Piispa Teemu Laajasalon saarna Pakilan seurakunnan kirkkoherra Tiia Valve-Tuovisen virkaanasettamismessussa Hyvän Paimenen kirkon 20-vuotisjuhlassa ensimmäisenä adventtina 27.11.2022
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!
Mark. 11:1–10
Hyvä Pakilan seurakunnan juhlakansa, Hyvät Hoosiannaa laulamaan tulleet kirkkovieraat läheltä ja kaukaa, rakas tänään virkaan asetettava kirkkoherra Tiia,
Pakilassa ihmisen on hyvä olla. Näin olen monelta kuullut. Tässäkin salissa tänään istuu seurakuntaväkeä, joka aina muistaa kehua omia rakkaita kulmakuntiaan. Täällä on hyvä kasvaa ja kasvattaa, täällä on hyvä aikuistua ja ikääntyä, näin sanotaan. Kaikkiallahan on kotiseuturakkautta ja -ylpeyttäkin, mutta kyllä Pakilan ympäristössä siinä on jotain erityistä uskon varmuutta. Usein puheisiin kuuluu lempeän uhmakas lupaus siitä, että täältä ei olla minnekään lähdössä, kun on kerran tänne tajuttu tulla.
Nämä kehut on helppo uskoa. Tämä on nimittäin rakasta ja kovin tuttua aluetta myös oman sukuni osalta. Toisella puolella sukuani on Pakilassa pitkä historia. Isoäitini isoäiti muutti alueelle ja rakensi elämänsä perusteita hitaasti ja vähäeleisesti. Hänen tyttärensä asui ja synnytti mummoni 1920-luvulla tässä aivan nykyisen kirkonmäen vieressä. Tuo isoäitini äiti piti myös pientä kioskia, luultavasti kolmella tai neljällä eri vuosikymmenellä tuossa Lepolantien nurkilla.
Vanhempani menivät naimisiin Pakilan vanhassa kirkossa, siis tuossa nykyisen Paimensalin puolella vuonna 1968. Ja toisena koronakeväänä, puolisentoista vuotta sitten siunasin äitini haudan lepoon täsmälleen saman neliömetrin kohdalla, jossa he olivat 53 vuotta sitten yhdessä silloisen alttarin ääressä seisoneet.
Oman suvun historian kautta on helppo tajuta tämän talon tärkeys. Helppoa on myös ymmärtää, että Pakila todella on vuosikymmenten aikana muuttunut. Tämä on ollut sivussa ja kulkuyhteyksiltään keskinkertaista aluetta. Nyt tuon viereisen Tuusulanväylän ja Kehä ykkösen risteyksestä kulkee päivittäin noin 136 000 ajoneuvoa. Hyvän Paimenen kirkko sijaitsee siis yhdessä Suomen suurimmista risteämiskohdista.
Pakilan muutos on ollut myös muulla tavoin merkittävä. Tämä on ollut huono-osaista, huonomaineista punaista Pakilaa – aluetta, jossa lasten kuolleisuus on ollut korkea, ihmisten koulutustaso matala ja jonne kirkkoa ei meinattu saada kovin nopeasti pystyyn edes kansalaisvoimin. Ja ajatelkaapa; muutaman vuosikymmenen jälkeen saadaan huomata, että tämä on alue, jolla voidaan monella mittarilla huomattavan hyvin, jonka alueella asuu pärjäävää ja oppinutta väkeä ja jolla on koko Helsingin 17 suomenkielisestä seurakunnasta korkein jäsenprosentti ja monella tavalla ulkoisesti vakain ympäristö.
Tässä Hyvän paimenen kirkossa, kirkossa, joka on piispa Eero Huovisen 20 adventtia sitten pitämän vihkitilaisuuden saarnan mukaan samanaikaisesti sekä kaksi että yksi kirkkoa, on jotain sellaista, joka kutsuu ja pitää kiinni. Kutsuu takaisin niitä, jotka ovat jo ehtineet kauas ja toisaalta pitää kiinni, eikä meinaa päästää pois.
Näitä tarinoita ja yhteisiä muistoja tähän taloon liittyy monella tänäänkin, niitä on syntynyt viimeisimmän 20 vuoden aikana tuhansille perheille ja jos Jumala suo, niitä syntyköön tulevina vuosikymmeninä moninkertainen määrä.
***
Sallikaa rakas juhlaväki minun kertoa vähän toisenlainen muisto vuosikymmenien takaa. Se ei ole kirkosta, vaan koulusta. Tästä muutaman kilometrin päästä, kohtuullisen läheltä eräästä koulusta.
Koulussa oli vitsikäs nuori poika, yläkouluikäinen. Hän viihdytti meitä muita oppilaita tarjoamalla erilaisia yllätyksiä, lähinnä opettajien ja koulun henkilökunnan kustannuksella. Eräänä päivänä kouluterveydenhoitaja kutsui vuorollaan kaikki pojat terveystarkastukseen. Jokaisen piti myös käydä terveydenhoitajan odotustilan yhteydessä olevassa vessassa ja siellä pissata näytepurkkiin ja antaa se sitten terveydenhoitajalle, joka toimitti näytteet eteenpäin laboratorioon.
Kun tämän vitsikkään kaverin vuoro tuli, hän meni muiden odottaessa vessaan, pissasi yhden purkillisen, mutta täytti samalla toisen purkillisen Jaffalla. Tullessaan ulos vessasta, hän kantoi suurelkeisen varovaisesti kahta täyttä purkillista. Terveydenhoitaja sanoi hänelle, että ei niitä olisi nyt tarvinnut kahta purkkia tuoda. Poika vastasi sanoen, että selvä, juon sitten tämän toisen. Ja ennen kuin terveydenhoitaja ehti sanoa mitään, poika otti kunnon kulauksen purkista. Terveydenhoitajan sanat kaikuivat kovaa: Mitä sinä oikein teet? Mitä sinä oikein teet?
***
Joku saattaa penkissä nyt pohtia, miten tämä muisto liittyy kirkkoon. Mutta kyllä se liittyy. Tuossa aiemmin kuullussa ensimmäisen adventin evankeliumissa on nimittäin tuo sama kysymyslause monikossa. Mitä te oikein teette? Kun Jeesuksen opetuslapset käyvät hakemassa kujalta oven eteen sidotun pienen aasin, paikalla olleet huudahtivat: Mitä te oikein teette? Mitä te oikein teette?
Ajatelkaapa, missä tilanteissa ja miksi me kuulemme nuo sanat: Mitä te oikein teette?
Nuo sanat voidaan kuulla ainakin kolmessa merkityksessä. Ensinnäkin ne voidaan kuulla silloin, kun tapahtuu jotain hämmentävää, outoa ja itselle vierasta. Siis silloin, kun tekee mieli ajatella, että voiko noin käyttäytyä; kun on kysyttävä, sopiiko tuolla tavalla toimia? Onko tuossa mitään järkeä? Noissa tilanteissa tuo kysymys ”Mitä te oikein teette?” sananmukaisesti tarkoittaa paremminkin vastakohtaansa: Mitä te väärin teette? Kysymys siis sisältää arvion siitä, että juuri noin ei voi tehdä.
Toiseksi nuo sanat ”Mitä te oikein teette” voi kuulla silloin, kun jokin asia tai tilanne paljastaa oman tietämättömyyden. Ne voivat olla ehkäpä huudahduksen sijasta epätoivoa tai uteliaisuutta sisältävällä äänenpainolla sanotut – niillä voidaan pinnistellä ymmärrykseen tai heittäytyä mukaan itseltä kätketyn yhtälön pohdintaan. Mitä te oikein teette, voi siis olla kysymys, jolla yritetään saada selkeyttä epäselvyyden joukkoon tai toivoa yksinkertaisuutta monimutkaisuuden keskelle.
Hämmennyksen ja tietämättömyyden tasojen lisäksi nuo sanat voivat yrittää tavoitella jotain näkymätöntä. Mitä te oikein teette? Sanat voivat siis tarkoittaa: ”Tiedämme kyllä, että teette jotain tärkeää, mutta mitä se on, mitä te teette?”
***
Kirkon työ voi hyvin synnyttää tuon kysymyksen oikeastaan kaikissa noissa kolmessa merkityksessä. Kirkkoherra voi helposti joutua opetuslasten tavoin paikalla olevien haastamaksi, kysyjille vastaamaan. Kirkon työ on usein tälle maailmalle vierasta ja herättää siksi kysymyksiä.
Kysymys saattaa kuvastaa kysyjän hämmennystä tai tietämättömyyttä. Tai sitten se voi kuvastaa kysyjän pyrkimystä saada selvyyttä näkymättömään.
Mitä te oikein teette?
Jos kirkko julistaa anteeksiantoa pahantekijälle tai kertoo, että lukemattomat kerrat virheitä tehnyt saa jälleen uuden alun, voivat ihmiset aidosti kysyä, mitä te oikein teette?
Mitä te oikein teette?
Juuri nämä neljä sanaa ovat peräkkäin vain kaksi kertaa koko tässä kirkkoraamatussamme. Tämän tänään puhutun adventin evankeliumin lisäksi ne sanotaan kerran Apostolien teoissa. (Apt. 14: 15)
Ne sanotaan siinä kohdassa, jossa Paavalin rohkaisemana rampa mies oli parantunut Lystran kaupungissa. Kansa haltioituu syntymästään saakka rampana olleen parantumisesta, pitää Paavalia antiikin Jumala Hermeksenä, tuo seppeleitä ja haluaa alkaa uhrata Paavalille härkiä.
”Mitä te oikein teette?” Tuossa Apostolien tekojen kohdassa noita sanoja ei kysykään hämmästynyt kansa Jeesuksen seuraajille, vaan hämmästyneet Jeesuksen seuraajat kansalle.
Paavali sanoo: ”Mitä te oikein teette? Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa.”
Kristuksen kirkon ensimmäinen suuri teologi Paavali ymmärsi, että kristitylle kysymys on aina Jumalan tekemisestä, ei meidän ihmisten tekemisestä. Ramman parantuminen ei ollut Paavalin voimista, vaan Jumalan voimista lähtöisin. Paavali istutti ja kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Kristittyjen tehtävänä on julistaa hyvää sanomaa, mutta Jumalan tehtävänä on tehdä se hyvä sanoma todeksi.
Tämä Paavalin ymmärrys auttaa meitä ymmärtämään myös adventin evankeliumia. Opetuslapset olivat Jeesuksen asialla myös päivän evankeliumissa. He toimivat Jeesuksen nimessä ja Hänen toiveidensa mukaisesti. Niin tulee toimia myös meidän täällä Pakilassa. Silloin mitkään ihmettelyt tai kysymykset eivät ole meille mahdottomia tai liian yllättäviä, kun ymmärrämme, kenen asialla me olemme ja kenestä on kiinni, mitä tekemisessämme oikeasti tapahtuu tai ei tapahdu.
Ihmisen tehtävä ei ole ponnistella Jumalan luokse, vaan luottaa siihen, että Jumala lupauksensa mukaisesti haluaa tulla meidän luoksemme. Ihmisen tehtävänä on luottaa siihen, että Jumala ymmärtää meitä silloinkin, kun meillä on vaikeuksia ymmärtää Häntä. Jumala haluaa tulla meidän sydämiimme ja mieliimme. Hän haluaa tehdä työtänsä meidän kauttamme, työpaikoillamme ja kodeissamme, palavereissamme ja perheissämme.
***
Hyvä kirkkoherra Tiia,
sinä olet joutunut moneen kertaan vastaamaan seurakunnan ja koko kirkon puolesta kysymykseen Mitä te oikein teette? Vaaliprosessit ovat pidentyneet ja olet tehnyt töitä vuosikausia tietyllä tavalla epäselvässä maastossa. Adventti on valmistautumista jouluun ja sen odottamista. Oma adventtisi on tänä vuonna erityisen merkityksellinen, odottaminen ja kenties kohtuuttomankin pitkä valmentautuminen uuteen on vihdoin ohi.
Ole Tiia rohkealla mielellä. Sinä olet tämän kylän pitkäaikainen ja pidetty pappi. Olet tehnyt täällä jo paljon hyvää ja virkakin on jo kovin tuttu sinulle. Sinä olet myös jo tehnyt kirkkohistoriaa. Olet ainoa kirkkomme pappi, joka on valittu kaksi kertaa ja kahdella erilaisella vaalitavalla saman seurakunnan samaan kirkkoherran virkaan. Seurakuntaneuvosto on valinnut sinut kerran ja sen jälkeen koko seurakunnan äänestäjät ovat valinneet sinut toisen kerran. Voit siis uskoa, että oikeutuksesi toimia tuossa on poikkeuksellisen vahva.
Muista Tiia tämän alueen historia. Tunnista tämän kulmakunnan iloiset ja surulliset, voimakkaat ja väsyneet. Tunnista ne, jotka ovat vielä kaukana kirkosta ja ne, jotka ovat aivan lähellä. Tunnista tämän maailman kysymykset ja tunnista ne kysymykset, jotka koskettelevat jo taivasta.
Ja kun erilaisiin ihmisten kysymyksiin vastaat, muista, että tämä työmme ei sittenkään ole omaa työtämme, vaan Kristuksen työtä. Muista, että tämä työmme ei sittenkään ole meidän varassamme, vaan Kristuksen varassa. Ja muista, että Kristus itse laskeutuu joka päivä tekemään työtänsä sinun ja koko Pakilan väen puolesta – ihmisten iloksi, lähimmäisen parhaaksi ja vielä kerran koittavan taivaanriemun takaajaksi.
Aamen.