Mies ihmisen ja Jumalan välissä

Mies ihmisen ja Jumalan välissä

Haastattelu ylioppilaslehdessä

Eero Huovisen mielestä kirkon kuuluu puhua enemmän Jumalasta kuin yhteiskunnallisista kysymyksistä. Jeesusta piispa pelkää.

Teksti Janne Saarikivi, kuva Tiina Palomäki.

Mitä tapahtuisi, jos Helsingin piispan työhuoneeseen astuisi Jeesus Nasaretilainen? Jeesus kun oli mies, joka pilkkasi uskonnollisia auktoriteetteja ja ennusti surkeaa loppua niille, jotka tässä maallisessa maailmassa nauttivat ihmisten kunnioituksesta.

Kaataisiko Nasaretilainen Eero Huovisen työpöydän niin kuin Jerusalemin temppelin pöydät aikoinaan?

Kysymys saa punan nousemaan Helsingin piispan poskille. Kookas mies vetäytyy tuoliinsa ja näyttää äkisti pienemmältä.

”Vähän välillä pelottaa sellainen ajatus. Kyllä mieleen tulee sellainen rukous, että rakas herra Jeesus Kristus, älä ihan vielä tule. Että ehtisi vähän paremmin valmistautua…”

Helsingin piispa näyttää suurin piirtein siltä, miltä ajattelin lapsena Jumalan näyttävän. Hän on isokokoinen, yhtä aikaa ankaran ja lempeän oloinen. Ja tietenkin mies.

Toistaiseksi Jeeus ei ole tullut. Häntä odotellessa Eero Huovinen nauttii vallasta ja ihmisten kunnioituksesta. Ylimmän kerroksen avarassa työhuoneessa on valoisaa ja siistiä kuin leikkaussalissa, eikä piispa syö usein huonoa lounasta.

Kirkolla on valtaa ja kirkkoa arvostetaan. Mutta toisaalta muistelen lukeneeni Raamatusta, että aarteita ei pitäisi kerätä maan päälle vaan taivaaseen. Missä piispan aarre oikein on?

”Kyllä se välillä tökkii, kun julkaistaan tutkimuksia, että miten arvostettu kirkko on tai miten paljon kirkolla on kannatusta”, myöntää Huovinenkin.

”Suosio ja arvostus ovat asioita, joita pitäisi säpsähtää kirkossa, sillä ei Kristuksen seuraajia ole kutsuttu ensisijaisesti pyrkimään siihen, että gallup-numerot ovat korkeita, vaan pysymään totuudessa.”

EERO HUOVISEN ja evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallinen asema on vahva, koska kirkolla on paljon jäseniä, jotka kuuliaisesti maksavat kirkollisveroa. Valtaosa suomalaisista kristityistä on kuitenkin uskossaan laiskoja. Suurin osa heistä ei osallistu seurakuntien toimintaan ja on vieraantunut kristillisistä opeista. Tutkimusten mukaan kirkon jäsenistä vain puolet uskoo Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit ristillä. Helvettiin uskoo vielä harvempi.

Huovinen ei ole kovin huolissaan. ”Varmaan jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä on normaalitila, että jäsenistön käsitysten ja opin välillä on jännite. Kirkolla on vain yksi oppi, mutta toisaalta on oltavaa tilaa kyselylle.”

”Kansankirkko on vahva, koska se on kattava, mutta heikko, koska sitoutuneisuuden ja uskon tietoisuuden aste ei ole korkea.”

Kansattomaksi kansankirkoksi luonnehditulla Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on vähän voitettavaa, mutta paljon hävittävää. Euroopassa on maita, joissa enää alle puolet väestöstä kuuluu kristilliseen kirkkoon. Ruotsissa kirkko menetti taannoin veronkanto-oikeuden ja joutuu perimään jäsenmaksuja pankkisiirtokuitilla. Seurauksena on ollut jäsenkato.

Epävarmuuden oloissa kirkko syleilee mielellään kriitikoitaankin. Esimerkiksi korkeakirkollista uskonnollisuutta radioaalloilla vuosikymmenet pilkanneelle Hannu Taanilalle ojennettiin kirkon tiedonjulkistamispalkinto.

Myös Eero Huovinen arvostaa hankalia kysymyksiä. Siihen on syytäkin, kun istuu tuolilla, jonka toisella puolella on kahdeksankymmentäviisi prosenttia suomalaisista ja toisella kaikkitietävä pyhä voima. Pakostakin siinä varmaan oppii kuuntelemaan tunnelmia kummallakin puolella.

”Alttius ja valmius kuunnella ihmisiä on tärkeää, mutta samalla tulee säilyttää perimmäinen kuuliaisuus Jumalan sanalle ja kirkon uskolle”, hän toteaa. ”Tämä on papin työn eksistentiaalinen paradoksi. Pitää olla valmis kuuntelemaan kaikkia ja olemaan solidaarinen, mutta sen ei pitäisi johtaa siihen, että ollaan kaikessa samaa mieltä.”

ENNEN PIISPAKSI nousuaan Huovinen tutki ja opetti kaksi vuosikymmentä Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kristillisen opin tulkintoja. Teoreettiselta koulutukseltaan Luther-tutkija Huovinen on luterilaisen kirkon piispan virkaan varsin pätevä.

Mutta kuinka läheinen kysymys kristillisen uskon sisällöstä on piispan keskiverrolle kaitsettavalle: maallistuneelle helsinkiläiselle, joka kävi viimeksi kirkossa toissa vuonna serkkupojan häissä ja myöhästyi niistäkin? Ymmärtääkö maallikko, mitä tarkoittavat esimerkiksi, ”sovitus”, ”synti” tai ”vanhurskaus”?

”Uskon käsitteiden kääntäminen ymmärrettävälle kielelle on paljon isompi asia kuin mitä tullaan ajatelleeksi”, Huovinen vastaa. ”Pappien sisäisen painin asia pitäisi aina olla kristillisen sanoman ymmärrettäväksi tekeminen.”

”Esimerkiksi vanhurskauttamista pidetään paraatiesimerkkinä sisäpiirimäisestä kristillisestä käsitteestä. Mutta jos pohditaan miten paljon nykyihmisen elämäntilanne on riippuvainen ansioista, yrittämisestä ja aseman tavoittelusta, tai miten koko ihmisen elämä on täynnä oman olemuksen oikeutuksen etsintää, niin juuri näihin kysymyksiin vanhurskauttamisoppi vastaa.”

Vastaus on piispan mukaan, että maallisissa töissä tarvitaan meriittejä, mutta Jumalan edessä ihmisellä on olemisen oikeus ilman suorituksia.

VASTAUS PUHUTTELEE. Vanhurskautuminen alkaa tuntua tarpeelliselta tavoitteelta. Mutta silti mieleen pyrkii epäilys. Mitä jos ihmiset saavat kokemuksen oman elämäntilanteensa siedettävyydestä uskottavammin muualla kuin kirkossa? Mitä jos he saavat sen psykologin sohvalla, vapistessaan rakkaansa sylissä peiton alla tai saunan edessä olutpullo kourassa istuskellen? Mihin kirkkoa silloin tarvitaan?

”Ei kirkko voi siitä lähteä, että jokaisen pitää saada kaikki lohtu juuri kirkosta”, Huovinen sanoo. ”Jumala toimii myös maallisen todellisuuden kautta. Psykologin vastaanottokin voi olla Jumalan työtä. Mutta jokainen tulee joskus oman kokemuksensa rajoille, viimeistään kun joutuu kohtaamaan kuolemansa. Ja kuolema asettaa meidät muidenkin kysymysten eteen kuin maallisen selviämisen.”

Vaikka ihminen haluaisi muistaa kuolemaa, miten virkamiesmäinen ja hengetön kirkko voi häntä auttaa? Mieleen palautuu kerta, jona olin seuraamassa iltahartautta Temppeliaukion kirkossa. Paikalla oli kolme ihmistä ja tuhat tyhjää penkkiä. Silloin olo ei ollut harras, vaan vaivautunut tai huvittunut. Kuitenkin samaan taloon rahdataan bussilasteittain ihmisiä ihastelemaan arkkitehtuuria joka päivä.

”Kirkossa on verenvähyyttä”, myöntää Huovinen. ”Opettajani, professori Seppo Teinonen sanoi aikoinaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on varmasti oikea Kristuksen kirkko, sillä muuten se olisi sortunut kahdessa viikossa.”

”Ajassamme voi olla pintapuolistumista ja maallistumista, joka ei aseta kysymystä Jumalasta. Eurooppalainen maailma poikkeaa muusta maailmasta siinä, että meillä on hyvin individualistinen ajattelu. Se näkyy uskonnossa, kulttuurissa ja talouspolitiikassa. Kirkko taas on aina ollut luonteeltaan yhteisöllinen ja haluaa tässä suhteessa kulkea vastavirtaan.”

Varovainen vallankäyttäjä Huovinen ei lähde hahmottelemaan radikaalia muutosta. Hän odottelee apua myös ylhäältä.

”Minua on aina viehättänyt vanha oppi Jumalan sanan itsevaikuttavuudesta. Luotan siihen, että Jumalakin tekee jotain.”

KIRKKOA ON PERINTEISESTI pidetty yhteiskunnan moraalinvartijana, aa-kerhona, joka puhuu alkoholinkäyttöä ja avoliittoja vastaan. Viimeksi käsitys kirkosta konservatiivisten arvojen puolestapuhujana tuntui saavan vahvistuksen, kun Kirkkohallitus asettui näkyvästi vastustamaan homoseksuaalien parisuhdelakia.

”Kirkko näkee tällaiset asiat ­ kuten parisuhdelain ­ pikemminkin moraalisena kuin uskonnollisena kysymyksenä”, piispa muotoilee kieli keskellä suuta. ”Pidän näitä sillä tavalla toissijaisina asioina, että kirkko on perimmältään hengellinen yhteisö eikä yhteiskunnallinen toimija.”

Voisi tietysti ehdottaa toistakin syytä, miksi kirkko näkee keskustelua herättävät yhteiskunnalliset kysymykset pikkuasioina. Kun kirkko ottaa niihin kantaa, on suuri osa jäsenistä vääjäämättä eri mieltä.

Siksi on aiheellista kysyä piispalta, kenen suulla kirkko oikein puhuu yhteiskunnallisista asioista: konservatiivisten aktiiviensa vai Jumalan suulla?

”Kirkko haluaa puhua ihmisten puolesta ja ihmisten äänellä. Hieman vierastan sellaista tulkintaa, että moraalin kysymykset ratkeavat sillä mitä Raamattu tai joku uskonnollinen auktoriteetti sanoo. Tästä syystä on ymmärrettävää, että moraalikysymyksissä vallitsee kirkossa sekakuoromentaliteetti. Mutta kun tullaan armon ja evankeliumin kysymyksiin, en näe omaa kutsumustani mahdolliseksi muuten kuin siten, että tehtävämme on puhua Jumalan suulla. Vaikka tuntuuhan se mahdottomalta.”

Toisaalta kirkon konservatiivit syyttävät maltillista kansankirkkoa siitä, että se haluaa saarnata vain armosta, mutta ei lainkaan synnistä. Jos kaikki maalliset kysymykset ovat pieniä, missä silloin on synti?

”Tämä on oleellinen kysymys”, Huovinen vakuuttaa. ”Jos kirkko on ottanut kannan vaikkapa kauppojen aukioloaikoihin, ei ole kysymys synnistä. Synnissä on kyse ihmisen itsekeskeisyydestä, epäuskosta ja väärien jumalien kumartamisesta.”

”Lutherilla oli selkeä käsitys, että maailman yleisin epäjumala on raha. Ja toinen yhtä iso epäjumala on oma minä. Yksilöllisessä maailmassa ihminen tekee itsestään Jumalan. Ihmiset pitävät itseänsä sekä persoonana että lajina kaiken mittana.”

1990-LUVULLA KIRKKO profiloitui jakoyhteiskunnan puolustajana ja kulutuskeskeisen elämänmenon arvostelijana. Perinteinen kuva konservatiivisesta kirkosta alkoi muuttua, kun piispat julkaisivat puheenvuoron ”Kohti yhteistä hyvää”, jossa puolustettiin pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja arvosteltiin uusliberalismia. Talouselämän johtajat Sauli Niinistöä myöten älähtivät.

”Maailmantalouden epäoikeudenmukaisuus, sodan ja rauhan kysymys sekä kysymys luomakunnan kohtalosta ovat kaikille ihmisille yhteisiä ja todella raskaita kysymyksiä. Näihin verrattuna julkisuudessa keskeisiksi nousevat kysymykset ovat kevyemmän luokan asioita”, Huovinen sanoo.

Mutta eikö toisaalta juuri kristillinen kulttuuripiiri ja kristinusko ole aiheuttanut ongelmia joihin Huovinen viittaa. Olisiko kristittyjen tullut aika alkaa nöyrästi kuunnella toisia uskontoja, jotka ovat asettaneet syvällisemmin kysymyksen esimerkiksi ihmisen ja muun luonnon suhteesta?

”Globaali etiikka haastaa myös uskonnot vuoropuheluun ja näenkin siinä paljon mahdollisuuksia moraalikysymysten alalla. Mutta hengellisten kysymysten suhteen jokainen uskonto haluaa olla oikeassa. Meillä on varmasti joskus hyvin pintapuolinen käsitys uskontojen dialogista, että se merkitsee pelkkää suvaitsevaisuutta ja kompromisseja. Uskontoa ei voi oikein ymmärtää näin, sillä uskontoon kuuluu absoluuttisuuden vaatimus.”

Huovinen ei olisikaan luterilainen piispa, ellei hän lopuksi aina muistuttaisi, että yhteiskunnan puuroja ei saa sekoittaa Jumalan velliin.

”Ajattelen, että maallisissa asioissa kaikilla ihmisillä on järki päässä. Se on yksi syy miksi vähän laitan vähän jarruja kirkon yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Minulle on tärkeää, että kirkko on perimmältään uskonnollinen yhteisö. Joskus itseäkin ihmetyttää, kun tulee ajatelleeksi, että kunpa kirkko muistaisi, että sillä on jotain tekemistä Jumalankin kanssa.”

Eero Huovinen on varmasti oikeassa. Niinpä haastattelun loppu on hyvä uhrata Jumalan ajatuksille.

Luterilaisen teologian mukaan papin ­ tai piispan ­ saarnapuhe on Jumalan puhetta kätkettynä ihmispuheeseen. Pyydän Huovista välittämään Jumalalta terveiset Ylioppilaslehden lukijoille.

Piispa punastuu taas. Mutta nyt häntä naurattaa.

”Lutherilla oli sellainen ytimekäs saarnaneuvo, että sano asiasi ja lopeta puheesi. Minäkin olen aina vierastanut juhlallisia loppulauseita. Mutta sanotaan, että inhimilliset ja jumalalliset terveiset kaikille lukijoille. Se tarkoittaa rakkautta ihmisten kesken ja uskoa Jumalan armoon. Rakkauden ja armon varassa jaksaa elää ja kuolla.”

Kirkon todellinen mahtihahmo
VAIKKA HELSINGIN PIISPA Eero Huovinen ei ole arkkipiispa, on hän Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkyvin hengellinen johtaja. Päätoimittajat ja ministerit ovat mielellään kavereita kirkkoruhtinaan näköisen, intelligentin ja hauskoja vitsejä kertovan Huovisen kanssa.

Huovinen on taitava vallankäyttäjä. Kirkollisissa kiistakysymyksissä hän on myötäillyt kirkon konservatiiveja mutta varonut samaistumasta heihin. Näin Huovinen on taannut itselleen arvostetun aseman kirkon aktiivijäsenten silmissä suututtamatta kuitenkaan enemmistöä, joka vierastaa ”uskovaisten” moralismia.

Kun keskustelu naispappeudesta kävi kuumana, dogmatiikan professori Huovinen kirjoitti analyyttisen kirjan, jossa sanottiin aiheesta monenlaisia asioita, paitsi sitä, mikä on Huovisen oma kanta asiaan. Korttinsa hän paljasti vasta kun naispappeuden läpimeno näytti jo varmalta: hän kannatti naispappeutta.

Myös homojen parisuhteen rekisteröintiä koskevassa kysymyksessä Huovinen on esiintynyt varovasti. Hän ei ole asettunut näkyvästi puolustamaan homojen oikeuksia, mutta on varonut käyttämästä herätyskristittyjen suosimia raamattusitaatteja homoliittoja vastaan.

Jotain Huovisen omista mieltymyksistä saattoi lukea rivien välistä, kun hän otti Helsingin Sanomissa kantaa taidenäyttelyyn ”Ecce Homo”, jossa Jeesus esitettiin homoseksuaalina. Artikkelissaan Huovinen kritisoi sitä, että ihmiset haluavat itse muokata Jumalasta näköisensä.

Huovisen oma mielipide homojen oikeustaistelusta oli kuitenkin unohtunut artikkelista.

2021-03-05T11:01:27+00:00toukokuu 10th, 2002|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|