Eero Huovisen kirjoitus Kanava-lehdessä 2/2015, S. 26-31

 

Ekumenia on toimintaa kristittyjen yhteyden edistämiseksi. Idea on hyvä. Myös ne, joille kirkko ei ole tärkeä, kannattavat sovintoa. Usein on kuitenkin ollut enemmän eripuraa kuin sopua.

Martti Luther pohti, millaisen rakennuksen Saatana pystyttäisi kirkon viereen, jos hän haluaisi tuhota seurakunnan. Kapakan vai ilotalon? Ei, vaan toisen kirkkorakennuksen.

Yhdessä on toki pyritty pysymään. Jeesuksen rukous, ”että he olisivat yhtä”, velvoittaa. Jo varhaiset kristityt luottivat siihen, että totuus yhdistää. Tässä onkin ekumenian perusongelma: miten pitää kiinni totuudesta ja kulkea yhdessä toisten kanssa? Jos luovut totuudesta, muutut tuuliviiriksi. Jos luovut toisista, ajaudut itsetyytyväisyyteen.

Lähes tuhat vuotta, puolet tähänastisesta kirkon historiasta, oltiin joltisessakin sovussa. Kiistoja oli, mutta uskon pääkohdat yhdistivät. Vasta vuonna 1054 idän ja lännen kirkot jakautuivat.

Meikäläisittäin merkittävä repeämä aiheutui Martti Lutherin ja Rooman kirkon välirikosta 1500-luvulla. Reformaatiosta alkunsa saaneiden kirkkojen piirissä pirstoutuminen on jatkuvasti vain kiihtynyt. Kilpailun eriseuraisuuden mestaruudesta voittavat juuri protestantit.

Varsinaisen ekumeenisen liikkeen synty sai odottaa aina 1800-luvun lopulle asti. Tärkeä tekijä oli laajeneva lähetystyö. Maailma alkoi pienentyä. Löydettiin kansoja, jotka eivät olleet kuulleet kristillistä sanomaa. Missio, lähetys, ymmärrettiin kirkon olennaiseksi tehtäväksi. Jos kerran tavoite yhdisti, niin miksi oltaisiin erossa?

Aluksi ekumenia oli yksittäisten kristittyjen käytännöllistä yhteistoimintaa. Pian mukaan tulivat myös kirkko-organisaatiot. Pelkkä toiminnallinen yhteistyö osoittautui liian kevyeksi perustaksi. Ryhdyttiin keskustelemaan siitä, mikä on toiminnan uskonnollinen perusta. Hyvä tahto ja ystävällisyys eivät riittäneet.

Uskon peruskysymykset ja yhteiskunnallinen vastuu

Ekumeenisessa liikkeessä on kaksi haaraa. Toinen pureutuu uskon peruskysymyksiin, toinen yhteiskunnallisen vastuun haasteisiin. Edellinen, ns. Faith and Order –linja, selvittelee uskonopin (Faith) perusasioita sekä kirkon toiminnan perusmuotoja (Order). Order-asiat ovat esimerkiksi jumalanpalvelukseen, kirkolliseen päätäntävaltaan ja pappisvirkaan liittyviä kysymyksiä.

Faith-aiheet ovat kristillisen uskon ydinkauraa, katekismuksesta tuttuja. Mitä tarkoittaa, että uskotaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen? Kuka Jeesus Kristus oli? Miten ihminen pelastuu ja pääsee taivaaseen? Näistä uskonkysymyksistä on saavutettu kirkkojen välillä hämmästyttävää lähentymistä.

Kirkon järjestysmuotoa koskevat Order-ongelmat hiertävät enemmän. Ketkä ovat ”oikeita” kirkon jäseniä? Miksi kristityt eivät voi osallistua samaan ehtoollispöytään? Millainen tehtävä maallikoilla, papeilla, piispoilla (ja paavilla) kirkossa on?

Ekumeenisen liikkeen toisen haaran, ns. Life and Work –linjan (Elämä ja Työ) aiheet koskevat etiikkaa ja sosiaalisia kysymyksiä. Myös tässä linjassa totuuden etsimisellä on keskeinen rooli. Mikä on moraalisesti oikeaa ja kestävää? Miten kirkkojen tulee edistää esimerkiksi rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja luonnon tasapainoa?

Ekumenian kulta-aikaa oli 1900-luvun jälkipuolisko. Maailmansotien aiheuttama kärsimys ajoi kirkot yhteen. Avustustoiminta lähensi. Perustettiin maailmanlaajuiset ekumeeniset järjestöt. Ortodoksinen maailma tuli mukaan. Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1960-luvun alussa roomalais-katolinen kirkko avasi ikkunat, paitsi maailmaan myös toisiin kirkkoihin. Enää emme mekään Suomessa väitä, että katolilaiset olisivat Välskärin kertomusten kavalia jesuiittoja. Myös ns. vapaat suunnat alkoivat osallistua ekumeeniseen toimintaan. Enää ne eivät pidä kansankirkkoja valtioon sitoutuneina ”porttokirkkoina” emmekä mekään heitä pelkkinä karismaattisina ”hihhuleina”.

Ekumenian perusvire on ollut pitkään se, minkä paavi Johannes XXIII (1958-1963) ilmaisi tunnuslauseessa: ”On enemmän sitä, mikä meitä yhdistää, kuin sitä, mikä meitä erottaa.”

Aina ei ole helppo muistaa, miten paljon viimeisen 50 vuoden aikana on saavutettu. Vatikaanin edellinen ekumeniakardinaali Walter Kasper kertoo, että vielä 1950-luvulla katolilaiset hänen kotiseudullaan Saksassa siirtyivät kadun toiselle puolelle, etteivät joutuisi liian lähelle evankelisen kirkon pappia. Nyt rukoillaan yhdessä, samassa kirkkotilassa.

Puuttuva ehtoollisyhteys on kivi kengässä

Ekumenia on innostanut monia kristittyjä, ja usko kirkkojen väliseen lähentymiseen on lisännyt toiveita yhä suuremmasta yksimielisyydestä. Kevät näyttää kuitenkin kääntyneen takatalveksi.

Uskonopillinen työskentely tuntuu saavuttaneen sen, mikä on teologisesti mahdollista. Ollaan kuin loppusuoralla, maali häämöttää.  Mutta sitten maitohapot alkavat jumiuttaa. Kirkkojen päättäjät ovat tulleet varovammiksi. Nurkkakuntaisuus nostaa päätään, omaa profiilia korostetaan, individualismi valtaa alaa.

Suurin kivi kengässä on puuttuva ehtoollisyhteys katolisen kirkon ja muiden kirkkojen välillä. Esimerkiksi luterilaisen ja katolisen ehtoollisopin välille on kyllä löydetty laaja yksimielisyys Kristuksen todellisesta läsnäolosta sakramentin leivässä ja viinissä. Yhteiseen ehtoollisen viettoon ei kuitenkaan ole päästy, koska katolinen kirkko edellyttää, että ensin ollaan samanmielisiä koko kristillisestä uskosta, myös paavin asemasta ja piispanviran arvovallasta.

Faith and Order –linjan juuttuminen paikalleen on aiheuttanut ymmärrettävää pettymystä kirkkojen jäsenissä. Monet kysyvät, kannattaako teologiasta ja totuudesta lainkaan käydä dialogia, koska käytännön johtopäätöksiä ei uskalleta tehdä.

Myös Life and Work –linja on ajautunut vaikeuksiin. Moraalikysymyksissä ei ole edetty niin kuin optimistisesti toivottiin. Uusia sosiaalieettisiä haasteita nousee entisten rinnalle. Kaikki kannattavat esimerkiksi rauhaa, mutta sen toteuttamisesta vallitsee suuria erimielisyyksiä. Uusimmaksi kiistakysymykseksi on noussut seksuaalietiikka.

Suoraa toimintaa ruohonjuuritasolta

Hitaasti etenevän ekumenian ongelmiin on reagoitu eri tavoin. Yksi tapa vastata on alhaalta nouseva suoran toiminnan malli. Ei jakseta odottaa kitkaisesti etenevien dialogien tuloksia eikä aroiksi tulkittujen piispojen epäröintiä. Kumpaa pitäisi suosia: suoraa toimintaa vai kärsivällisyyttä?

Saksalaisessa katolisessa maailmassa toimii aktiivinen ”Wir sind Kirche” –liike, ”Me olemme kirkko”. Se pyrkii rakentamaan ”tasa-arvoista kirkkoa”, jossa ei ole vastakkainasettelua pappien ja maallikoiden välillä. Halutaan toimia tasa-arvon puolesta, poistaa selibaattipakko ja edistää positiivista asennetta seksuaalisuuteen.

Basis-tyyppisiä liikkeitä on noussut muuallakin. Suomalainen muunnelma on Tulkaa kaikki –liike, joka on yhdysside ”kirkon uudistusmielisten jäsenten ja ystävien” välillä. Liike haluaa ”herättää rehellistä keskustelua kirkon perustehtävästä” sekä ”lisätä kirkollisen päätöksenteon avoimuutta”. Ekumenian vaikeutta kuvastaa, että liike on kauniista nimestään huolimatta myös lisännyt jännitteitä.

Sekä yhteiskunnallisten että kirkossa toimivien kansalaisliikkeiden haaste on, miten ne kykenevät kantamaan kokonaisvastuuta niistä instituutioista, joiden muuttamiseen ne pyrkivät. Vallanpitäjien haaste taas on, miten he osaavat kuunnella ruohonjuuritasolta nousevia ääniä.

Yhteyttä etsitään kokemuksellisuuden kautta

Osa haluaa etsiä yhteyttä korostamalla uskonnollisuuden elämyksellisiä piirteitä. Uskoa ei pidetä ajattelun eikä järjen, vaan tunteiden ja kokemusten asiana. Ylikorostuneen oikeaoppisuuden vastapainona tällaisilla liikkeillä onkin suuri merkitys.

Kokemuksellisuuden voima on tuonut yhteen kristittyjä, jotka muuten elävät erillään. Meillä Suomessa Tuomas-messut tavoittavat monia, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa seurakuntaelämässä. Messuja toteutetaan omaksumalla liturgisia tapoja eri kirkkojen perinteistä. Musiikki yhdistää silloin kun yhteisiä sanoja ei löydetä. Myös hiljaisuuden retriitit kokoavat ihmisiä monista kirkoista. Rukous ja raamatunluku yhdistävät niitäkin, joiden traditiot muuten poikkeavat.

Elämyksellisen ekumenian voima voi olla joko hengellisesti tai sosiaalisesti painottunutta. Jo pelkkä toisten näkeminen lisää yhteyden tunnetta. Laulut, runot, juhlat, tanssit ja performanssit innostavat. Vaikka ei oltaisi eikä haluttaisikaan olla yksimielisiä, läheisyyden kokemuksen uskotaan auttavan eteenpäin. Kun aiemmin päämääränä oli kuorolaulu, jossa eri äänet etsivät yhteistä sointia ja melodiaa, niin nyt kaikilla tulee olla oikeus laulaa omaa säveltään. Dissonanssia pidetään kauniina.

Enemmistöratkaisut syrjivät vähemmistöjä

Kärsimättömyys hitaaseen etenemiseen on voinut johtaa myös siihen, että ratkaisuja on ryhdytty tekemään enemmistön äänin. Magnus consensus, laaja yksimielisyys, onkin ollut arvostettu periaate, kun kirkot ovat etsineet yhteistä uskonnäkemystä.

Demokratiaa arvostavissa instituutioissa enemmistöratkaisut ovat saattaneet kuitenkin johtaa myös vähemmistöjen sivuuttamiseen. Suvaitsevaksi itsensä tulkitseva johtajuus voi piilevästi olla hyvinkin määräilevää ja ylemmyydentuntoista. Korulauseissa korostetaan avoimuutta, mutta verhon takana käytetään vahvaa valtaa. Totta on se, mitä suljettu sisäpiiri tai kanslia päättää.

Monissa kirkoissa enemmistöpäätöksin tehdyt linjaukset ovat johtaneet uusiin hajaannuksiin. Enemmistö iloitsee voitoistaan, mutta vähemmistö tuntee itsensä syrjityiksi. Oman profiilin nosto on tärkeämpää kuin yhdessä pysyminen. Asenne kelpaa sekä liberaaleille että konservatiivisille.

Suomessa kirkon yhtenäisyys alkaa horjua

Vielä puoli vuosisataa sitten saatoimme Suomessa olla tyytyväisiä siihen, että luterilainen kirkko oli varsin yhtenäinen. Olihan kirkkokriittisiä herätysliikkeitä, mutta ne pysyivät ja vaikuttivat kirkon sisällä.

Vasta kirkon päätös hyväksyä naiset papeiksi alkoi jakaa kirkon jäseniä. Päätöstä tehtäessä uskottiin vielä sovintoon eri tavalla ajattelevien kanssa. Myös niillä, jotka eivät hyväksyneet naispappeutta, tulisi olla tilaa kirkossa. Monet toivoivat, ettei tämä kirkon uskon kannalta varsin pieni asia aiheuttaisi hajaannusta.

Pian tuuli kuitenkin kääntyi. Osa naispappeuden torjujista omaksui jyrkän käytännön, jonka mukaan edes samaan kirkkotilaan ei suostuttu tulemaan, jos naiset palvelivat pappeina. Politiikka oli jopa tiukempi kuin ortodoksien ja katolisten. Tapa koettiin loukkaavana ja se kyseenalaisti yhteistyön samassa työyhteisössä.

Myös voittaneella puolella asenteet kovenivat. Syrjinnän käsite viljeltiin putipuhtaaksi. Kävi niin onnettomasti, että ensin kirkon virallisesta linjasta poikkeavasti ajattelevat ajoivat itsensä nurkkaan ja sitten myös kirkon johto edisti heidän eristäytymistään. Kirkon ykseys ei kummallakaan puolella ollut hyvässä huudossa.

Painetta lisäsi toinen seksuaalieettisesti värittynyt aihe, samaa sukupuolta olevien parisuhde. Ääripäät alkoivat määrittää keskustelun sävyä. Toiset julistivat homosuhteiden harjoittamisen synniksi. Toiset taas ovat alkaneet vaatia, että avioliittokäsitystä on laajennettava, miten pitkälle, sen näyttää aika.

Piispat laativat teesejä parantaakseen ilmapiiriä

Monet ovat ymmällä: miksi luottaa laitokseen, joka riitelee noin pahasti? Kirkon toiminnasta vastuuta kantavat kysyvät: eikö löydy mitään lääkettä, jolla keskinäistä yhteyttä voitaisiin vahvistaa? Jälleen kerran ollaan ekumenian perusjännitteiden äärellä. Miten pitää kiinni sekä ykseydestä että totuudesta?

Vuonna 2011 kymmenkunta kirkolliskokouksen maallikkoedustajaa teki aloitteen kirkon ykseyden vahvistamiseksi. He esittivät, että perustettaisiin työryhmä, ”johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja erilaisia perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä”. Aloite lähetettiin piispainkokoukselle toimenpiteitä varten. Elokuussa 2014 piispat julkaisivat kuusi teesiä otsikolla ”Kutsu yhteyteen”. Millaisia reseptejä teesit sisältävät?

Päähuomio on, että teesit pyrkivät ilmapiirin parantamiseen ja hyväntahtoisuuden lisäämiseen. Tarvitaan ”kunnioittavaa ja ystävällistä asennetta toisia kohtaan”. Kaivataan ”turvallista tilaa erilaisuuden kohtaamiseen”, ”kyselemisen” henkeä, sen miettimistä, ”miten kohtelemme toisiamme”. Teesit haluavat ohjata noudattamaan hyviä tapoja.

Teeseihin sisältyy muutama kriittinen vihje siitä, miten yhteyttä ei pidä edistää. Yksi este on ”oikeassa olemisen” asenteessa. ”Tärkeintä kristityn elämässä ei ole olla oikeassa, vaan luottaa Jumalaan, joka on ajatuksiamme ja mielikuviamme suurempi.” Ajatus varoittaa besserwisserismistä, toisten yläpuolelle asettuvasta liikaviisaudesta, mutta se on myös muistutus siitä, että Jumalan aivoitukset ylittävät ihmisjärjen saavutukset.

Piispojen teesit varoittavat: Jumalaa ”ei kukaan voi hallita eikä määritellä vain itselleen”. Muistutus on esitetty kärjistetyssä muodossa, ja sellaisena se on ymmärrettävä. Näyttäähän ”oikeassa olemisen” henki ainakin sosiaalisessa mediassa ottaneen vallan. Kiusaus on sama sekä vapaamielisillä että ahtaasti ajattelevilla: Jumala on meidän puolellamme.

Kun varoitukset oikeassa olemisesta ja Jumalan määrittelemisestä ovat kuitenkin lähes ainoita piispojen kannanottoja siihen, miten totuutta pitäisi etsiä ja teologiaa pitäisi harjoittaa, syntyy vaikutelma, ettei ykseyttä pidäkään hakea yksimielisyyteen pyrkimisen tietä. Riittää, että ollaan erimielisiä, kunhan ollaan ystävällisiä.

Kokonaan vailla teologista pohjaa piispojen teesit eivät toki ole. Niiden selityksissä todetaan ytimekkäästi kristillisen uskon perusasioita: ”Jumala on luonut meistä jokaisen”, ”meidät on kasteessa liitetty Kristukseen”, ”meitä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan”.

Uskon aakkoset ovat siis läsnä, mutta niitä olisi voitu syventää eteenpäin. Varsinaisiin erimielisyyden aiheisiinkaan teeseissä ei porauduta eikä näin ole tässä yhteydessä ehkä haluttukaan tehdä. Tämä ratkaisu on omiaan vahvistamaan vaikutelmaa, että teesien painotus on psykologisissa rohkaisuissa suvaita erilaisuutta.

Erilaisuuden psykologiaa vai ykseyden etsimistä?

Ekumenian keskeinen tavoite etsiä yhteistä uskonkäsitystä näyttää piispojen teeseissä korvautuvan erilaisuuden etiikalla ja hyväntahtoisuuden asenteella. Vaikka sana ”yhteys” esiintyy jokaisessa kuudessa teesissä, teesien sisältöjä hallitsee ”erilaisuus”. ”Erilaisuutta ei tarvitse pelätä.”

Teesien selityksissä sanotaan kyllä, että ”erilaisuus, joka ei kunnioita yhteyttä, hajottaa”. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää kuitenkin, että yhteys on ensi sijassa erilaisuuden hyväksymistä ja erilaisina pysymistä, mahdollisesti jopa erilaisuuksiin jähmettymistä. Yhteisen uskonnäkemyksen tavoitteleminen jää sivuun.

On syytä arvostaa piispojen avausta. Totuuden etsiminen ei tietenkään ole mahdollista, jos ilmapiiri on tulehtunut ja asenteet ovat kovia. Poliittisissakin kiistoissa tarvitaan ensin suhdetoimintaa, jotta voitaisiin päästä puhumaan varsinaisista kiistan syistä. Tässä mielessä piispojen teesit voivat olla alku syvemmälle ekumeeniselle dialogille.

Olisikin tärkeää, että piispojen teesit saisivat arvoisensa jatkon. Voitaisiinko työtä ykseyden hyväksi viedä eteenpäin ekumeenisen liikkeen koeteltujen kokemusten mukaisesti? Erimielisyyttä olisi helpompaa sietää, jos perusasioista voitaisiin olla yhtä mieltä. Suurimman yhteisen nimittäjän etsimisellä on oma arvonsa.

Onko kirkko mielipideyhteisö vai totuusyhteisö?

Kun työtä kirkon ykseyden hyväksi halutaan edistää, on tärkeää kysyä, millainen yhteisö kirkko luonteeltaan on. Onko kristillinen kirkko erilaisista näkemyksistä koostuva mielipideyhteisö vai onko se Jumalan antamalle tehtävälle uskollinen totuusyhteisö? Vaihtoehto on kärjistetty, mutta toivoakseni kuvaa sitä, missä tilanteessa nyt ollaan.

Valistuksen jälkeen on korostettu sitä, että jokaisella yksilöllä on oma tulkintansa siitä, mikä on totta. Totuutta pidetään näkökulmakysymyksenä. Tässä ajattelutavassa on oikeutuksensa.  Kenelläkään ei ole yksinvaltaa totuuteen. Jäljelle jää kuitenkin vaikea, mutta välttämätön kysymys: Onko kirkko vain erilaisten tulkintojen kattojärjestö?

Jos kirkko on vain tai ensi sijassa mielipideyhteisö, silloin yhteyden tavoittelusta tulee erilaisten näkemysten kartoitusta ja kohteliasta tasapainoilua. Tärkeämmäksi kuin yksimielisyys uskosta tulee tilan raivaaminen tulkintojen ja näkemysten moninaisuudelle. Totuudesta tulee uskonnollisten kokemusten kirjava tilkkutäkki.

Aidoksi totuusyhteisöksi pyrkiminen on vaivalloisempi tie. Tavoitteena on etsiä tavoittamatonta, sitä, mitä ei voida ”määritellä”. Tutkimattoman tutkiminen on aina ollut teologian kiinnostavin ja hedelmällisin tavoite. Myönnetään, ettei Jumalaa voi hallita, mutta halutaan silti ymmärtää hänen salaisuuksiaan. Tiedetään, että sanat ovat vajavaisia, mutta silti halutaan kertoa siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee.

Totuuden tavoitteleminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihmisten kysymykset sivuutettaisiin tai että keskustelun merkitystä väheksyttäisiin. Moniäänisyys ei ole vain realiteetti, vaan se on kirkon olemukseen kuuluva piirre. Vanhan kielikuvan mukaan ihmisruumiissa on erilaisia jäseniä, joiden tulee kunnioittaa toisiaan. Olennaista kuitenkin on, että ihmisruumis on elävä vain silloin, kun se on yksi kokonaisuus.

Kristillisessä perinteessä kirkkoruumiin ykseys ei perustu siihen, että jäsenten mielipiteet summattaisiin yhteen, vaan siihen, että kaikki erilaiset jäsenet ovat yhteydessä ruumiin päähän eli Kristukseen. Tätä yhteyttä on totuusyhteisössä jatkuvasti vaalittava ja syvennettävä. Vain siten myös erilaisuus saa sille kuuluvan paikan.

Totuuden tavoitteleminen ajaa kysymään sitä, mihin usko viime kädessä perustuu ja kohdistuu. On pyrittävä sanoittamaan sitä, mikä on uskon sisältö. Omat tulkinnat on suhteuttava siihen, mitä yhdessä voidaan sanoa. Sooloilun sijasta tarvitaan nöyrtymistä yhteiseen ajatteluun.

Mielipideyhteisössä on tyydyttävä ihmisten keskinäiseen hyväntahtoisuuteen. Sekin on kaunis tavoite, mutta riittääkö se elämän vaikeimpien hetkien tullessa. Totuusyhteisön tie on työläämpi, mutta pitkän päälle kestävämpi.