Tuomiorovasti Matti Poutiaisen lukema teksti solmii vahvan siteen Jumalan ja ihmisen välille, tämänpuoleisuuden ja tuonpuoleisuuden välille. Siihen sisältyy huikea lupaus, lupauksista voimaannuttavin: saatte anteeksi, saatte elää anteeksiannon ilmapiirissä – mitään ehtoja tai arviointikriteerejä ei aseteta. Samalla avataan tehtävä, ehkä ei ihan helppo, mutta lopulta voimaannuttava ja helpottava. Antakaa toisillenne anteeksi. Tässä on kirkkomme toimintakulttuurin ydin: ei vaatimuksia, vaan tila armolle; ei tuomitsemista, vaan tila tervetulotoivotukselle; ei laskelmoivia luokitteluja, vaan tila toinen toistemme hyväksymiselle. Armahdettuina me armahdamme muita. Luojamme rakastamina arvostamme kaikkia luotuja. Kirkkomme kutsumina toivotamme tervetulleeksi toisetkin.
viisi hiippakuntamme uutta papiksi vihittävää ovat näinä edeltävinä viikkoina työstäneet eri tavoin myös tuota rovasti Aino-Kaarina Mäkisalon lukemaa tekstiä. Sekin avaa näkökulmia kirkkomme toimintakulttuuriin.
Jo alkukirkossa tunnettiin tiimityö ja työtoveruuden merkitys. Jo silloin tiedettiin, miten merkityksellistä on pitää yhteyttä toinen toisiimme: kertoa, kommunikoida, viestittää, opetella ilmaisemaan iloja huolia, kaipauksia ja unelmia. Tällaista Paavalin kirjeet ovat tulvillaan. Kirkko on aina tarvinnut vuorovaikutusta jäsentensä kesken. Ei vain opetusta, julistusta ja saarnaa, vaan henkilökohtaista vuorovaikutusta: siten kirkko kasvoi ja voimaantui ennen ja yhä on niin.
Paavali ja työtoverinsa Timoteus edustavat demokraattista eivätkä hierarkkista seurakuntanäkemystä. He osoittavat kirjeensä koko seurakunnalle, sen erilaisille vastuunkantajille ”pyhille, kaitsijoille, palvelijoille”. Elinvoimainen seurakunta näyttäytyy Paavalin silmissä kokonaiselta, kaikenlaisten jäsentensä yhteisönä. Koko seurakunta oli kirjeen avoinen. – Mitä me mahdamme nähdä, kun kuulemme sanan seurakunta? Jos saamme viestin seurakunnalle, kenelle me sen viemme?
Paavalin ja Timoteuksen viesti avaa meille myös kirkon viestinnän tunneilmaston: kirkon vuorovaikutus on mukaan kutsuvaa, voimaannuttavaa, luottamusta rakentavaa. Nuoria ja monin tavoin hapuilevia, riitaisiakin Filippin seurakunnan jäseniä Paavali kuvaa ilonsa aiheeksi: ”Kun muistan teitä, kiitän Jumalaa”.
– Mietin itsekseni, millainen tunnejälki meidän kirkkomme ja yksittäisten kristittyjen viesteistä jää? Voimaantuvatko ihmiset, tavoittavatko tervetulotoivotuksen ja aavistuksen siitä, että heidän olemassaolonsa on ilo?
Vaatimusten maailmassa – silloisessa Filippissä ja nykyisessä Helsingissä – luottamus on voimavara, jonka vajeesta moni kärsii. Paavali ja Timoteus tarjoavat esimerkkiä kristittyjen vuorovaikutuksen tunneviestistä: ”Me luotamme teihin. Jumalahan on aloittanut teissä hyvän työnsä, siksi te olette luottamuksen arvoisia.” Tässä pikaisten päätösten ja julmien aikarajojen maailmassa he muistuttavat kasvun aikataulusta, prosessien hitaudesta ja kärsivällisyyden merkityksestä. Jumala on teissä aloittanut hyvän työn – se on tie, joka vie eteenpäin omalla tavallaan ja omassa aikataulussaan.
Paavali ja Timoteus ovat myös realisteja. Luottamuksen ja rakkauden ilmapiiri sisältää sudenkuoppansa. Siksi kristittyjen keskinäiseen vuorovaikutukseen sisältyy myös heidän neuvonsa ”että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää”. Minua koskettaa se, että työtoverukset eivät määrittele sitä, mikä on tärkeää ja oleellista. Siinäkin he voimistavat kristityn omaa kutsumusta: joskus ja jollekin se on lapsen pyyntöön havahtumista ja työtehtävien rajaamista; tai rohkeaa hyppyä siihen, mikä tuntuu omalta ja oikealta; tai hiljaista avautumista sille, mitä sydän kaipaa. Oleellisen etsimiseen on lupa – oleellinen löytyy viipyilemällä, ihmettelemällä, kuulostelemalla, ja joskus rajullakin irtiotolla. Paavali jätti sen kunkin meidän omaan mietintään. Hän luotti Luojansa luomien ihmisten omiin sydänääniin.
Paavali ja työtoverinsa Timoteus päättävät viestinsä luottamuksen hengessä ja myönteisyyden sävellajissa: tuottakaa runsain mitoin hyvää hedelmää. Tässä viestissä on kristityn identiteetin ydintä ja myös keskinäisen vuorovaikutuksemme sisältö: oma kutsumuksemme saa kukoistaa; sen hedelmät kypsyvät eri aikaan ja erilaisinakin. Mutta kaikissa meissä, jokaisessa, vaikuttaa hyvän Jumalan Henki, joka kutsuu ja voimaannuttaa meitä elämään omaa elämäämme rehellisyydessä, ilossa ja syvässä luottamuksessa.