Saarna Ulkosuomalaisparlamentin avajaisjumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 17.11.2002
Rakkaat seurakuntalaiset, rakkaat ihmiset eri puolilta maailmaa
Mielessäni on Pertti Paasion hetki sitten lukema Raamatun sana profeetta Malakian kirjasta: ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot. (Mal. 3:17)
Malakian sana on Israelin kansalle kauan sitten lausuttu lupaus. Voiko sillä olla jotain sanottavaa myös meille tänään? ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot.
Tunnettu suomalainen historioitsija Osmo Jussila sanoi kerran, että kahta asiaa on maailmasta vaikeaa hävittää, uskontoa ja kansallistunnetta. Historian aikana itsevaltiaat ja hirmuhallitsijat ovat usein pyrkineet kitkemään ihmisistä uskon Jumalaan. Kirkko on voinut joutua vainotuksi tai se on ollut pakotettu painumaan maan alle. Mutta sydämistä uskoa on ollut vaikeaa repiä irti.
Yhtä sitkeässä on ollut kansallistunne. Suurvallat ovat alistaneet pieniä kansoja alaisuuteensa. Aatteellisen yhtenäistämisen tai vallan keskittämisen halusta valtiaat ovat sortaneet heimoja ja kansoja. Kulttuureja on tuhottu ja kieliä on näivetetty. Mutta silti kansallistunne on elänyt ihmisten mielissä. Uuden ajan tullessa usko ja kansallinen yhteenkuuluvuus ovat heränneet jälleen eloon. Uskoa ja kansallistunnetta on vaikeaa hävittää.
Me suomalaiset olemme historian kuluessa säästyneet paremmin kuin monet muut pienet kansat. Kun vertaa meidän osaamme monien muiden kansojen kohtaloon, tuntuu kuin meidän yllämme olisi ollut joku erityinen suojeluksen ja siunauksen käsi. Ja silti meidänkin keskellämme on monenlaista juurettomuutta, irrallisuutta, osattomuutta, sivuunjäämistä, orpoutta.
Ajatelkaa, rakkaat sanankuulijat, millaista on esimerkiksi orpouden kokemus. Orvoksi joutunut lapsi on äiditön ja isätön, vailla vanhempia, vailla elämän ja kasvun tärkeimpiä ihmisiä. Juuri muutamia päiviä sitten sattui täällä Suomessa autokolari, jossa kuoli kolme ihmistä. Yhdessä hetkessä yhteensä 10 lasta jäi orvoiksi.
Tai ajatelkaa niitä lapsia, joilla kyllä on isä ja äiti, mutta jotka ovat sillä tavalla laiminlyötyjä ja unohdettuja, ettei heillä oikeastaan ole isää eikä äitiä. Mitä on omistaa isä, joka ei kuitenkaan ole isä? Orpoutta voi olla ulkonaisen onnen ja maallisen hyvinvoinninkin keskellä. Tai ajatelkaa jo aikuiseksi kasvanutta ihmistä, joka on jäänyt täydellisesti yksin, joko sananmukaisesti tai henkisesti. Elämänusko on mennyt, ei ole mitään, mihin uskoa tai luottaa. Aatteettomuuden orpoutta, hengellistä orpoutta.
Lähtö omasta kotimaasta maailmalle voi sekin sisältää orvoksi tulemisen kokemuksia. Suomesta on kautta aikojen lähdetty maailmalle hyvin erilaisista syistä. Viime vuosisadan alussa tunnettu suomalainen poliitikko Oskari Tokoi lähti Amerikkaan, kun elämä Keskipohjanmaalla kävi kylätappeluun osallistumisen vuoksi ahtaaksi. Jotkut toiset ovat kokeneet isänmaan kasvot tylyiksi, kun kotiseudulta ei ole löytynyt työtä. Ja niin on ollut pakko lähteä maailmalle leivän perään. Ja sitten on hyvällä ja innokkaalla mielellä lähteneitä, niitä, jotka ovat lähteneet etsimään omia rajojaan, testaamaan omaa osaamistaan ja tietämistään. Uudet haasteet ovat vieneet kauas kotiseudulta. Ja kuinka moni onkaan lähtenyt rakkauden vuoksi – yksi kauneimpia ja väkevimpiä syitä lähteä. Johan Raamattukin kehottaa miestä jättämään isänsä ja äitinsä ja liittymään vaimoonsa.
Mikä sitten onkaan syy mennä maailmalle, sydämessä säilyy aina tietty veto ja kaipuu omaan maahan, omaan kieleen, omille juurille. Kotiin me kaikki kaipaamme, mekin, jotka elämämme täällä kotisuomessa. Muistan jo kouluvuosilta ruotsinkielen oppikirjasta sananlaskun: ”borta bra, men hemma bäst.”
Omien juurien puolustamisen vuoksi on varmaan Ulkosuomalaisparlamentinkin työ niin tärkeää. Orpoja emme halua olla, palatkaamme siis juurillemme.
Profeetta Malakian sana tarttuu tähän meidän syvään kaipaukseemme. Ne jotka näyttävät joutuneen etäälle omista juuristaan, saavat lupauksen, että heistä kerran taas tulee Jumalan oma kansa. ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot.
Ihminen jaksaa elää, jos hänellä on toivo paremmasta, usko siihen, että hän kuuluu omaan kansaan, omaan heimoon, omaan yhteisöön. Kaikki se työ, mitä teemme omien kansallisten juuriemme hyväksi, vahvistaa elämämme perusedellytyksiä.
Mutta syvimmiltään Malakian kirjan sana on enemmän kuin puolustuspuhe sukujuurien tai kansallisen identiteetin puolesta. Profeetan sana asettaa meidät Jumalan kasvojen eteen. Ja kummallista on, että orpouden ja osattomuuden tunto tulee meitä vastaan myös silloin, kun joudumme kasvokkain Jumalamme kanssa.
Omalla tavallamme me kaikki ihmiset joudumme kokemaan orpoutta Jumalan edessä. Hurskainkin kristitty tietää, mitä merkitsee lähteä pois Jumalan luota, luopua Jumalasta, tai mikä vielä raskaampaa, joutua Jumalan hylkäämäksi.
Mitä on olla orpo Jumalan edessä? Ilman maallista isää elävä on isätön, ilman Jumalaa elävä on jumalaton. Joskus ajattelemme, että jumalattomuus on huonoja elämäntapoja ja moraalittomuutta. Kun joskus haluamme oikein moittia tai paheksua ihmisten elämää, sanomme: onpa jumalatonta menoa!
Mutta syvimmältään jumalattomuus on elämää ilman Jumalaa, siis hengellistä orpoutta. Kyllä me kaikki aavistamme sen, että olemme Jumalan luomia lapsia. Mutta sitten on vain käynyt niin, että olemme lähteneet Luojamme luota omille teillemme, maailmalle, kuka omiin voimiin luottaen, kuka Jumalaansa ja kotiansa kiroten.
Tänään meille kaikille Jumalasta orvoille kuuluu profeetta Malakian sana: ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot.
Minua tässä sanassa viehättää ja lohduttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin se on lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Vaikka me olemme jättäneet Jumalan, tulleet orvoiksi ja jumalattomiksi, Jumala kuitenkin lupaa, että meistä kerran ja jälleen tulee hänen kansansa, hänen omiaan, hänen rakkaita lapsiaan.
Toiseksi Malakian sana sanoo meille, että Jumala itse huolehtii meidän tulevaisuudestamme. ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot. Suomen kielen sana ”määrätä” on sävyltään autoritaarinen ja komenteleva, mutta tässä sen sisältö on myönteinen. Jumala ”määrää”, hän siis varmasti huolehtii meistä, hänellä on valta jakaa armoaan ja hyvyyttään.
Kansallistunteen hyväksi ihminen voi tehdä paljon, mutta jumalattomuutensa eteen hän voi vain panna toivonsa Jumalan hyviin ”määräyksiin”, hänen armoonsa. Meidän toimemme hyvän tulevaisuuden eteen ovat aina keskeneräisiä ja vääristyneitäkin. Mutta Jumalan armo on varma, se on Kaikkivaltiaan käsky- ja määräysvallan alla.
Sen vuoksi tänäänkin on niin hyvä jättäytyä Jumalan armon ja lupausten varaan. Kun me palaamme tämän armollisen Jumalan luo, silloin meidän käy lopulta hyvin. ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani”, sanoo Herra Sebaot. ”Ja minä olen hyvä heitä kohtaan, niin kuin isä on hyvä pojalleen, joka tottelee häntä.”