Piispan saarna Oikeustieteellisen tiedekunnan promootiojumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 14.5.2010
Rakkaat ihmiset
Akatemiassa ja muissakin hyvissä maallisissa yhteisöissä ihmisiä tituleerataan heidän ansioittensa mukaan. On presidenttejä, kanslereita, professoreita, tohtoreita ja maistereita. Kirkossa ainakin tulisi olla toisin. Sen vuoksi vielä kerran: rakkaat ihmiset.
Juuri kuultuun evankeliumiin sisältyy Isä meidän -rukouksen tuttu pyyntö: ”Päästä meidät pahasta”. Vaikka pyyntö on osa yhden, kristillisen uskonnon perinnettä, sen ilmaisema toive on yleisinhimillinen. Halu päästä irti pahasta kumpuaa niin yksityisen ihmisen sydämestä kuin kansojen keskeltä. Vaikka käsityksissä pahan luonteesta voikin olla vivahde-eroja, kaikille ihmisille ja ihmisryhmille on yhteistä toive vapautua pahasta ja sen ilmenemismuodoista.
Rohkenen ajatella, että tahto torjua pahaa ja edistää hyvää on olennainen taustatekijä myös kaikessa yliopistollisessa tutkimuksessa, opetuksessa ja sivistystyössä. Silloinkin kun tutkimustyötä tehdään tiedon lisäämiseksi ja totuuden tavoittamiseksi, jossain takana on toive paremmasta maailmasta, jossa paha olisi minimoitu ja rajoitettu.
Voisiko olla jopa niin, että oikeustieteellisen tiedekunnan juhlassa on erityistä syytä muistaa työtä pahan torjumiseksi. Olkoon sitten kyse konkreettisesta oikeuden jakamisesta tai oikeustieteellisestä tutkimuksesta, takana häämöttää sama tavoite kuin Isä meidän -rukouksessa: ”päästä meidät pahasta”. Ainakin me maallikot katsomme kunnioittaen juristeja kohtaan ja toivomme, että ero oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä ei katoaisi.
* * *
Arvoisat kuulijat. Ei ole vaikeaa ilmaista halu olla hyvän puolella pahaa vastaan. Mutta on paljon työläämpää sanoa, mitä se arkisessa elämässä, kodeissa ja käräjäoikeuksissa, työpaikoilla ja tutkimuskammioissa tarkoittaa.
Mitä keinoja meillä ihmisillä on vastustaa pahaa ja päästä siitä irti?
Juristit ja heidän kanssaan tekemisiin joutuvat ihmiset tietävät muutamia keinoja. On rajoituksia ja rangaistuksia, sanktioita ja sopimuksia, tuomioita ja täytäntöönpanoja. Kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä pahaa poistetaan ensi sijassa ”kovilla” keinoilla, pakolla, laeilla, viime kädessä esivallan miekalla. Kun lakeja ja asetuksia säädetään ja sovelletaan, päähuomio kohdistuu ihmisten tekoihin tai tekemättä jättämisiin. Huomio kiintyy siihen, mitä ihminen tekee. Se, mitä ihminen on, on paljon vaikeammin mitattavissa ja juridisesti arvioitavissa.
Silti rohkenen uskoa, että hyvää puolustettaessa ja pahasta irti pyrittäessä voisi olla hyödyksi miettiä sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla ja mitä hyveitä tahdomme edistää. Tekeminen paljastaa vain osan siitä, millainen ihmisen sisin ja sydän on. Oleminen voi olla tärkeämpää kuin tekeminen.
* * *
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta antoi vuonna 1988 korkeimman kunniamerkkinsä, puheenjohtajiston merkin leveässä purppuranauhassa, yhdelle maailman tunnetuimmista juristeista, ihmisoikeustaistelijalle ja myöhemmälle Etelä-Afrikan presidentille Nelson Mandelalle.
Nelson Mandela joutui 27 vuoden ajan kärsimään pääasiassa Robben Islandin saarella lainmukaista, mutta epäoikeudenmukaista vankeustuomiota. Ennen vankeusaikaansa, sen aikana ja sen jälkeen Mandelalla oli monta tapaa taistella pahaa vastaan.
Time-lehden toimituspäällikkö Richard Stengel kertoo vastikään suomennetussa kirjassa Mandelan ajattelulle ominaisesta periaatteesta: ”Näe ihmisissä hyvyys”. Kohtuuttoman kohtelun ja epäinhimillisen vankeuden aikana oli vaikeaa nähdä hyvyyttä niissä, jotka toimivat kuin jääkylmät raakalaiset tai tunteettomat pedot.
Stengel kertoo Robben Islandin papista André Schefflerista, joka saarnasi vangeille sunnuntaisin. Scheffler oli Hollannin reformoidun kirkon tulikivenkatkuinen saarnaaja, joka uskoi, että rotujen erottaminen oli Jumalan säätämää. Tämä halveksivasti ja karkeasti käyttäytynyt pappi piti kuulijoitaan rikollisina, jotka yrittivät kumota oikeudenmukaisen ja teologisesti perustellun järjestelmän.
Vangit puolestaan pitivät pastoria sietämättömänä ja tekivät mitä tahansa välttääkseen joutumasta hänen seuraansa. Mandela näki papin kuitenkin haasteena. Kirkonmiehen into oli vain heijastusta siitä, miten hänet oli kasvatettu. Mandela näki outojen saarnojen taakse ja havaitsi pauhun takana vilauksen ihmistä. Kun pastori yritti käännyttää vankeja, Mandela yritti käännyttää pastoria.
”Puhuimme häntä ympäri”, Mandela kertoi. ”Halusin hänen saarnaavan meille… Ajan mittaan selitimme hänelle, keitä me olimme, miksi olimme vankilassa, mitä puolustimme.” Mandela muistelee, miten Scheffler vähitellen muuttui ystävällisemmäksi ja alkoi ainakin ymmärtää, miksi vangit taistelivat. Hänestä ei koskaan tullut heidän kannattajaansa, mutta ainakaan hän ei enää ollut vihollinen. Mandela oli nähnyt ihmisessä häivähdyksen hyvyyttä ja päässyt askeleen eteenpäin pahan voittamisessa.
Osa vangeista ajatteli, että Mandela oli liian luottavainen ja naiivi, jopa mielistelijä. Mandela tiesi tästä kritiikistä, mutta valitsi tietoisesti asettumisen jalouden puolelle. Käyttäytymällä kunnioittavasti niitäkin ihmisiä kohtaan, jotka eivät sitä ansainneet, hän uskoi voivansa vaikuttaa heihin, jotta he puolestaan käyttäytyisivät kunnioittavammin kuin he muuten tekisivät.
Kaikkialla maailmassa muistetaan, että Mandela ei ollut sinisilmäinen myötäjuoksija. Hänellä oli myös päättäväisiä ja ehdottomia keinoja. Kaikki ei ratkea ystävällisyydellä eikä ymmärtämisellä. Pahalle on pantava myös rajat ja sitä vastaan on taisteltava. Silti yksi Mandelan keinoista, ehkä kaikkein puhuttelevin oli hänen halunsa nähdä ihmisissä hyvyys.
Puhuttelevaksi Mandelan periaatteen tekee se, että sen esitti kohtuuttoman kohtelun kohteeksi joutunut mies. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta vaatia häneltä jaloutta tai suopeutta.
Onko meillä hyvin voivilla, etuoikeutetuilla, menestyvillä ja turvallista elämää viettävillä ihmisillä mitään oppimista Mandelan tavasta vastustaa pahaa?
* * *
Palaan Isä meidän -rukoukseen ja sen pyyntöön ”päästä meidät pahasta”.
Ihminen joka lausuu tällaisen rukouksen, on joutunut myöntämään, että on olemassa sellaista pahaa, jonka poistaminen ei onnistu sanktioiden eikä edes kaikkein jaloimpien asenteiden avulla. Ihminen joka lausuu pyynnön ”päästä meidät pahasta”, on joutunut myöntämään, että on olemassa sellaista pahaa, joka ylittää ihmisen hallintataidot ja kyvyt.
Kun katsomme oman aikamme maailmaa, ei ole lainkaan vaikeaa myöntää, että on olemassa sellaista yliyksilöllistä ja ylikansallista pahaa, joka toteutuu, vaikka kukaan ei sitä ainakaan tietoisesti haluaisi. Taitavimminkin suunnitellut markkinat karkaavat käsistä, parhaimmatkin poliittiset ohjelmat tuottavat laatijoittensa yllätykseksi pettymyksiä, tarkimmatkin laskelmat pettävät, kauneimmatkin moraaliperiaatteet jäävät toteutumatta. Esimerkkejä ei ole vaikea keksiä. Elämänhallinta on aina vain vaikeampaa, pahasta pääseminen entistä työläämpää.
Ei siis ehkä olekaan niin outoa, että moni rukoilee: ”päästä meidät pahasta”. Entäpä, jos onkin Joku, joka kuulee tuon huokauksen. Entäpä, jos onkin Joku, jolla on valta antaa pahan kourissa painivalle maailmalle uusi ja toisenlainen merkitys, armon merkitys, anteeksiantamuksen merkitys ja jumalallisen siunauksen merkitys. Entäpä, jos onkin ”Isä meidän”, joka – lopuksi laulettavan virren sanoin – vaalii rakkaasti luotujaan, joka ohjaa sekä onneen että vaikeaan aikaan. Entäpä jos onkin sellainen Jumala, jonka rakkauden pohjaa ei kukaan lopulta pysty tutkimaan.
Pahan tunnistamisessa riittää työtä, niin juristeille kuin meille muillekin. Myös halu ja pyrkimys päästä irti pahasta liittää meidät kaikki toisiimme. Kaikkiin ihmisiin kohdistuu myös sen Jumalan toiminta, joka on luvannut kuulla rukoukset.
Kaikesta elämän vajavaisuudesta ja katkelmallisuudesta huolimatta on siis hyviä perusteita olla iloinen ja toiveikas – jo nyt eikä vasta illalla Kalastajatorpalla.