaa. Mutta tuomio kerta kaikkiaan vain on osa minun maailmaani ja elämääni. Tuomio ei ole asia, joka koskee vain raastupaan joutuvia. Tilivelvollisuus ja vastuu kuuluvat jokaisen ihmisen elämään. Niitä voi yrittää karttaa ja paeta, mutta ennemmin tai myöhemmin joudumme vastaamaan teoistamme ja elämästämme. Omantunnon tuomio, historian tuomio, lasten tuomio, laiminlyöntien tuomio – ja lopulta myös Jumalan tuomio.

Kaikkein raskainta elämässä on joutuminen Jumalan tuomion eteen. Miten mielelläni uskoisin, että Jumala on rakastava ja salliva Jumala. Miten halukkaasti muovaisin Jumalasta hyväntahtoisen ymmärtäjän, ylevän myötäeläjän. Miten hyvältä tuntuisikaan, jos voisin vähentää Jumalan piirteistä vihan ja kiivauden.

Mutta Jumala on Jumala. Sekä juutalaisen että kristillisen Jumala-uskon keskeisin lähtökohta on tämä yksinkertainen ajatus: Jumala on Jumala. Ei hän ole meidän toiveittemme täyttymys eikä meidän haaveittemme heijastuma. Jumalassa ei ole kyse meidän jumalakuvistamme, vaan Jumalasta itsestään. Kun Mooses kysyi Jumalalta tämän nimeä, Jumala vastasi: ”minä olen se joka olen.”

Jumala on oikeudenmukainen Jumala, joka vihaa vääryyttä ja on kiivas pahuutta kohtaan. Jumala itsessään on kuin polttava tuli. Vanhat kristityt sanoivat, että Jumala on vapisuttava salaisuus, mysterium tremendum. Ja nyt profeetta Malakia sanoo meille tässä Käpylän kirkossa, että Jumalan tuomion päivä tulee ”liekehtivänä kuin tulinen uuni, kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia”.

Ei ihmisen ole niin vaikeaa ymmärtää, että Jumalan viha kohdistuu röyhkeisiin ja pahantekijöihin. Kaikki maallisetkin tuomioistuimet rankaisevat pahuudesta ja itsekkyydestä. Vaikeaksi Jumalan tuomion tekee se, että Jumalan tuomio ei kohdistu vain ulkonaisiin rikoksiin ja havaittaviin tekoihin, vaan se ulottuu myös ihmisen sydämeen ja sen syvimpiin sopukoihin.

Kuka kestää Jumalan tuomion ja hänen tulensa alla, jos arvostelu ulotetaan myös meidän sydämeemme? Kuka on vapaa esimerkiksi röyhkeyden synnistä, siis siitä, että asettaa itsensä kaiken mitaksi? Eikö juuri itsekkyys, siis oman minän asettaminen kaiken keskukseksi, ole kaikkien vaikeimmin voitettava, voittamaton synti? Minä nousee niin helposti lähimmäisen edelle ja oma minä kohoaa Jumalan vertaiseksi. Miten usein voisimmekaan muuntaa rakkauden käskyn sisällön toiseksi ja sanoa: Rakastan itseäni yli kaiken ja omaa minääni enemmän kuin lähimmäistäni.

Ihmisen elämä Jumalan edessä on kummallista. Koska Jumala on Jumala, hän polttaa pyhyydellään. Koska Jumala on Jumala, joudun pelkäämään häntä ja vapisemaan hänen edessään. Katekismus ei turhaan sano, että meidän tulee sekä rakastaa että pelätä Jumalaa.

Mitä on pelätä Jumalaa? Mitä on olla ”jumalaapelkäävä”? Vanha kirkkolaki edellytti, että seurakunnan luottamushenkilön on oltava ”jumalaapelkäävä ja kristillisestä harrastuksesta tunnettu”. Nykyinen kirkkolaki edellyttää enää vain papilta, että on ”jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästä tunnettu”.

Profeetta Malakiakin puhuu Jumalan pelkäämisestä. Vaikka hänen kuvansa tuomion liekeistä on hätkähdyttävä, vielä väkevämpi ja puhuttelevampi on profeetan selitys siitä, miten käy niille, jotka pelkäävät Jumalaa. Ja juuri siinä, mitä Malakia sanoo, me tulemme koko uskomme syvimmän arvoituksen äärelle. Viimeinen sana ei kuulukaan liekille eikä tuliselle uunille, vaan aivan muunlaiselle viestille.

”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla.”

Ajatelkaa, rakkaat käpyläläiset, tuomion tuli vaihtuu pelastuksen auringoksi. Tuomiosunnuntain kummallisuus ja ihmeellisyys on juuri tässä: liekki vaihtuu auringoksi. Tuomion ja sen välttämättömyyden minä pystyn luonnostani jollain tavalla aavistamaan, mutta Jumalan armo, se on minulle täydellinen arvoitus ja selittämätön ihme. Sotien liekit ja loppuun palaneet mielet tulevat meidän omista riidoistamme ja kiihtyneestä elämästä, mutta mistä tulee ”pelastuksen aurinko”, se ylittää ymmärrykseni. Miksi kiivas Jumala muuttaa mielensä, sammuttaa liekkinsä ja antaa aurinkonsa nousta, siinä on maailman suurin ihme.

Miten siis päästä tuhon liekkien alta pelastuksen auringon valoon? Olisiko tien alku ja polun pää siinä erossa, mikä on röyhkeyden ja pelkäämisen välillä? Röyhkeys on epäuskoa ja Jumalan pilkkaa, pelkääminen taas Jumalan kunnioittamista ja rukousta. Röyhkeät Jumala torjuu, mutta pelokkaat hän kutsuu luoksensa. Itsetyytyväiset eivät tarvitse Jumalaa ja heille Jumalakin kääntää selkänsä, mutta aroille ja vapiseville Jumala näyttää rakkaat kasvonsa.

Mitä sitten tapahtuu, kun Jumala antaa pelastuksen auringon nousta? Ajatelkaa, millainen aurinko on. Kevätaurinko herättää kuolleen luonnon uuteen elämään. Aamuaurinko poistaa yön ja hälventää sumut. Auringon valo tekee mielen iloiseksi ja antaa uutta toivoa. Aurinko on lahja, sen valo ja lämpö eivät maksa mitään, ja kuitenkin se luo kaiken uudeksi.

Jumalan armo on kuin aurinko. Näivettyneet sydämet ja kuoleman partaalle joutuvat mielet Jumala herättää uuteen elämään. Mielen sumut ja menneisyyden kauhut Jumalan armon aurinko poistaa ja hälventää. Profeetta Malakian kirjassakin tuhon liekit vaihtuvat aivan toisenlaiseksi kuvaksi:

”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.” Erikoinen on Malakian kuva auringon siivistä, joiden alla meille käy hyvin, joiden suojassa me parannumme. Olkoon mielemme sisäinen poltto miten kuuma tahansa, meille annetaan lupaus paranemisesta. Ihminen, joka on ollut omien tuliensa vanki, voi ”astua ulos”. Ja sen päälle vielä tämä lähes hilpeä kuva Jumalan armon vaikutuksesta: ”te hypitte kuin vasikat laitumella”.

Rakas veli Reijo. Mitä Malakian sanat voivat merkitä sinulle, kun nyt toimit Käpylän paimenena? Ajattelen kahta tehtävää:

Ensinnäkin ota ihmisten liekit ja kivut vakavasti, seiso seurakuntalaistesi rinnalla, erityisesti niiden rinnalla, joita erilaiset tuomiot koettelevat. Älä jätä yksin niitä, jotka ovat palaneet karrelle, joiden sydän on murtunut ja joilta toivo on mennyt.

Toiseksi: kerro ”pelastuksen auringosta”, siis Jumalan armosta, joka herättää ihmiset uuteen toivoon ja uuteen elämään. Välitä ihmisille hyvää uutista Jumalasta, joka viime kädessä haluaa parantaa ja tehdä meidät iloisiksi.

Kun näitä kahta tehtävää hoidat, huomaat vähitellen, että Jumala siunaa myös sinua itseäsi, antaa aurinkonsa loistaa omaankin elämääsi. Ja sitten saattaa sekä sinulle että koko Käpylän seurakunnalle käydä niin kuin Malakia sanoo:

”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.”