Kirjoitus Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla 14.5.2002

Parisuhde – pieni vai iso asia kirkolle?
Samaa sukupuolta olevien parisuhde pyörittää kirkkoa. Kirkolliskokouksessa yksi aloite haluaisi kieltää parisuhteen kirkon työntekijöiltä, toinen ehdottaa siunaamiskaavoja. Onko kyse pienestä vai isosta asiasta?

Suhteen virallistaneita on vähän, eikä moni kirkon työntekijä liene aikeissa rekisteröityä. On ihmisten ja kirkon kannalta suurempia haasteita, maailman köyhyys, ympäristön tulevaisuus tai oppi syntisen vanhurskauttamisesta. Yksilöille parisuhde voi kuitenkin olla iso asia. On ihmisiä, jotka odottavat kirkon ja Jumalan hyväksyntää. Asiaa pidetään myös esimerkkinä suvaitsevaisuudesta tai luopumuksesta.

Pyrkimys kieltää parisuhteen rekisteröinti herättää raskaan sarjan oikeudellisia ja teologisia kysymyksiä. Ei ihme, että oikeusviranomaiset ovat nostaneet sormensa. Perustuslain mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan mm. sukupuolen, uskonnon tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Kirkolle, joka kunnioittaa esivallalle annettua tehtävää, perusoikeudet ovat vakava asia. Luterilaisen kirkon perusasenne maallista esivaltaa kohtaan on luottamus. Kirkossa pitää varoa asennetta, joka vähättelee yhtäläisiä ihmisoikeuksia.

Kirkko ei kuitenkaan samastu maalliseen yhteiskuntaan. Kirkko elää maailmassa, mutta sen syvin olemus ei ole ”tästä maailmasta”. On toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. Kirkko on maalliseen esivaltaan nähden yhtä aikaa solidaarinen ja kriittinen.

Suomessa valtio tunnustaa kirkon erityisluonteen. Perustuslaki takaa kirkolle tietyn itsemääräämisoikeuden. Evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Mitä merkitsee vanha oikeusperiaate: lex specialis derogat legem generalem, erityislaki rajaa yleislakia?

Oikeusoppineet ovat parisuhdekeskustelun yhteydessä todenneet, että kirkolla on oikeus noudattaa omaa oppiaan. Pidän arvossa esivaltaa, joka antaa kirkolle tilaa selvittää teologiset kysymykset omassa keskuudessaan. Valtion ja kirkon välinen suhde on aidoimmillaan silloin, kun kunnioitetaan kummankin omaa roolia.

Roomalaiskatolisen kirkon papeilta edellytetään naimattomuutta, samoin myös ortodoksipiispoilta. Vaatimus kieltää oikeuden avioliittoon. Muutkin kristilliset kirkot edellyttävät papeiltaan sitoutumista kirkon oppiin. Vaatimus rajoittaa uskonnonvapautta.

Parisuhdekeskustelun teologinen ydinongelma on, kuuluuko asia luterilaisen kirkon pysyvän opin piiriin vai muuttuvan etiikan alaan.

Yhtäältä miehen ja naisen välinen suhde on osa kirkon ihmiskäsitystä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Heillä on tehtävä jatkaa sukua ja kasvattaa uutta sukupolvea. Tämän tehtävän Jumala halusi siunata. Toisaalta jokainen ihminen on Jumalan edessä yhtä arvokas, asemastaan ja ominaisuuksistaan riippumatta.

Onko kirkon käsitys luomisesta sellainen, joka pitää miehen ja naisen suhteesta poikkeavaa suuntautuneisuutta ”luonnonvastaisena”? Vai onko heteroseksuaalinen suhde perusmalli ja ihanne, jonka rinnalla on hyväksyttävä myös muunlaisia, uusiakin seksuaalisia malleja?

Raamattu näyttää edellyttävän, että ihminen voi itse valita sukupuolisen suuntautuneisuutensa. Viime aikoina on kuitenkin ajateltu, että seksuaalinen suuntautuneisuus on tahdosta riippumaton. Yksiselitteistä vastausta ei liene kuitenkaan vielä löydetty. Pikemminkin näyttää siltä, että homoseksuaalisuutta on monenlaista ja että se jossain määrin on myös kulttuurisidonnaista.

Luterilaisuudessa on keskusteltu siitä, missä mielessä Raamattu on kirkon uskon ja elämän ylin ohje. Yhtä mieltä ollaan siitä, että Jumalan sana avaa tien Kristuksen yhteyteen. Erimielisiä ollaan siitä, onko Raamattu myös etiikan ohjekirja.

Kirkossa on siis vielä pohdittava, millainen teologinen paikka seksuaalietiikalle kuuluu. Epävarmassa tilanteessa kirkolliskokouksen ei pidä tehdä nopeita eikä heikosti perusteltuja ratkaisuja. Suhtaudun kriittisesti kumpaankin aloitteeseen.

Eero Huovinen