PIISPA CYGNAEUS JA MYRSKYLÄN KIRKKO

PIISPA CYGNAEUS JA MYRSKYLÄN KIRKKO

Myrskylän kirkon 200-vuotisjuhla 24.8.2003

Jos haluaa ymmärtää Myrskylän seurakunnan vaiheita yli 200 vuoden takaa, on siirryttävä aivan toisenlaisiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin oloihin.

Me nykysuomalaiset olemme tottuneet rauhallisiin vuosiin ja vakaisiin aikoihin. Olemme eläneet kansamme historiassa kenties pisintä yhtäjaksoista rauhan aikaa. On kulunut lähes 60 vuotta siitä, kun viimeinen sota Suomessa päättyi. Myrskylän pitäjän asukkaista enemmistö on elänyt koko ikänsä vain rauhan aikana. Saamme olla Jumalalle kiitollisia siitä, millaiseen historian vaiheeseen oma elämämme on osunut.

Toisin oli aika silloin, kun Myrskylästä vuonna 1636 tuli kuningatar Kristiinan kirjeellä itsenäinen seurakunta. Sota ja halla olivat kansan suurimmat koettelemukset. Kolmikymmenvuotinen sota verotti varmasti myös Myrskylän miesvoimaa; sotaväenotot olivat pelätty tapahtuma. Sodan jälkeinen aika oli Suomessa ”kreivin aikaa”; kreivi Pietari Brahen ansiosta elämä Suomessa elpyi ja kehittyi. Papisto oli kansanomaista ja osallistui seurakuntalaistensa elämään. Myrskylänkin seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Michael Buscherus nautti pitäjäläisten luottamusta, vaikka kirkon ja pappilan rakennustöistä toisaalta käräjöitiinkin.

Seuraava vuosisata, 1700-luku, oli koko maalle, mutta erityisesti itäiselle Uudellemaalle raskasta aikaa, sotia toinen toistensa jälkeen. Yli 20-vuotisen suuren pohjan sodan aikana paras osa suomalaista sotaväkeä vietiin Baltiaan, Puolaan, Ukrainaan, jopa Turkkiin asti. Tappiot venäläisille siirsivät sodan Suomen kamaralle, alkoi Ison Vihan aika, jolloin Suomen armeijan rippeet vetäytyivät Ruotsin puolelle.

Vaikka Myrskylän alueella ei ollutkaan varsinaisia sotatoimia, kansa joutui kuitenkin pakenemaan piilopirtteihin. Olihan pitäjä tärkeän maantieyhteytensä vuoksi sotaväen läpikulkualuetta. Venäjän tsaarin linnoitettu leiri sijaitsi niinkin lähellä kuin Pernajan Koskenkylällä. Venäläiset saivat saaliikseen Myrskylän kirkonkassan. Maanviljelys oli lähes yksinomaan naisten varassa. Sodan aikaisista hautausmaista ja raunioista on tiettävästi jälkiä eri puolilla Myrskylää.

Pikkuviha pari vuosikymmentä myöhemmin oli uutta Venäjän vallan aikaa. Hävitykset ja ryöstöt uhkasivat itäistä Uuttamaata. Myrskylän kirkkoherra Kellgren joutui ankaran pahoinpitelyn kohteeksi puolustaessaan kirkon kalleuksia.

Vuosisadan jälkipuoliskolla, 1788-90, käydyn ns. Venäjän sodan aikaa edelsivät jo Myrskylän uuden, kolmannen kirkon rakennussuunnitelmat.

Ensimmäinen kirkko oli kansan tarinan mukaan rakennettu 1600-luvun alussa ns. Kertunkorpeen. Kirkko oli aluksi tarkoitus rakentaa Supinmäelle, kirkonkylän länsipuolelle, ja sinne kuljetettiin jo rakennustarpeita. Tarinan mukaan yöllä kuitenkin salaperäisellä tavalla purkaantui se, mikä päivällä oli ehditty rakentaa. Lopulta toteltiin ääntä, joka huusi: ”Vie Kertunkorpeen!” Se tarkoitti nykyisen kirkon tienoota, joka silloin kasvoi synkkää metsää. Nimensä tuo korpi oli saanut Kerttu-nimisestä naisesta, joka siellä oli teloitettu lapsensa surmaamisesta. Myrsky-niminen härkä veti kirkon hirsiä ja sen mukaan koko kylänkin kerrotaan saaneen nimensä.

Kaivaustietojen mukaan ensimmäinen kirkko paloi ja uusi rakennettiin sen tilalle vuonna 1639. Se sijaitsi lähempänä järveä kuin nykyinen kirkko, keskellä ns. vanhaa hautausmaata. On oletettu, että tämä Myrskylän toinen kirkko olisi ollut vaatimaton 1600-luvun pitkäkirkko, ja tähän kirkkoon saatiin lahjoituksena saarnatuoli, joka nyt koristaa Myrskylän kolmatta kirkkoa ja joka näin edustaa Jumalan sanan saarnapaikkana jatkuvuutta.

Toinen kirkko rappeutui 1700-luvun lopulle tultaessa, ja vaikka seurakunnasta oli 1747 tullut Porvoon piispojen palkkapitäjä, tarpeellisiin korjauksiin ei päästy. Piispa osallistuu pitäjänkokouksiin, joissa vuosikymmenestä toiseen pohditaan kirkon korjausta, mutta yksimielisyyteen ja toimiin ei päästä. Selitys on ymmärrettävä: erityisesti torpparien asema on kehno, eikä varoja kirkon korjaukseen riitä.

Vanha kirkko oli niin huono, että sinne voitiin helposti murtautua. Kustaa III:n aikana 1772 kirkosta ryöstettiin kassa. Vuosikymmentä myöhemmin pitäjänkokouksessa, 1781, todettiin, että vanha kirkko kallistuu pahasti etelää kohti. Vuonna 1785 kirkon lattia todettiin niin mädäksi, että kellarissa säilytettävä kirkkoviinikin uhkasi pilaantua. Kirkonkorjausrahastoa haluttiin kartuttaa ja kuninkaalta pyydettiin lupaa maanlaajuiseen kolehtiin, mutta tulokset jäivät laihoiksi.

Uusi vaihe Myrskylässä alkaa, kun Porvoon piispaksi tulee Zachris, siis Sakari Cygnaeus. Hän oli syntynyt papin poikana Mäntyharjussa 1733 ja vihittiin papiksi 1755 jo 22-vuotiaana. Cygnaeus toimi Mäntyharjulla ensin mielisairaan isänsä apulaisena ja sitten kirkkoherrana. Cygnaeus oli uuttera saarnamies ja toimi hyvässä yhteisymmärryksessä seurakuntalaistensa kanssa. Hän tuli Loviisan-Elimäen kirkkoherraksi 1780 ja oli sotavuosina 1788-89 myös ruotsalaisten miehittämän Venäjän-puoleisen Pyhtään pitäjän pappina.

Sodan aikana Ruotsin kuningas Kustaa III lienee tutustunut Cygnaeukseen ja nimitti hänet 1791 ensin Porvoon tuomiorovastiksi ja seuraavana vuonna Porvoon piispaksi. Piispana Cygnaeus toimi vireästi, ohjasi pappeja toimimaan kansan hengellisen, sivistyksellisen ja siveellisen nousun tilan hyväksi. Opetustyötä seurakunnissa oli tehostettava, ja mm. kylänvanhimpia oli asetettava valvomaan hyviä tapoja. Cygnaeus oli tunnettu kaunopuhujana ja herkkänä persoonallisuutena. Piispalle kuuluvat virastotehtävät sen sijaan näyttävät vaivanneen häntä. Vuonna 1793 hän oli Uppsalan kokouksen 200-vuotistilaisuudessa juhlajumalanpalveluksen saarnaaja, ja samassa yhteydessä hän sai teologian tohtorin arvon. Kun Suomi joutui Venäjän valtaan, Cygnaeuksen oli vaikea mukautua uusiin oloihin. Hän oli mukana Porvoon valtiopäivillä 1809, mutta kuoli niiden kestäessä.

Cygnaeuksen nimityksellä Porvoon piispaksi oli suuri merkitys myös Myrskylälle, olihan pitäjä piispan palkkapitäjä. Vaikka hän piispaksi tullessaan oli – historiankirjoittajien mukaan – jo vanha mies, 59-vuotias, hän toimi monella tavalla Myrskylän hyväksi. Hän osallistui säännöllisesti pitäjänkokouksiin ja vuonna 1796 hän piti seurakunnassa piispantarkastuksen, ensimmäisen 46 vuoteen.

Pitäjänkokouksessa kesäkuussa 1799 piispa ilmoitti kutsuvansa Myrskylään tunnetun, itseoppineen kirkonrakentajan Matts, Matti, Åkergrenin Ruovedeltä, joka oli juuri rakentanut Askolan kirkon. Tämän tehtäväksi tuli tutkia vanha kirkko ja antaa sen kunnosta lausunto. Viikkoa myöhemmin Åkergren tuleekin Myrskylään. Vanhan kirkon kunnon hän arvioi niin huonoksi, että kirkko todennäköisesti luhistuu kokonaan, jos sitä ryhdytään korjaamaan. Niinpä pitäjänkokouksessa päätettiinkin ryhtyä viipymättä uuden kirkon rakennuspuuhiin.

Kivikirkon rakentamista pitäjän miehet eivät rohjenneet sen kalleuden vuoksi tavoitella, sillä jo puinenkin kirkko ylittäisi pienen seurakunnan mahdollisuudet. Päätettiin jälleen anoa kuninkaan lupaa kolehtiin koko valtakunnan alueella. Perusteluiksi vedottiin niin lukuisiin onnettomuuksiin, jotka olivat kohdanneet seurakuntaa. Lupa saatiinkin, mutta vain Turun ja Porvoon hiippakuntien alueelle.

Åkergren valittiin kirkon rakentajaksi, ja palkkioksi hänelle luvattiin 100 riikin taalaria, 9 tynnyriä ruista, 3 maltaita, 2 kauroja, 1 herneitä ja ½ tynnyriä silakoita sekä yksi teuraseläin. Myöhemmin mestari sai vielä aikamoisen annoksen voita.

Åkergren neuvoi rakentamaan kirkon Askolan piirustusten mukaan, mutta hieman pienemmäksi. Jos Jumala suo, jo syksyllä 1800 pitäisi ryhtyä laskemaan perustusta, jotta keväällä 1801 voitaisiin päästä itse rakentamiseen. Asiasta keskustelleen pitäjänkokouksen pöytäkirja päättyy piispa Cygnaeuksen sanoihin: ”Kukin poistui toivottaen toisilleen keskinäistä siunausta.”

Rakennustöitä ei kuitenkaan päästy aloittamaan niin nopeasti kuin oli toivottu. Piirustuksia ei saatu intendentinkonttorista vuoden 1801 kevääksi, joten töiden alkaminen siirtyi syksyyn. Piispa lupasi kiirehtiä asiaa.

Seurakunnalle Cygnaeus ei kuitenkaan kertonut kaikkia toimia, joihin hän ryhtyi, ehkä tarpeetonta vastakkainasettelua välttääkseen. Piispa ei nimittäin ollut tyytyväinen Askolan kirkon ulkoasuun. Sisältä se oli hänen mielestään kaunis, mutta ulkoa ”ei kerrassaan minkään näköinen”, ”luvalla sanoen kuin jokin makasiinirakennus, sillä kirkossa ei ole lainkaan tornia ja sen katonnousu on sitä paitsi vähäinen”. Piispa toivoo piirustuksiin muutoksia ja haluaisi kirkkoon tornin, ”edes aivan pienen”. Arviointiensa kanssa piispa on kuitenkin varovainen ja toivoo intendentinkonttorilta, että hänen kirjeensä poltettaisiin, mikäli hänen ajatuksiaan pidetään ”moukkamaisena kuvitteluna” tai ”vailla makua ja asiantuntemusta olevana koreiluna”.

Kesäkuussa 1801 piirustukset saadaan, ja nyt piispa kiittää konttoria, että myrskyläläisten toivomuksia on otettu huomioon. Tosin muutettu suunnitelmakaan ei ole kovin lennokas, siis katon nousu ei ole riittävä, mutta onhan se kuitenkin säädyllisempi kuin Askolan ”makasiini”. Piirustuksia ei käytännössä kovin tarkasti noudatettu, kun työ syyskuun 6. päivänä alkoi.

Rakennusmestarin ja seurakuntalaisten välillä oli työn aikana erimielisyyksiä, mm. palkanmaksun aikataulusta ja katon kattamistavasta. Åkergren oli päättäväinen ja oman arvonsa tunteva mies. Jossain vaiheessa työtä hän peruutti koko työsopimuksen ja matkusti kotiinsa Ruovedelle. Piispaa pyydettiin apuun, ja hän kirjoittikin Åkergrenille. Tämä heltyi ja palasi takaisin Myrskylään. Piispa seurasi muutenkin rakennushanketta ja mm. tiedusteli porvoolaista lasimestaria Carl Sandbergia kirkon ikkunoiden valmistajaksi.

Kirkko valmistui vuonna 1803 ja piispa Cygnaeus vihki sen lokakuun 3. päivänä. Kun ottaa huomioon pitäjän pienuuden ja vaikeat historialliset olot, ei voi olla muuta kuin kunnioittamatta Myrskylän asukkaiden uhrautuvaisuutta kirkon rakentamisasiassa. Seurakunnan historiaa tutkinut Lauri Pohjanpää sanookin: ”Ei koskaan myöhempinä aikoina ole sellaista yhteistyötä saatu aikaan niin lyhyen ajan sisällä.”

Kertoessaan kirkon vihkimisjuhlasta Pohjanpää arvelee, että piispa varmasti tunsi suurta tyydytystä, kun hänelle niin paljon huolta tuottanut yritys oli lopullisesti valmiina. ”Tässä tilaisuudessa kohosi moni vilpitön rukous sydämen syvyydestä taivaan Jumalan puoleen, että Hän siunaisi tämän temppelin ja sen kansan, joka sinne kokoontuisi polvesta polveen saamaan lohtua ja siunausta.”

2021-03-05T14:34:58+00:00elokuu 24th, 2003|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|