Nousukiitoon päästään, kun muistamme, että
– Muutos on kirkon mukavuusalue;
kirkon koko historia on vuoropuhelua, kohtaamisia ja jännitteiden keskellä elämistä. Aina on kipuiltu ja tikareitakin heitelty paikallisten kulttuurien ja kirkon sisäpiirin välillä. → Ei siis pelätä erimielisyyttämme eikä ristiriitojamme!
Niissä kulkee Jumalan kansan jatkokertomus.
– Muutos on jokaisen kristityn perusasenne: joka päivä kilvoitella siihen suuntaan, että arjessa armo ja oikeudenmukaisuus olisivat tunnistettavissa. Muutosvainu nenäämme, korviimme, perusolemiseemme! Ja todellisuudentaju tekemiseemme: totta on vain se, mikä on koettavissa keskellämme, ei luettavissa kirkon sivuiltamme. Kristitty on muutosagentti.
– Muutos sisältää myös sen hyväksymisen, että lopputulosta ei tiedä: vuoropuhelu, dialogi, sisältää aina riskin. Yksinään ei voi olla osaaja. Vuoropuheluun osallistuja altistuu yllätyksille: tästähän Jeesuksen vuorovaikutustilanteet ovat loistavia kertomuksia. Hallinnan harhan tilalle hämmennyksen teologia – siitähän kertoo evankeliumeissa opetuslasten kokemus. Siihenkö olisi syytä nyt heittäytyä?
– Muutoksen voima on mielikuvituksessa ja unelmissa. Unelmissamme saattaa kuulua Jumalan kuiskaus. Niiden kautta me aavistamme kutsumuksemme: löydämme näköaloja ja vaihtoehtoja, teemme tilaa toivolle ja tunnistamme rohkeutemme.
Kuvitelkaamme teoillamme sellaista tulevaisuutta, jossa armo, oikeudenmukaisuus ja luottamus ovat totta meidän keskuudessamme. Totta myös heille, jotka meidän organisaatiouudistuksemme on unohtanut ja joiden osaamista meidän mittarimme eivät tunnista.
Afrikkalaisen ystäväni kertomus koskettaa minua: ”Vuosikaudet kuvittelin iltarukouksen aikana, että lapsenlapseni saisi käydä koulua, saisi istua bussissa kenen tahansa viereen ja saisi nähdä mustien istuvan olla samalla kirkonpenkillä valkoisten kanssa. ” – Mitähän me suomalaiset kristityt unelmoimme ja kuvittelemme?
Mikä olisi yhtä iso unelma meille kuviteltavaksi, rukouksin ruokittavaksi?
Näillä eväillä nousukiitoon…