PARANTAA JA NOSTAA

Saarna Kirkkoherra Anja Hännisen virkaanasettamisessa Keravan kirkossa 7.10.2001

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan. (Luuk. 14: 1-6)

Tämän pyhäpäivän evankeliumissa on kaksi tärkeää sanaa, sanat ”parantaa” ja ”nostaa”.

Yhtäältä nämä kaksi sanaa puhuvat siitä, mikä on Sinun tehtäväsi, Anja hyvä, Keravan uutena kirkkoherrana. Sinun tehtäväsi ja koko Keravan seurakunnan tehtävä on parantaa ja nostaa. Toisaalta nämä sanat puhuvat siitä, mitä Kristus tekee meille ihmisille. Kristus on tullut tähän maailmaan sen vuoksi, että hän parantaisi ja nostaisi ihmisiä uuteen elämään.

Parantaa ja nostaa. Siinä ovat papin ja jokaisen kristityn tehtävät. Ajatelkaa, millaiseksi meidän maailmamme muuttuisi, jos me särkemisen sijasta parantaisimme toinen toistamme tai jos me alas painamisen sijasta nostaisimme toinen toistamme ylös.

Parantaminen ja nostaminen eivät ole ihmiselle luontaisia ja helppoja asenteita. Ihminen toimii liian usein vastoin sitä, mitä hän pitää oikeana. Kuulin kerran kärjistetyn iskulauseen, joka kuvaa sitä, millainen ihmisten maailma voi pahimmillaan olla. ”Jos näet ojaan suistuneen ihmisen, polkaise hänet vielä syvemmälle.”

Miten usein ihmisten maailmaa sävyttää kyynärpäätaktiikka, keskinäinen töniminen ja alas painaminen? Miten usein meidän perheissämme käytetään parantavien sanojen sijasta sanoja, jotka rikkovat, särkevät ja haavoittavat? Ei vain maailmanpolitiikka ole taistelujen kenttä, myös ihmismieli ja ihmissuhteet ovat tulehdusten pesäkkeitä.

Tämän rikkinäisen maailman parantamiseen Kristus kutsuu kaikkia ihmisiä. Hänen esimerkkinsä päivän evankeliumissa ovat yleisinhimillisiä ja ymmärrettäviä. Jos joku on sairastunut, eikö häntä saisi pyhäpäivänä parantaa? Jos lapsi joutuu pulaan, eikö häntä saisi auttaa ja nostaa, on aika miten hurskas tahansa? Eläimiin asti ulottuu velvollisuus tehdä hyvää. Pakanakin ymmärtää sisimmässään, että parantaminen ja nostaminen on parempi vaihtoehto kuin rikkominen.

Kirkkoherran tehtävä on parantaa ja nostaa. Kun sinä, Anja hyvä, parannat ja nostat, sinä teet samaa työtä, mitä meidän kaikkien pitää tehdä suhteessa toisimme. Mutta sen lisäksi sinulla on kirkkoherrana aivan erityinen kutsumus parantaa ja nostaa. Kirkkoherra on kaitsija ja paimen omassa seurakunnassaan. Hänellä on siis oikeastaan kuin piispallinen tehtävä pitää koko laumasta huolta. Sinun virkasi on pitää sekalainen seurakunta koossa ja johdattaa sitä samaan suuntaan, nimittäin Jumalan ja Kristuksen luo. Tämä tehtävä Sinulla, Anja hyvä, on nyt vuorollasi Keravan kirkkoherrana.

Millaisilla tavoilla me voimme parantaa ja nostaa? Jeesuksen esimerkit ovat siis tavallisesta arkielämästä. Kun pyrimme parantamaan elämää, auttamaan toisia ihmisiä ja kohentamaan keskinäisiä välejä, silloin tarvitaan arkista harkintaa, lämmintä sydäntä ja kykyä asettua toisen asemaan. Seurakunnassakin monet asiat hoituvat kunnollisella keravalaisella viisaudella. Aina ei auttamiskeinojen tarvitse olla kovin hengellisiä.

Jotta kirkkoherra voisi oikein hoitaa tehtäväänsä, häneltä odotetaan kykyä kuunnella seurakuntalaisia ja työtovereita, johdonmukaisuutta, selkeyttä, todellisuuden tajuisuutta, realismia ja päättäväisyyttä. Tällaisen kirkkoherran te olettekin saaneet, rakkaat keravalaiset. Teidän osuutenne on osoittaa samanlaista asennetta Anjaa kohtaan. Antakaa hänelle tukenne ja rukouksenne.

Mutta pohjimmiltaan se parantaminen, josta Kristus puhuu, ei ole vain maallista viisautta. Seurakunta ei ole vain ihmisten yhteenliittymä. Inhimillisten parantamistaitojen ohella seurakunnassa on turvattava ihmistä suurempiin voimiin.

Kristus on varsinainen parantaja. Kristus parantaa armollaan. Inhimillinen parantaminen on aina vajavaista. Usein käy niin, että meidän hyvät yrityksemme johtavat päinvastaisiin tuloksiin kuin me toivomme. Ihmiselämän tragiikka on siinä, että se niin usein vääristyy ja tuhoutuu.

Sekä yksilön elämässä että yhteiselämässä sairaudet saavat vallan. Juuri sairaudet ovat koskettava esimerkki siitä, että ihminen ei hallitse omaa elämäänsä. Me emme päätä, milloin me sairastumme, vaan sairaus tulee silloin, kun me emme halua.

Myös Jumalan edessä ihminen on luonteeltaan sairas ihminen. Vanhat kristityt puhuivat siitä, että kirkko on kuin suuri sairaala, jossa me olemme potilaita ja jossa Kristus on lääkäri. Tässä seurakuntasairaalassa Kristus hoitaa meitä erilaisilla ja paremmilla lääkkeillä kuin mitä ihmiset kykenevät keksimään.

Kristuksen parantavat lääkkeet ovat armo, rakkaus ja anteeksiantamus. Seurakunnassa nämä lääkkeet kuuluvat kaikille. Seurakunnassa ei paranneta vain niitä, joilla on omaa toivoa paranemisesta, vaan täällä parannetaan niitä, joiden oma toivo on jo kokonaan mennyt.

Armon varaan jättäytyminen ei ole ihmiselle helppoa. Miten mielellämme me myös hengellisessä elämässä ottaisimme edes vähän vastuuta itsellemme. Tekisi mieli olla edes vähän hurskas. Ja tekisi myös mieli vaatia muilta hiukan enemmän pyhyyttä.

Päivän evankeliumissa fariseusten johtomiehet asettuvat tarkkailemaan, siis vahtimaan Jeesusta. ”Kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.” Oletteko, rakkaat keravalaiset huomanneet, miten helposti meihin kaikkiin menee tuo farisealaisen tarkkailun henki. Miten helposti me alamme katsella toisia ihmisiä sillä silmällä, että etsimme heistä erehdyksiä, vikoja, virheitä, puutteita.

Mutta fariseuksille käy huonosti, kun Jeesus alkaa puhua parantamisesta ja nostamisesta. Kaksi kertaa evankeliumi sanoo, että tarkkailijoilta loppuivat sanat. ”He eivät sanoneet siihen mitään.” ”Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.” Fariseukset häkeltyivät, koska Jeesus halusi tehdä hyvää ja teki hyvää, paransi.

Meidän ihmisten on vaikea sietää, että Jumala tekee hyvää. On helppo vaatia, että Jumala toimii oikeudenmukaisesti, yleisen moraalilain perusteella. Mutta se, että Jumala armahtaa ilman mitään perusteita, voi tuntua meistä sietämättömältä. Armo tukkii ihmisen suun. Armon edessä loppuu tarkkailun ja vahtimisen henki. Armon edessä kaikista ihmisistä tulee samassa asemassa olevia. Armon edessä me kaikki olemme yhtä lailla parantajan tarpeessa.

Mutta armon edessä on myös hyvä olla. Armon varassa jaksaa elää myös silloin, kun oman elämän voimat loppuvat. Emmekö siis etsiytyisi Kristuksen, suuren Parantajan ja Armahtajan luo.

Eero Huovinen