Piispa Teemu Laajasalon saarna kiitosmessussa kirkon tekijöille ja rakentamiselle Askolan kirkossa kolmantena adventtisunnuntaina 11.12.2022 klo 10
Seuraavana päivänä Johannes oli Betaniassa, ja hänellä oli kaksi opetuslasta seurassaan. Jeesus kulki siitä ohi, ja osoittaen häntä Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta.
Joh. 1:35–37
Rakkaat askolalaiset,
Kirkon rakentaminen ja sen korjaaminen on erityinen tehtävä. Kirkko ei ole mikä tahansa rakennus. Kirkko on maamerkki. Tämä Askolan kirkko on seissyt vuodesta 1799 asti mäen päällä katsoen kohti Porvoon jokea. 1700-luvun lopulla tänne on haluttu rakentaa kirkko, jonne mahtui enemmän ihmisiä kuin alueella asui tuolloin asukkaita. Se kertoo, kuinka usko huomiseen on ollut askolalaisilla aina vahva. Vuosien aikana kirkon väri on vaihtunut. Nyt tätä kirkkoa on haluttu korjata jälleen ajanmukaiseksi. Tästä rakennuksesta halutaan pitää huolta niin, että tänne on hyvä tulla ja täällä on hyvä olla.
Kirkkoon jää kerrostumia erilaisista ajoista. Samassa kirkossa voivat olla ajanmukainen lämmitysjärjestelmä ja 1600-luvulta oleva saarnatuoli. Kirkkoon jää kerrostumia myös ihmisten eletyistä elämistä. Tällä alttarilla on kastettu monia lapsia, aloitettu useita avioliittoja ja siunattu haudan lepoon lukuisia poisnukkuneita. Tässä kirkossa on itketty ja naurettu. Rukous on tarttunut seiniin.
Kirkko ei kuitenkaan koskaan ole vain maamerkki. Se on aina myös taivaanmerkki. Kirkko ei ole vain ihmisten muistojen museo, vaan elävän seurakunnan keskus. Olemassaolollaan kirkkorakennus kertoo Kristuksesta. Kirkon katolla ylös osoittava risti kääntää katseet kohti taivasta. Se kertoo kulkijalle siitä, että uudet alut ovat aina mahdollisia, toivoa on toivottomuudenkin keskellä ja vihollisista viimeisin, kuolema, on voitettu.
***
Vuosia sitten olin noin kolmevuotiaan lapseni kanssa keskustellut, että ihmisiä ei saa osoittaa eikä heistä saa puhua kovaan ääneen julkisella paikalla, etenkään heidän ulkoisista piirteistään. Olin opettanut taaperolle, että puhutaan vasta sitten, kun olemme kotona. Olin opettanut, että ihmisistä puhuminen ja heidän osoittelemisensa on epäkohteliasta. Erään kerran olimme tuon lapseni kanssa ruokakaupassa. Kassajonossa kaikui lapsen kirkas ääni: ”Isi, meidän pitää puhua kotona tuon miehen nenästä.”
Tämän kolmannen adventtisunnuntain evankeliumissa osoitetaan. Johannes Kastaja näkee ohikulkevan Jeesuksen, osoittaa ja sanoo opetuslapsille: ”Katsokaa Jumalan Karitsa!” Osoittaminen on katseen kiinnittämistä johonkin. Sen tavoitteena on, että huomionarvoinen asia tulee nähdyksi.
Jeesusta osoittavan Johannes Kastajan esimerkki on meille samanaikaisesti vaatimus ja vapahdus. Vaatimus ja vapahdus.
Johannes Kastajan esimerkki on vaatimus, koska se kertoo meille, mitä meidänkin tulee Jeesuksen seuraajina tehdä – osoittaa Kristusta.
Meidän tulee jatkuvasti osoittaa Kristusta. Meidän tulee osoittaa häntä julistuksessamme, rukouksessamme ja tehdessämme hyvää. Sen vuoksi tämä kirkko on pystyssä ja olemassa. Seurakunta eroaa muista kansalaisjärjestöistä siinä, että me osoitamme Kristusta, emme vain kutsu ihmisiä viettämään aikaa yhdessä. Ei riitä, että teemme sen kerran, vaan meidän on tehtävä sitä aina uudelleen ja uudelleen. Meidän on sanottava ääneen ja kädellä osoitettava, että Kristus, ei jää huomaamatta.
Tätä seurakunnan ja kristittyjen työ on. Ihmisiä rohkaistaan kasteelle, heitä kutsutaan alttarin ääreen sanomaan toisilleen tahdon. Ihmisiä pyydetään perhekerhoihin, kauneimpiin joululauluihin, jumalanpalveluksiin ja hartaushetkiin. Seurakunnan työntekijät kutsuvat ilmoituksilla ja seurakuntalaiset tapaamalla toisiaan. Näin tehdessämme me osoitamme, että kirkossa kaiken keskellä on Kristus. Hän on läsnä arjessa ja pyhässä, ilossa ja surussa, syntymässä ja kuolemassa.
***
Johannes Kastajan sanat ovat meille vaatimus, koska ne muistuttavat tehtävästämme. Tämä evankeliumi on erityinen juuri täällä Askolan kirkossa. Sunnuntain evankeliumina luetaan Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun jakeet 35–37. Kauniin kirkkonne kattoon on ikuistettu sanat saman evankeliumin samasta luvusta jakeesta 29, siis vain kuusi jaetta aiemmin: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”
Tuo tämän kirkon kattoon kirjoitettu Johanneksen evankeliumin jae on asetettu siten, että kirkkoon tulija näkee tuolta pääovelta ensimmäisenä jakeen kolme ensimmäistä sanaa: ”Katso: Jumalan Karitsa.” Astuessa Askolan kirkkoon sisään on edessä Johannes Kastajan kehotus muistaa kaikista tärkein ja pitää katse Kristuksessa.
Mutta oletteko huomanneet, että alttarilta katsottuna, ehtoolliselta poistuttaessa, kattoreunuksesta näkyykin jakeen loppusanat: ”joka ottaa pois maailman synnin.” Se on tämän kirkon ja Kristuksen kirkon tärkein viesti.
Johannes Kastajan sanat eivät nimittäin ole meille vain vaatimus, vaan ne ovat ennen kaikkea vapahdus. Jumalan Karitsa kantaa meidän taakkamme. Arki on sellaista, että emme aina töissä ja toimissamme osoita Kristusta, emme katso Häneen. Maailman murheet kääntävät katseen helpommin maahan kuin taivaaseen. Osoittava sormi kääntyy itseemme.
Tämän kirkon keskellä ja tämän sunnuntain evankeliumissa on kuitenkin viime kädessä vapahdus eikä vaatimus: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Jumalan Karitsa, jonka Johannes Kastaja meille osoittaa tietää heikkoutemme ja häilyvyytemme.
Martti Luther on sanonut tämän sunnuntain evankeliumista näin: ”Itse ette voi syntiänne panna pois ettekä omilla töillänne hurskaaksi tulla – toinen mies siihen tarvitaan, en minäkään voi sitä toimittaa, mutta minä osaan kuitenkin hänet teille osoittaa. Hän on tämä Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa, hän, eikä kenkään muu, ei taivaassa eikä maassa, hän yksin ottaa synnit päällensä, ottaa niin kokonaan, ett´ette voi pienintäkään syntiä maksaa. Hänen yksin täytyy päällensä ottaa, ei ainoastaan sinun syntisi, vaan kaiken maailman, eikä muutamia maailman syntejä, vaan kaikki sen synnit, olkootpa suuret tai pienet, monet taikka harvat.”
Lähestyvä joulujuhla lupaa meille, että Jumalan Karitsa, jota Johannes Kastaja osoittaa, tulee itse meidän luoksemme. Vaikka katseemme harhailisi ja osoittaisimme välillä väärään suuntaan, tulee Jumalan Karitsa itse meidän keskellemme.
Jumalan Karitsa on Vapahtaja, joka kantaa koko maailman synnit, pienet ja suuret. Hän kantaa meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme. Hän kantaa meidän vääryyteemme ja vilpillisyytemme. Hän kantaa meidän laiskuutemme ja luopumuksemme. Ja Hän kantaa lopulta meidät kaikki – sinut ja minut – Jumalan luokse taivaalliseen kotiimme.
Tätä Jumalan lupausta ja taivaan riemua on kerrottu tässä upeassa seurakunnassa ja kauniissa kirkossa vuosisatojen ajan ja sitä ihmeellistä ilosanomaa kerrottakoon täällä kaikkina tulevina vuosina, vuosikymmeninä ja vuosisatoina.