Piispa Teemu Laajasalon saarna pääsiäisyönä Helsingin tuomiokirkossa 16.4.2022

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Mark. 16: 1-8

 

Hyvät pääsiäisyötä juhlivat kristityt täällä kirkossa ja etäyhteyksien äärellä, rakas seurakunta,

Missä hän on? Pääsiäisyön evankeliumissa omaa rakastaan aamuvarhaisella etsineiden naisten kysymys on tuntunut viime aikoina läheiseltä. Viimeisten viikkojen surullisten uutisten keskellä olemme nähneet loputtoman määrän etsijöitä, jotka ovat järkytyksensä keskellä kysyneet kysymyksen: Missä hän on?

Kun katsomme Ukrainassa ohjuksien voimasta sortuneita rakennuksia ja raivausryhmien työskentelyä raunioilla, kuulemme aikaa vastaan taistelevien auttajien kysymyksen: Missä hän on?

Kun katsomme mutaiseen maahan kaivettuja ruumiskuoppia ja kuopissa olevia kasoja mustista repaleisista jätesäkeistä, tunnistamme sydämessämme omaistaan etsivän sukulaisen hiipuvan toivon: Missä hän on?

Kun katsomme perheenjäseniään puhelimella kriisialueelta tavoittelevia äitejä ja isiä, ymmärrämme mielessämme heidän pelonsekaisen kaipuunsa: Missä hän on?

Kuvat Ukrainasta pysäyttivät maailman. Vaikka me emme itse etsi katseellamme merkkiä omasta elävästä sukulaisestamme, saavat kuvat vointimme pahaksi ja mielemme herkäksi. Pahuuden katsominen ahdistaa ja pakottaa kysymään, miten tällaista voi tapahtua?

Ensin kysymme toisen ihmisen vastuuta. Millainen ihminen voi tehdä tuollaisia tuhotekoja? Kuka pystyy tappamaan viattomia siviilejä? Turvallisuuspoliittiset tarkastelut tai historialliset havainnot eivät riitä meille vastaukseksi. Me kysymme ihmisyyttä, ihmisen vastuuta; miten joku meistä on valmis tuollaiseen tuhoon? Mitä ihmisille pitää valehdella, jotta hän on valmis kaikki säännöt ja oikeutukset ohittavaan hävitykseen ja turmioon? Sitten kysymme omaa vastuutamme. Miksi minä en pysty auttamaan enemmän? Miksi en luovu enemmästä kärsivän lähimmäisen puolesta? Miksi en kanna vastuuta ja tee enempää?

Aika nopeasti kysymme myös Jumalan vastuuta. Missä Hän on? Missä on rakastava Jumala, jos ihmisen annetaan kärsiä näin? Missä Hän on? Kärsimystä katsoessamme etsimme Jumalaa. Kysymme, onko Jumala hylännyt meidät? Kysymme, nukkuuko Jumala? Ja kysymme, onko Jumalakin kuollut? Onko Jumala ruumiina muiden kuolleiden joukossa, kun hän ei ole kärsiviä puolustamassa? Onko Jumala samalla tavalla kuollut kuin jätesäkkeihin rujosti pakatut ja kuopan pohjalle heitetyt vainajat?

Kärsimys, kauhu ja kuolema pakottavat meidät pieneksi. Vihan ja epätoivon katseleminen synnyttää vihaa ja epätoivoa myös omassa päässämme. Raivo herättää raivoa. Epäinhimillistämisen seurauksena on epäinhimillistämistä. Meille jää kysymysten esittäjän osa. Kun elämä on hävinnyt, onko kuolema voittanut?

Pääsiäispäivän evankeliumi kertoo yhtäältä ihmisen pienuudesta. Evankeliumissa on useita kohtia, joissa ihmisen osana on olla pieni, hätääntynyt ja vailla ymmärrystä. Haudalle saapuvat olivat jo etukäteen huolissaan. Sisään mennessään he säikähtivät, olivat peloissaan. Nähtyään tyhjän haudan ja kuultuaan ilosanoman enkeliltä, he eivät vieläkään pystyneet toimimaan, vaan pakenivat järkytyksestä vapisten. Pääsiäisenä ihmiset olivat pieniä. Ihminen on huolissaan, ihminen säikähtää ja ihminen vapisee järkytyksestä.

Pääsiäisen suuri sanoma ei kuitenkaan ole ihmisen pienuudessa, vaan Jumalan suuruudessa. Huolissaan olevan, säikähtäneen ja järkytyksestä vapisevan ihmisen kärsimyksen kantaa Kristus, joka kärsii. Syntisen, katkeran ja kostonhimoa raivoavan ihmisen syyllisyyden sovittaa Kristus, joka kuolee syntisen puolesta.

Ihmisen osaksi jää kyllä elää täällä maan päällä kärsimysten keskellä, mutta tietäen, että Jumala itse ihmisen kärsimyksen tunnistaa ja siinä ihmistä kantaa, rohkaisee ja lohduttaa. Mutta vielä enemmän ihmisen osaksi jää elää tietäen, että Kristuksen vuoksi vihollisista viimeisin, kuolema, on lopullisesti voitettu.

Kristus on omalla kuolemisellaan ja omalla ylösnousemisellaan varmistanut, että jokainen Häneen turvautuva tämän maailman kuollut on taivaaseen talutettu. Ne taistelut, jotka vainajat ovat tässä maailmassa hävinneet, ovat taivaassa voitetut. Ne kivut, jotka he ovat tässä maailmassa kärsineet, ovat paratiisissa parannetut. Ne kyyneleet, joita tässä maailmassa ei ole onnistuttu pyyhkimään, ovat pois pyyhittyjä – joka ainoa kyynel.

Jumala avaa haudan oven. Hän avaa sen ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesuksen ylösnousemuksen merkiksi. Ja hän avaa sen viimeisenä päivänämme meidän ylösnousemuksemme merkiksi. Kuolema ei saa viimeistä sanaa. On omien rakkaimpiemme jälleennäkemisen aika. Iankaikkinen elämä on edessä. Taivaassa, missä ei ole tämän maailman kysymyksiä, vaan Jumalan lempeiltä kasvoilta luettavia vastauksia.

Ylösnousemuksen saamme lahjana. Me emme voi tehdä sen eteen mitään. Jumala itse työntää kivet kammioiltamme sivuun ja avaa omalla voimallaan hautojemme ovet.

Rakkaat seurakuntalaiset,

enkeli kertoo naisille, että Jeesus ei ole ”täällä”, siis hän ei ole haudassa. Mutta enkeli myös ohjaa naiset Jeesuksen luokse. Kun me kysymme saman kysymyksen, missä Hän on, tajuamme, että emme voi nähdä Häntä samalla tavalla kuin opetuslapset näkivät. Kysyessämme Jeesuksen sijaintia, kaivatessamme Kristusta, Hän kulkee jo ennen ensimmäistä kysymystämme vieressämme. Pääsiäisen lupauksiin kuuluu se, että Jeesus on aina keskellämme. Hän lohduttaa, rohkaisee ja kulkee kanssamme. Hän rukoilee puolestamme ja kaikkien niiden puolesta, joille Kristuksesta kerromme. Hän on salatulla tavalla todellisesti läsnä myös joka kerta, kun nautimme ehtoollista. Meidän tehtävämme on elää tätä lupausta todeksi. Kertoa siitä oman elämämme kautta lähellä ja kaukana, rakkauden sanoin ja rakkauden teoin.

Rakas pääsiäisyön seurakunta,

tänä yönä ovi on avattu. Tänä pääsiäisyönä ovi todella on avattu. Ovi pelosta pelottomuuteen. Ovi vankilasta vapauteen. Ovi levottomuudesta lepoon. Ovi huolista helpotukseen. Ovi mahdottomuuksista mahdollisuuksiin. Ovi synnistä sovitukseen. Ovi kuolemasta elämään. Ovi tästä maailmasta taivaaseen – sinne Jumalan taivaaseen, jossa näemme Kristuksen kasvoista kasvoihin. Siellä Hän on.

Aamen.