Piispa Teemu Laajasalon saarna laskiaissunnuntaina 11.2.2024 Pornaisten seurakunnan piispantarkastuksen messussa Pornaisten kirkossa
Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta,
vuorilinna, johon minut pelastat.
Ps. 31: 3
Hyvä seurakuntaväki täällä Pornaisissa,
tämä kirkko on rakas maamerkki kaikille teille, kenties koko kunnan tunnetuin rakennus. Kirkon kello näkyy myös Pornaisten kunnan vaakunassa. Tämän kirkon penkeissä on istuttu sukupolvesta toiseen, elämän suurimpien ilojen ja surujen keskellä.
Pornaisissa on aina ymmärretty kirkon merkitys. Ensimmäinen kirkko on rakennettu 1700-luvulla – siitä huolimatta, että rakentamiselle ei heti saatu piispan lupaa. Kirkko rakennettiin, koska täällä oli taju siitä, että se tarvitaan.
Pornaisten kirkko on tehty graniitista. Graniitti on kansalliskivi ja myös oman hiippakuntamme maisemien ja kirkkorakennusten kannalta tärkeä. Tässä piispan kaavun etuosassa on graniittikivi.
***
Tämän päivän psalmi on psalmista 31. Sen alkulause kuuluu näin:
Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.
Sanat suojaavasta kalliosta ja vuorilinnasta, johon pelastetaan, tuntuvat tässä talossa erityisen kohti käyviltä. Maailman murheiden keskeltä Pornaisten kirkkoon sisään astuminen voi tuntua siltä, että on päässyt vuorilinnaan – arjesta pyhän äärelle, melusta rauhaan, pimeydestä valoon.
Päivän psalmin sanoissa taitaa sittenkin olla kysymys jostain muusta. Ei pelkästään hienon graniittilinnan tarjoamasta turvasta. Ajatelkaapa, missä tilanteessa ihminen rukoilee ”Ole minulle Kallio”? Se taitaa olla jotain syvempää toivetta kuin paikan etsimistä. Eikö se olekin se hetki, jossa ihminen hakee turvaa, joka on jotenkin isompaa ja perustavanlaatuisempaa kuin mikään muu tuki. Psalmirukoilija kuvaa kalliota, jotain, joka on niin kovaa ja tukevaa, että se kantaa – siis jotain sellaista, johon putoaminen tai tippuminen pysähtyy – jotain sellaista, joka ei vajoa maan alta vaan on ja pysyy.
Ja toisaalta psalmirukoilija kuvaa Vuorilinnaa, siis jotain sellaista, joka on vihollisen pääsemättömissä, jotain, jonka turviin voi paeta.
Sellaista kalliota me ihmiset kaipaamme. Pohjaa, joka pitää. Alustaa, joka ei petä. Linnaa, joka turvaa. Kaipaamme kalliota, joka antaa perustan ja joka eristää maailman surusta, pelosta ja pahuudesta.
***
Pienelle lapselle oma vanhempi voi olla kallio ja vuorilinna. Pieni lapsi tuntee sen äidin tai isän sylissä. Turvapaikaksi riittää syli. Pelon keskellä maailmasta pakenemiseksi riittää pään kääntäminen. Pään painaminen isän tai äidin olkapäätä vasten. Oman vanhemman syli on vuorilinna, joka pelastaa maailmasta. Se riittää. Vaikka me aikuiset ajattelemme, että ei maailma mihinkään ole kadonnut ympäriltä, pienen lapsen kohdalla juuri niin on tapahtunut. Paha ja pelottava katoaa ympäriltä, kun pää kääntyy vanhempaa vasten.
Kun lapsi kasvaa hieman vanhemmaksi, pelkkä pään kääntäminen ei enää riitä. Mutta isän tai äidin vakuutus riittää. Kun äiti tai isä sanoo, ei hätää, niin hätä häviää ja lamaannus loiventuu. Sanoissa on lohdutuksen voimaa, joka riittää ottamaan pelon pois. Joskus tarvitaan enemmän vakuuttelua ja selittelyä, joskus pelkkä ”ei hätää” riittää.
***
Tänään kuulimme myös Paavalin puheen rakkaudesta, ensimmäisen korinttilaiskirjeen henkeäsalpaavan luettelon todellisen rakkauden piirteistä ja ehdoista. Se luetaan lähes jokaisessa vihkitilaisuudessa Pornaistenkin kirkossa. On helppo ajatella rakastuneiden ja juuri sitoutuneiden ihmisten toiveita. Oma rakas puoliso on kallio. Se, joka pysyy, joka ei petä, joka auttaa jäsentämään maailmaa – jotain, jonka kanssa yhdessä voi paeta maailman murheita ja arjen ahdistusta.
Mutta eikö rakkaat seurakuntalaiset ole myös niin, että juuri nämä esimerkit myös muistuttavat meitä siitä, miten ihmiskallioon turvaaminen välillä pettää. Kuinka lapsi kasvaessaan voikin törmätä tilanteeseen, missä vanhempien apu ei enää auta. Tai kuinka ylevät avioliiton rakkauden lupaukset muuttuvatkin muistutukseksi epäonnistumisesta, turvan tippumisesta, oman elämän perustavimman pohjan murentumisesta.
Ihminen voi yrittää rakentaa kalliota, perusturvallisuutta elämäänsä, mutta samalla jokainen vähänkään elämää elänyt ymmärtää, että kaikki on nopeasti menetettävissä. Kaiken voi kadottaa hetkessä. Ihmiskallio on hauras. Terveys, perhe ja työ – ne luovat turvaa ja antavat pohjaa elämälle. Ne ovat lahjoja, joista saamme iloita ja joita meidän tehtävämme on hoitaa. Mutta samalla ne kaikki ovat lyhyttä lainaa. Yksi laboratoriotulos voi muuttaa kaiken, yksi puhelinsoitto voi viedä pohjan.
***
Kristityn todellinen kallio on Jeesus. Hän on se vuorilinna, johon meitä rohkaistaan turvautumaan – se, joka meidät sulkee pelastukseensa. Hurskaammat puhuvat Kristus-kalliosta. Jumalan varaan heittäytyminen on ainoa pysyvä turva. Kristus laskeutui taivaasta maahan, jotta maa allamme ei koskaan enää pettäisi.
Usein sanotaan, että ihminen huomaa, mikä on tärkeää vasta, kun kaikki on menetetty. Toisaalta jo pelkkä ajatusleikki kaiken menettämisestä saa terveen, hyvinvoivan ja rikkaankin pelkäämään ja huolestumaan. Kuvittelu siitä, mitä elämä olisi ilman jotain meille tärkeää ihmiskalliota, alkaa nopeasti ahdistaa ihan jokaista.
Sen tähden on hyvä muistaa, että vastaavalla tavalla kuin tärkeän menettäminen on samanlaista kaikille, on Kristuksen antama turva samanlaista jokaiselle. Kristitty ei voi koskaan menettää kaikkea. Kun oman elämän rakennelmat ovat sortuneet ja perustukset hävinneet, luota siihen, että taivaan Jumala haluaa, pystyy ja voi tarjota turvan, lohdutuksen ja uuden alun. Vuoret voivat väistyä ja kukkulat horjua, mutta Jumalan armo ei väisty eikä Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan horju.
Kun paasto kolmen päivän kuluttua tuhkakeskiviikkona alkaa, sen tehtävänä on nimenomaisesti kutsua meidät etsimään omaa kalliotamme, tutkistelemaan sydämiämme ja pohtimaan, minkä varaan elämämme rakennamme.
***
Täällä Pornaisissa ihmiset ovat toinen toisilleen niitä pieniä kallioita, niitä lähimmäisen kasvoja ja käsiä, jotka tukevat ja rakastavat, auttavat ja armahtavat. Sitä Kristuksen kirkon elämä parhaimmillaan on.
Tukekaa jatkossakin toisianne, kantakaa jatkossakin toinen toistenne kuormia – ja muistakaa erityisesti, että siinä vaiheessa, kun meidän ihmiskallioiden pohjat murtuvat ja lujuuslaskelmat pettävät, Kristus-kallio kestää ja pysyy. Kutsukaa siksi ihmisiä tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä tämän alttarin äärelle, Jumalan Sanan kuuloon ja sakramenttien äärelle. Kristus-kallio rohkaisee ja ravitsee, parantaa ja pelastaa – tässä ajassa ja vielä kerran myös tästä ajasta ikuisuuteen ja taivaan riemuun asti. Siihen luottakaamme, siitä kertokaamme ja siinä iloitkaamme!
Aamen.