Piispan avauspuheenvuoro Uskonto koulussa, vähemmistöt ja enemmistö -seminaarissa 15.9.2009
Vastikään ilmestyneessä Kanava-lehden numerossa (7/2009) maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta laajasti tutkinut dosentti Pasi Saukkonen väittää, ettei meillä Suomessa ole olemassa ”koeteltua mallia siitä, minkälainen on toimiva, demokraattinen ja tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta, joka on myös etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen”. Saukkosen mukaan ”kaikkiin eurooppalaisiin kotouttamistraditioihin on sisältynyt ongelmia, eikä mikään niistä kelpaa suoraan Suomelle esimerkiksi”.
Saukkosen kriittiset kysymykset kohdistuvat maahanmuuttopolitiikan idealistisiin tavoitteisiin. Kotouttaminen vaatii kunnollisia resursseja. Yhteiskunnan demografisia muutoksia ja niiden seurauksia on arvioitava realistisesti. Jotta voitaisiin saada aikaan kestävää kohtaamista maahanmuuttajien kanssa, tarvitaan avoimuutta myös sellaisiin ilmiöihin, jotka aiheuttavat jännitteitä. Asioista on puhuttava tosiasiapohjaisesti ja eri osapuolten näkemykset huomioon ottaen.
Kun lukee Saukkosen ajatuksia, vakuuttuu siitä, että monikulttuurisuus ei ole niin yksinkertainen asia, että sen omaksumiseen riittäisi pelkkä hyväntahtoisuus tai hurskaus. Yhtäläisestä ihmisarvosta nousevat tavoitteet ovat kestävä moraalinen lähtökohta, mutta niiden muuntaminen käytännön toimiksi vaatii paljon tietoa, kärsivällisyyttä ja oppimishalua. Jotta voitaisiin välttää ihmisryhmien välisiä vastakkainasetteluja, tarvitaan rohkeutta ottaa kulttuurien erilaisuus todesta, mutta myös itsetuntoa oman terveen identiteetin kehittämiseen.
* * *
Pasi Saukkonen viittaa puheenvuorossaan tämän seminaarin aiheeseen, vaikeaan haasteeseen, enemmistön ja vähemmistön suhteeseen. Idealistisesta ajattelusta saattaa syntyä sellainen ”kaksoisstandardi”, jossa vähemmistölle sallitaan enemmän kuin kantaväestölle. Tällainen kehitys ei ole toivottavaa. On otettava huomioon, että enemmistön ja vähemmistön välinen suhde on monimutkaisempi kysymys kuin puhdas tasajako.
Arvelen, että meidän on olisi opittava nykyistä paljon huolellisemmin miettimään, miten eletään ”maassa maan tavalla”, mutta toteutetaan sitä vieraanvaraisella ja toisen asemaan asettuvalla tavalla. Tarvitsemme todellisuudentajuista keskustelua enemmistön ja vähemmistöjen välisestä suhteesta.
Joskus olen miettinyt, olemmeko liian helposti tottuneet sanomaan, että yhtenäiskulttuurin ajat ovat takanapäin. Kansalliset tottumukset ja paikalliset tavat istuvat usein sitkeämmässä kuin itsekään toivomme. Muistelen professori Osmo Jussilan joskus lausahtaneen Itä-Euroopan kehitystä arvioidessaan, että kahta on vaikea kitkeä pois, kansallisuutta ja uskontoa. Jos näitä ihmisten elämään jatkuvasti vaikuttavia tekijöitä ei oteta todesta, ne voivat vääristyneellä ja kärjistyvällä tavalla vaikuttaa politiikkaan, kuten monissa Euroopan maissa on jouduttu havaitsemaan.
Miten voisimme yhdistää oman identiteetin ja avoimuuden toisella tavalla ajatteleviin? Toive on helppo ilmaista, mutta käytännössä työläs toteuttaa. Jokainen tunnistaa haasteen jo oman arjen mikromaailmassa. Miksi tavoite olisi yksinkertaisempi, kun siirrymme ihmisryhmien ja kansojen väliseen kohtaamiseen?
* * *
Suomessa on yksi instituutio, jolla on erinomaiset edellytykset kestävän monikulttuurisuuden edistämiseen, nimittäin koululaitos. Haluan heti aluksi sanoa, että minulla on suuri luottamus sitä vastuullista ja ammattitaitoista työtä kohtaan, jota kouluissamme päivittäin tehdään. Yhä vaikeammaksi käyvä opettajien työ ansaitsee arvostuksemme ja tukemme. Kouluihin kohdistuu jatkuvasti kritiikkiä, jonka oikea osoite olisi muualla. Ei koulun tiliin voi panna kaikkia niitä laiminlyöntejä, joita me muualla olemme itse aiheuttaneet. Tottakai meillä kaikilla on oppimista asenteissa ja sosiaalisuudessa, mutta kokonaisuudessaan saamme olla iloisia koululaitoksemme korkeasta tasosta.
Kaikessa kouluopetuksessa jaetaan tietoa, ohjataan yhteisöllisyyteen ja kasvatetaan identiteettiä. Kullakin koulun oppiaineella on oma tehtävänsä ja silti kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
On selvää, että maamme monikulttuuristuminen ja moniuskontoistuminen asettaa koululle haasteita, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat tuntemattomia. Miten siis pitää kiinni omasta suomalaisesta perinteestä ja samalla kohdata avoimesti toisenlaiset näkemykset ja asenteet?
* * *
Uskonnonvapauslain muutoksen yhteydessä koulujen tunnustuksellinen uskonnonopetus muuttui ”oman uskonnon opetukseksi”. Uuden käsitteen takana on ajatus siitä, että jokainen ihminen tarvitsee oman identiteettinsä ja myös tunnon uskonnosta, joka on ”oma”. Oman uskonnon opetus lähtee oppilaan ja hänen vanhempiensa perusoikeuksista eikä minkään yksittäisen uskontokunnan tahdosta. Oman uskonnon opetus pitää resurssoida niin, että myös erilaisilla vähemmistöillä on käytännössä mahdollisuus saada sitä päteviltä opettajilta. Opettajien mahdollisuuteen saada ammattinsa edellyttämää koulutusta on kiinnitettävä erityistä huomiota.
Hyvä elämä edellyttää terveitä juuria, mutta myös tietoisuutta oman perinnön vahvuuksista ja heikkouksista. Hyvän elämän ainespuihin ja aikuiseksi kypsymiseen tarvitaan sekä traditioita että niiden arviointivalmiuksia. En usko, että kaavailut uskonnollisesti neutraalin uskontotiedon opetuksesta voisivat parantaa sitä tilannetta, minkä nykyinen varsin korkeatasoinen oman uskonnon opetus tarjoaa.
Oman identiteetin pohjalta avautuu myös tie aitoon toisten kohtaamiseen. Juuri sen vuoksi oman uskonnon opetukseen kuuluu vahvoja osioita, jotka mahdollistavat erilaisten katsomusten ymmärtämisen ja kohtaamisen. Oman uskonnon kehityksen ja historian tunteminen antaa eväitä sekä kriittiseen että myönteiseen arviointiin. Vastustaminenkin on uskottavampaa, kun tietää, mitä opponoi. Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin.
Muihin uskontoihin perehtyminen on entistä tärkeämpi osa uskonnonopetusta. Maailman pienentyminen ja katsomusten moninaistuminen vaatii, että tiedämme, ketkä ovat lähimmäisiämme lähellä ja kaukana. Oikea ja asiallinen tieto on edellytys sille, että voimme ymmärtää toisia heidän omista lähtökohdistaan.
Tavoitteena tulisi olla erilaisuuksien aito ymmärtäminen. Katsomusten idealistinen sulauttaminen ei tee palvelusta hyvälle rinnakkain elämiselle. Uskontojen kokonaisvaltaisuudesta johtuu, että niiden luonteeseen kuuluu elää totuusyhteisöissä. Totuus taas ei ole yhteenlaskupeliä, sillä totuus on aina ihmistä suurempi.